 |
| Marko Hautala Leväluhta Tammi 2018 Sivumäärä 320 |
"Leväluhta" ammentaa tarinansa pohjan todellisuudesta. Leväluhta kun on oikea, Isossakyrössä sijaitseva soinen lähde, josta on löydetty suuret määrät erilaisia luita sekä pääkalloja. Hämärän peittoon on kuitenkin jäänyt, miksi lähteeseen on alunperin päätynyt tällaista ainesta ja kenen toimesta.
Hautala laajentaa tätä mysteeria kirjassaan ja tämä kysymys muodostaa koko kirjan selkärangan. "Leväluhta" kertoo tarinan Meeristä, joka palaa vuosien jälkeen maalla sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa. Vuodet eivät ole kohdelleet Meeriä sekä tämän lähipiiriä silkkihansikkain: veli on päätynyt psykiatriseen sairaalahoitoon, äidistä on tullut omituisen hiljainen ja etäinen vanhus, eikä oman menneisyyden taakka tunnu jättävän Meeriä rauhaan. Myös isä on kuollut vähintäänkin epämääräisissä olosuhteissa. Ja kun kotiinpaluun jälkeen Meeri löytää lapsuudenkotiin kätketyn, häiritsevän esineen, joka valtaa Meerin ajatukset, alkavat erilaiset ilmiöt yhdistymään pelottavalla tavalla yhteen. Ja millä tavalla Leväluhta liittyy tähän kaikkeen?
"Leväluhta" on taattua laatua Hautalalta, joka pitää sisällään kaikki miehen tavaramerkiksi muodostuneet ominaisuudet. Kirjoitustyyli on edelleen miellyttävän napakka, jonka ansiosta kirja on helppo hotkaista muutaman illan aikana. Tämä on positiivista, sillä kirjan hykerryttävät lähtökohdat pakottavat lukemaan koko teoksen mahdollisimman nopeasti, jotta salaperäiset juonikuviot saavat jonkinlaisen järjellisen selityksen. Tarina kulkee myös tälläkin kertaa muutamalla aikajanalla, vaikka tällä osa-alueella Hautala on selkeästi ottanut tiukemman fokuksen. Kirja ei syöksähtele niin estottomasti eri aikatasoille kuin on totuttu, jonka ansiosta kirjan henkilöt saavat huomattavasti aiempaa enemmän luonnetta. Erityisesti Larin osuus on ihailtavan pikkutarkasti kuvailtu ja Hautalan aiemminkin viljelemä metalli-kuvasto otetaan tällä kertaa hyötykäyttöön kunnolla. Metallifanin sydäntä tämä lämmittää suunnattomasti.
Mutta vaikka kuinka "Leväluhta" viehättääkin, on kirjassa useampikin asia pielessä. Hautala on aiemminkin kompuroinut kirjojensa loppuratkaisujen kanssa, jotka ovat jättäneet asioita joskus paljonkin auki. Tällä kertaa lopputulos on omituinen sekamelska: tietyllä tavalla Leväluhdan ympärillä leijuva mysteeri selvitetään auki hyvinkin tarkasti, mutta toisaalta esimerkiksi kirjassa mainittu Temppeli jää täydeksi mysteeriksi. Ja ainakin itselleni jäi hyvin etäiseksi kirjassa käsitelty trypofobia, jonka ilmeisesti oli tarkoitus olla keskeinen teema ja pelon kohde. Tästä päästäänkin kirjan isoimpaan murheeseen, sillä "Leväluhta" ei ole erityisen pelottava. Uhkaava ilmapiiri on luotu kyllä onnistuneesti, mutta lopulta suurempaa pelkoa ei saada rakennettua. Kirja rakentelee tarinaansa niin antaumuksella, että välillä se tuntuu junnaavan kiinnostavuudestaan huolimatta paikoillaan. Erityisesti tämä ärsyttää siitä syystä, että loppupuolella otetta kiristetään merkittävästi ja niitä jännittäviäkin hetkiä alkaa tulemaan vastaan.
"Leväluhta" onkin harmittavan epätasainen kirja. Osa tarinan uhkaavuudesta hukkuu liialliseen asioiden vatvomiseen. Pelon ilmapiirille ei anneta rauhaa juurtua lukijan mieleen, sillä jo juonikoukeroiden jäsentely vie paljon aikaa. Paljon pelastaa kuitenkin kirjan kiinnostava tarina sekä Hautalan kirjoitustyyli, joiden ansiosta teoksen lukee mielellään lävitse. Puutteineenkin "Leväluhta" on toimivaa jännitysviihdettä, jota voi suositella jokaiselle Hautalan tuotannon ystävälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti