Näytetään tekstit, joissa on tunniste Peliarvostelut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Peliarvostelut. Näytä kaikki tekstit

Monument Valley

Monument Valley
Ustwo 2014
Kuva:  Ustwo-sivusto
Nykymaailmassa on hankalaa keksiä mitään uutta tai ihmeellistä. Erityisesti pelimaailmassa tuntuu usein siltä, että kaikki on jo nähty ja koettu monta kertaa aiemminkin. Tässä mielessä pieni indiestudio Ustwo yllättää. Mobiililaitteille jo aikaa sitten julkaistu "Monument Valley" on yksi ainutlaatuisimmista pulmanratkontapeleistä, joita on koskaan luotu. Ja vaikka kyseinen peli on julkaistu jo vuonna 2014, tuntuu se vieläkin uudelle pelaajalle tuoreelta ja uniikilta teokselta.

Aivot nyrjäyttävää pulmanratkontaa

"Monument Valley" on puzzle-peli ja pelimekaniikoiltaan varsin yksinkertainen. Tarkoituksena on kuljettaa pelihahmona toimiva valkoinen prinsessa Ida läpi pelikenttinä toimivien tasojen. Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että pelin maailmat ovat kuin optisia illuusioita, joiden geometria uhmaa kaikkia tunnettuja luonnonlakeja. Pelaajana tehtävänä on kosketusnäyttöä hyödyntäen manipuloida pelimaailmaa, jotta Ida pystyy kulkemaan eri tasoilta toiselle.

Pelitasot ovat kuin optisia illuusioita,
jotka eivät noudata mitään
tunnettuja luonnonlakeja
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Ajatuksena pelin idea on hyvinkin simppeli, mutta maailma sekä siellä olevat rakennelmat käyttäytyvät välillä hyvinkin arvaamattomasti: joskus kaukana yläpuolella oleva taso siirtyykin suoraan Idan vierelle tai oikeasta kulmasta katsottuna ylipääsemättömän kuilun ylitse muodostuu silta kun maailmaa pyöräyttää sopivasti. Välillä taas pelihahmona toimiva Ida saattaa yllättäen kääntyä ylösalaisin ja kulkea kattoja pitkin. Pelimekaniikka mahdollistaa mielikuvituksellisten ja yllätyksellisten pulmien luomisen, jotka saavat parhaimillaan "Monument Valley" saa välillä pelaajan aivot pahasti solmuun tämän yrittäessä ymmärtää kaikkea, mitä ruudulla tapahtuu. Harmittavasti kimurantilta vaikuttavat maailmat ovat lopulta suhteellisen helppoja eikä haastetta ole nimeksikään. Jokainen pulma ratkeaa kuin itsestään, kun hieman käyttää aikaa näiden miettimiseen.

Kuvankaunis pelielämys

Vaikuttavan kokemuksen kruunaa komea audiovisuaalinen anti. "Monument Valley" on ulkoasultaan äärimmäisen kaunis peli, jonka värikäs grafiikka on yksinkertaista, mutta erittäin näyttävää. Jokainen taso on kuin taideteos pienoismuodossa. Tätä myös palvelee se, että peliä pelataan mobiilipelille harvinaisesti pystyruudulla. Tällöin yksi taso mahtuu helposti näytölle, joka mahdollistaa sujuvan pelaamisen lisäksi komeiden kenttäkokonaisuuksien ihailun. Äänimaailma ansaitsee myös kehuja. Minimalistinen musiikki ja ääniefektit istuvat pelin tunnelmaan juuri sopivasti eivätkä vie liikaa tilaa muilta osa-alueita. Näiltä osin "Monument Valley" on täydellisesti tasapainoitettu elämys.

"Monument Valley" on ulkoasultaan
todella näyttävä peli
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Minimalistista tarinankerrontaa

Jos peliä pitäisi jollain sanalla kuvata, olisi osuvin ilmaisu mystinen tai salaperäinen. Erityisesti tätä tunnetta vahvistaa pelin tarina - tai oikeastaan sen puute. Pelissä ei ole kuin muutamassa kohdin perinteisempää tarinankerrontaa dialogin muodossa, muuten "Monument Valley" luottaa hienovaraisempaan vihjailuun sekä symboliikkaan. Pelitasoina toimivien rakennelmien seinistä saattaa löytyä symboleja sekä kuvastoa, jotka selittävät osaltaan tarinaa, toisaalta pelin tapahtumat vaativat pelaajaa tulkitsemaan niiden merkitystä sekä luomaan näistä omat johtopäätöksensä. Tämä minimalistinen tyyli kertoa tarinaa toimii erinomaisen hyvin, sillä salaperäinen "Monument Valley" kärsisi suuresti, jos sen juonikoukerot syljettäisiin suoraan pelaajan kasvoille.


Mobiilipelien aatelia

"Monument Valley" on yksi parhaimmista mobiilipeleistä, joita vuosien varrella on julkaistu. Ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen pelimekaniikka yhdistettynä upeaan audiovisuaaliseen toteutukseen muodostaa lopputuloksen, jonkalaista harvemmin näkee kännykän ruudulla. Pelin ainoat ongelmat muodostuvat liiallisesta helppoudesta sekä lyhyydestä, sillä "Monument Valley" pitää sisällään vain kymmenen tasoa. Kestoa kokonaisuudelle muodostuu vain tunnin verran. Kolmen euron arvoinen peli on kuitenkin hintansa arvoinen. Upea "Monument Valley" osoittaa, että laatu korvaa määrän.

Mini Metro

Mini Metro
Dinosaur Polo Club 2016
Kuva: Dinosaur Polo Club -sivusto
Arjen kiireiden keskellä huomaa usein, ettei aika yksinkertaisesti riitä viikkokausia vaativien pelisessioiden toteuttamiseen. Tällöin oivaksi korvikkeeksi osoittautuvat lukuisat erilaiset pikkupelit, joita löytyy erityisesti älypuhelimille suuret määrät. Dinosaur Polo Club -pelistudion kehittämä "Mini Metro" on hieno osoitus siitä, miten myös älypuhelimen ehdoilla on mahdollista luoda toimivia pelielämyksiä.


Ylistys minimalismille!

"Mini Metro" on logiikka/puzzlepeli, jossa pelaajan tulee luoda toimiva metroverkosto pelitasoina toimiviin kaupunkeihin. Pelimekaniikaltaan ja ulkoasultaan peli on hyvin yksinkertainen, sillä metroasemina toimivat erilaisista symboleista muodostuvat pisteet, joiden välille metrolinja vedetään sormella piirtämällä. Tämän jälkeen linjalla lähtee automaattisesti liikennöimään veturi, joka kuljettaa asemille ilmestyviä matkustajia näiden päämääriinsä. Niin matkustajat kuin asematkin ilmaistaan minimalistisesti erilaisten symbolien avulla, joiden selkeys tekee pelistä helppotajuisen: ympyrän muotoiset matkustajat täytyy viedä ympyrän malliselle asemalle, kolmion malliset kolmion muotoiselle seisakkeelle jne. Pelimekaniikka on yksinkertainen ja helppo ottaa haltuun, jonka lisäksi "Mini Metro" on erittäin näyttävä pelitapaus yksinkertaisuudestaan huolimatta. Värikkäiden metrolinjojen halkomat kaupungit ovat komeaa katsottavaa ja tuovat mieleen metrolinjastojen kartat, joita löytyy oikeilta metroasemilta ympäri maailman. 

Alkuksi metrolinjat ovat yksinkertaisia ja helposti hallittavia.
Kuva: kuvankaappaus pelistä
Metromatka kohti vääjäämätöntä kaaosta

"Mini Metro" sisältää klassisen pelitilan lisäksi kolme pelimuotoa. Äärimmäinen pelimuoto lisää peruspeliin haastetta, sillä jo rakennettuja metrolinjoja ei pysty purkamaan. Loputtomassa pelitilassa asemat eivät puolestaan ruuhkaudu, jolloin pelaaja voi keskittyä puhtaasti rakentamaan mahdollisimman tehokasta metroverkostoa. Luovassa tilassa taasen on mahdollista muokata linjojen lisäksi myös asemia, jonka kautta jokainen perfektionisti saa varmasti rakennettua maailman parhaimman metroverkoston juuri omilla ehdoillaan.

Tavallinen pelitila on "Mini Metron" ydin, jossa metrolinjastoja rakennettaan alati kasvavaan kaupunkiin, kerätään pisteitä kuljettamalla matkustajat tämän haluamalle asemalle ja peli päättyy, kun jokin asema täyttyy matkustajista liian pitkäksi aikaa. Tätä pyritään välttämään rakentamalla mahdollisimman sulavasti toimiva metroverkosto eri linjojen, suurempien asemien sekä lisäjunien ja -vaunujen avulla. Luonnollisesti kasvava kaupunki asettaa metrolinjaston laajentamiselle omat haasteensa, sillä harvoin uudet asemapaikat ilmestyvät olemassa olevan linjaston jatkeeksi. Useimmiten käsillä on vaikea valinta sen suhteen, kannattaako jo olemassa olevaa linjaa pidentää, laittaako tilalle uusi metrolinja vai pitäisikö koko verkosto purkaa, jotta tilalle voi rakentaa aiempaa toimivamman metrolinjaston. Nämä valinnat tekevät pelistä herkullisen ja haastavan, jonka myötä "Mini Metro" pitää jatkuvasti varpaillaan. Jokainen pelisessio on siis matka kohti väistämätöntä kaaosta ja jonkin aseman ruuhkautumista, mutta pelaajan tehtävänä on välttää tätä kohtaloa mahdollisimman kauan. Keskimäärin seuraavalle tasolle oikeuttava pelisuoritus kestää noin 10 minuuttia.

Pelistä löytyy suuret määrät erilaisia kaupunkeja, joista täytyy kerätä tietty määrä pisteitä, jotta portit seuraavalle tasolle aukeaa. Jokaisessa kaupungissa on omat erikoisuutensa, vaikka nämä eivät eroa niin merkittävästi toisistaan, kuin voisi kuvitella. Suurimmat erot liittyvät lähinnä eri kaupunkien kasvunopeuteen, laajuuteen sekä matkustajien määrään. Jostain kaupungeista löytyy erikoisempaakin sisältöä, kuten nopeammin liikkuvia erikoisjunia, mutta tämä ei riitä. Eri metropolit alkavat toistamaan itseään turhan nopeasti, jonka myötä kaupunkien nimet ovat yhdentekeviä. Pelatessa ei todellakaan erota, onko kyseessä Lontoo vai Tukholma, sillä jokainen kartta on lähes samanlainen.

Pelin edetessä metroverkosto monimutkaistuu ja sen hallitseminen vaikeutuu.
Kuva: kuvankaappaus pelistä
Mukava mutta lyhytikäinen pelielämys

"Mini Metro" on mielenkiintoinen peli, jonka vahvuudet nojaavat näyttävässä ulkokuoressa sekä simppelissä pelimekaniikassa, joka tarjoaa juuri sopivasti haastetta. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen pitkäikänen pelikokemus, sillä "Mini Metro" jaksaa sykähdyttää vain muutaman illan ajan. Ensimmäisten pelisessioiden innostus ja riemu alkavat nopeasti haihtua, sillä "Mini Metro" kaipaisi kipeästi lisää lihaa luidensa ympärille. Itseääntoistavissa kaupungeissa tapahtuva metrolinjojen rakentaminen ei tarjoaa riittävästä vaihtelua, jonka myötä peli alkaa puuduttamaan nopeasti. Mukaan olisi täytynyt ehdottomasti lisätä Osakan kaupungissa nähtävien Shinkansen-sukkulajunien kaltaisia erikoisuuksia, jotta pelin muuten yksinkertainen mekaniikka ei pomppaisi silmille niin häirisevästi.

Ongelmistaan huolimatta "Mini Metro"on julkaisu, jota puzzlepelien ystävien kannattaa harkita. Varsinkin kun peli kustantaa Google Play -kaupassa vain reilun euron, joten itseään ei tarvitse maksaa tästä pelikokemuksesta kipeäksi. "Mini Metro" on puutteineenkin mielenkiintoinen puzzlepeli, vaikkei se onnistu hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan.

Papers, please (PC)

Papers, please
Lucas Pope 2013
Kuva: Papersplea.se-sivusto
"Papers, please" on Lucas Popen luoma indiepeli, joka julkaistiin alunperin tietokonepelaajien iloksi vuonna 2013. Tämän jälkeen omaperäinen pulmapeli on vääntynyt myös iOS- sekä PS Vita -käyttäjien pelattavaksi. Tämä varmasti lämmittää monen pelaajan sydäntä, sillä kyseessä on yksi parhaimmista ja omaperäisimmistä peleistä, joita koskaan on tehty.

Pieni osanen byrokratian koneistossa

"Papers, please" on pulmapeli, jossa pelaaja arpoutuu tullivirkailijaksi kuvitteellisen Arstotzkan valtion rajavyöhykkeelle vuonna 1982. Tehtävä ei ole helppo, sillä itäblokin tunnelmista ammentava pelimaailma on karu ja byrokratia on tiukkaa. Myös kylmän sodan kireä ilmapiiri tekee tehtävästä haastavan, sillä jokainen maahanpyrkijä on potentiaalinen uhka. Tullivirkailija joutuukin taiteilemaan monenlaisten vaatimusten ristitulessa, jonka myötä varsin yksinkertainen pesti on kaikkea muuta kuin helppo. Hommasta tulee kuitenkin suoritua kunnialla, sillä vääristä päätöksistä voi joutua pahimmassa tapauksessa maksamaan hengellään.

Yksi pelin vahvuuksista on sen syvyys. Vaikka peli on itsessään yksinkertainen eikä se niinkään nojaa monimutkaisiin juonikuvioihin, siihen on upotettu elementtejä, jotka saavat pelimaailman tuntumaan oikealta paikalta. Joka päivän alussa ruudulle pyörähtää lehtiotsikoita, joiden tapahtumat heijastelevat työpäivän aikana tehtäviin valintoihin sekä valottavat elämänmenoa Arstotzkassa. Esimerkiksi naapurimaassa puhjennut polio-epidemia pakottaa sulkemaan tietyn maan ihmiset Arstotzkan rajojen ulkopuolelle. Tämä yksinkertainen tehokeino lisää pelin immersiota huomattavasti tehden pelimaailmasta paikan, jonka olemassaoloon voi todella uskoa.

Uutisotsikot kertovat pelimaailman tapahtumista
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Mä joka päivä töitä teen

"Papers, please" on pelimekaniikaltaan simppeli ja sen pelillinen osuus koostuu kahdesta osa-alueesta. Toisessa pelaaja tekee työpäivän tullikopilla tutkien maahansaapuvien dokumentteja, joiden perusteella nämä joko pääsevät maahan tai heidät käännytetään takaisin. Toinen osa-alue muodostuu oman arkielämän hallinnasta. Vuokra pitää maksaa ja perhekin täytyisi ruokkia sekä pitää lämpimänä.

Päivittäin ansaittu elanto muodostuu leimattujen passien mukaan sekä myöhemmässä vaiheessa tarjoutuvien bonusten kautta, joten hommat pitäisi pystyä hoitamaan tarkasti sekä nopeasti. Talousasiat ovat jatkuvasti heikoilla kantimilla, joten välillä edessä on vaikeita päätöksiä: jättääkö tällä kertaa ruoka ostamatta, jotta sairastunut perheenjäsen saa tarvittavaa lääkettä, vai säästääkö jostain muusta? Huono rahatilanne aiheuttaa myös omat houkutuksensa. Päästääkö maahan ihminen, jolla ei ole mukana asianmukaisia dokumentteja, jos tämä sujauttaa tullivirkailijalle lahjuksen? Elämä Arstotzkassa ei ole ruusuilla tanssimista ja usein valinnat aiheuttavat päänvaivaa.

Eläminen vaatii rahaa, jota tällä kertaa on jopa riittävästi.
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Pelinä "Papers, please" on erinomaisesti toteutettu. Molemmat pelin osa-alueet tarjoavat sopivaa haastetta peliin ja erityisesti päivätyö rajalla tuo joka päivä uusia ulottuvuuksia pelimekaniikkaan. Ensimmäisten päivien yksinkertainen passiralli saa ympärilleen jatkuvasti uusia yksityiskohtia, jotka pitävät samanlaisena toistuvan puurtamisen tuoreena koko pelin ajan. Alkuun matkailijoilta vaaditaan vain passia, mutta pelin edetessä soppaan sekoittuu jatkuvasti erilaisia dokumentteja, jotka tulee huomioida päätöksiä tehdessä. Esimerkiksi maahan töihin saapuvalta vaaditaan passin lisäksi maahantulokortti sekä työlupa, diplomaateilta vaaditaan asianmukainen diplomaattilappu ja niin edelleen. Soppaa sekoittaa entisestään se, että eri dokumenteissa on usein jotain häikkää tai nämä on väärennetty, joten lomakkeet täytyy käydä lävitse tarkasti. Jos tullivirkailija tekee ihmisen kohdalla väärän valinnan, peli antaa tästä heti muistutuksen. Muutama virhe ei vielä maata kaada, mutta jos huomatukset alkavat pinoutumaan, joutuu tästä maksamaan sakkoa. Muutenkin huonossa taloudellisessa tilanteessa tämä voi johtaa katastrofaaliseen lopputulokseen.

Oman lisämausteensa peliin tuovat erilaiset erikoisemmat tapahtumat, joita tulee vastaan päivittäin. Muun muassa salaperäinen organisaatio pyytääkiin tullivirkailijan tukea moneen kertaan, jotta korruptoitunut Arstotzka saataisiin jälleen oikeille raiteille vallankumouksen keinoin. Tai näin ainakin organisaatio väittää. Erilaisia toiveita ja erikoisempia pyyntöjä saattaa tulla monelta eri taholta. Esimerkiksi komentava upseeri saattaa pyytää päästämään rajan ylitse ihmisen, jonka dokumentit eivät ole päteviä. Nämä erikoisemmat kohtaamiset aiheuttavat taasen lisää haastetta peliin, kun pelaaja yrittää taituroida erilaisten pyyntöjen ristitulessa sekä pyrkiä tekemään työnsä mahdollimman hyvin.

Apuna tullivirkailijan toimessa on ohjekirjanen, josta löytyy kaikki tarpeelliset tiedot, joita eri tilanteissa vaaditaan. Jos paperit eivät täsmää, voi pelaaja osoittaa näistä ristiriitaisuuksia, joiden myötä maahanpyrkivä voidaan käännyttää tai ottaa vartioijoiden toimesta haltuun. Pelin edetessä on mahdollista myös avata erilaisia apukeinoja, joiden avulla toiminta muuttuu tehokkaammaksi. Esimerksi tab-näppäimen avulla leimasimet saa nopeammin esille tai välilyönnillä dokumenttien tarkempi syynääminen helpottuu, jonka kautta asiakirjojen läpikäymiseen ei mene niin kauan aikaa.

Työpöytä täyttyy erilaisista dokumenteista, joiden todenmukaisuus tulee varmistaa
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Tasapainoinen pelikokemus

"Papers, please" on tasapainotettu erinomaisesti. Vaikka peli saattaa tuntua äkkisestään sekavalta, nostetaan vaikeusastetta juuri sopivasti pelin edetessä. Jokainen päivä tuo mukanaan usein jotain uutta, jonka ansiosta haastetaso pysyy tyydyttävänä koko pelin keston ajan. "Papers, please" on muutenkin pituudeltaan juuri sopiva, sillä tullivirkailijan pesti kestää maksimissaan viisi tuntia. Huonoilla päätöksillä peli voi päättyä huomattavasti nopeamminkin. Tarjolla on lisäksi yli 20 erilaista - ja usein kurjaa - loppuratkaisua, joihin vaikuttavat pelaajan tekemät valinnat. Tämä tekee pelaamisesta mielenkiintoista sekä varmistaa sen, että epäonnistuneen pelikokemuksen jälkeen uusintakierroksen tekee mielellään.

Nätti kuin sika pienenä

"Papers, please" on myös ulkoisilta puitteiltaan komea pelitapaus. Yksinkertainen ja käsin piirretty pikseligrafiikka sopii pelin karuun maailmaan hienolla tavalla ja koko pelin kuvasto hienolla tavalla toteutettu. Erilaiset paperit, leimat, yleiset maisemat sekä ihmiset ovat erittäin näyttäviä tehden pelikokemuksesta ainutlaatuisen elämyksen. "Papers, please" on malliesimerkki siitä, että näköaistia hellivä pelielämys ei tarvitse sen kummempia kommervenkkejä - usein yksinkertainen on kaunista. Myös pelin äänimaailma on mukavan pelkistetty, mutta erittäin toimiva.

Yritys ja erehdys

Suurempia murheita "Papers, please" ei pidä sisällään. Jos jostain haluaa narista, niin välillä juonikuvioihin liittyvät koukerot tuntuvat ajavan pelaajan tarkoituksellisesti umpikujaan. Tämä on selkeästi laskelmoitua, sillä tietyt tapahtumat johdattavat pakostakin pelin lopulliseen päätökseensä. Tietyllä tavalla tämä sopii kylläkin pelimaailman henkeen, sillä esimerkiksi turhan rehellinen tullivirkailija voi saada syytteen vehkeilystä salaliiton kanssa, jos pelaaja erehtyy liiaksi paljastamaan tietojaan. Tämänlaiset tapahtumat kuvaavat osuvalla tavalla Arstotzkan viranomaisten mielipuolista toimintaa ja epäreiluutta kansalaisiaan kohtaan, mutta välillä tämä pelaajan huijaaminen ärsyttää.

"Papers, please" lähes vaatii, että sen onnistuneeseen läpäisyyn kuuluu muutama epäonnistuminen. Yrityksen ja erehdyksen kautta pelaaja tietää seuraavalla pelikerralla, kuinka tietyissä tilanteissa täytyy toimia. Onneksi uusintakierrosta harvemmin täytyy aloittaa aivan alusta, sillä peliä voi jatkaa myös jokaisen pelipäivän alusta. Tällöin koko rumbaa ei käydä lävitse kokonaan, joka hieman hälventää fiilistä epäreiluudesta.

Kunnia Arstotzkalle -motto käy pelin aikana tutuksi
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Kunnia Arstotzkalle!

Muuten "Papers, please" on mahtava pelikokemus. Peli on kokonaisuutena hyvin toteutettu, sen on puitteiltaan komea ja sen jatkuvasti kohoava vaikeusaste pitää pelin jatkuvasti kiinnostavana. Näennäisen yksinkertainen peli on täynnä syvyyttä ja mielenkiintoisia elementtejä, jonka lisäksi peli herättää myös ajatuksia. Jos "Papers, please" ei ole vielä tuttu tapaus pelirintamalla, kannattaa sukeltaa hetimiten Arstotzkan karun kauniiseen maailmaan. Tullivirkailijan hommaa ei paremmin voisi paketoida pelimuotoon.

Loopin' Louie

Loopin' Louie
Kuva: Toymate.com-sivusto
Useammankin julkaisijan toimesta vuosikymmenten aikana markkinoille ilmaantunut "Loopin' Louie" on yksi tunnistettavimmista lastenpelistä koskaan. Jo viime vuosituhannen puolella ensi kertaa ilmestynyt peli kun ei ole ulkomuodoltaan se perinteisin pöytäpeli. Ja omalaatuinen tyyli on tehnyt tehtävänsä, sillä "Loopin' Louie" on voittanut lukuisia palkintoja. Näistä merkittävin lienee vuoden 1994 "Spiel des Jahres"- lastenpelin voitto.

Terroria kanatarhassa

"Loopin' Louie" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen peli. Varren päässä oleva lentokone lentää paristojen voimalla ympyrää yrittäen tiputtaa pelaajien edessä olevat kanakiekot alas. Jokaisella pelaajalla on kolme kanakiekkoa, jotka tipahtavat lentokoneen osuessa näihin. Kun kaikki kolme kanaa ovat tippuneet, on kyseinen pelaaja poissa pelistä. Se pelaaja, jolla on viimeisenä kanoja orrella, on kierroksen voittaja.

Turbulenssia yläilmoissa

Louien ohjastamaan lentokonetta estetään osumasta omiin kanakiekkoihin pelin jalustaan kiinnitetyillä mailoilla, jotka sinkoavat lentokoneen yläilmoihin. Vaikeusastetta voi hieman rukata ylöspäin kääntämällä oman mailan pään kapeammaksi. Helpommalla asetuksella mailan osumakohta on varsin leveä, joka sopii erinomaisesti lapsipelaajille tehden lentokoneeseen osumisesta helpompaa.

Lentokoneen lyöminen mailalla lähettää tämän usein holtittomaan ilmalentoon, joka tekee pelistä välillä arvaamatonta ja aiheuttaa usein koomisia tilanteita. Louien ohjastama lentokone voi sinkoutua iskuvoimasta riippuen tekemään omituisia kaarroksia, jotka voivat pahimmassa tapauksessa heittää lentokoneen tiputtamaan oman kanankiekon. Mailan käyttö tarjoaakin sopivan taktikointimahdollisuuden, sillä oikein ajoitettu ja juuri sopivalla voimalla tehty lyönti tippuu suoraan kilpatoverin kanalauman keskelle ilman, että kaveri voi tehdä yhtään mitään.

"Loopin' Louie" on ulkonäöltään houkutteleva ja komea peli


Huvia isommalle peliporukalle

"Loopin' Louie" tarjoaa pelikokemuksen 2-4 pelaajalle ja parhaimmillaan peli on täydellä pelaajamäärällä. Tällöin peliin syntyy mukavaa kaoottisuutta, kun lentokone heittelehtii ympäri pelialuetta arvaamattomalla tavalla pelaajien iskiessä tätä mailallaan. Pienemmillä pelaajamäärillä "Loopin' Louie" ei toimi aivan yhtä hyvin. Varsinkin kahden pelaajan pelissä taktikointi jää vähemmälle, sillä lentokonetta on lähes mahdoton lähettää vastapuolelle siten, että sen saa tippumaan suoraan vastustajan kanalaan. Tällöin "Loopin' Louie" muodostuu lähinnä tuuripeliksi ja sen odotteluksi, milloin vastapuoli epähuomioissa ei saa kunnon osumaan lentokoneeseen ja kanamerkki tipahtaa alas. Peli on myös siinä mielessä epäreilu, että pelaajan vasemmalla puolella oleva kilpatoveri on aina etulyöntiasemassa. Osaava pelaaja pystyy helposti iskemään lentokoneen suoraan omaan kanatarhaan ilman, että tälle on mitään tehtävissä.

Ylistys muoville

Pelin suurin vahvuus on sen värikäs ja omaperäinen ulkokuori. "Loopin' Louie" on takuuvarma katseenkääntäjä missä tahansa pelatessa ja myös peliä ulkopuolelta seuraavat saavat siitä viihdykettä. Harmittavasti pelin komponentit ovat halvan oloisia, sillä kaikki osat ovat tehty muovista. Tämän takia osat voivat hajota intensiivisempien pelisessioiden aikana, eikä asiaa auta se, että peli täytyy purkaa, jotta sen saa säilytykseen. Osien irroittelu ja kokoaminen on omiaan löysyttämään niitä, joten "Loopin' Louie" ei todennäköisesti tule kestämään aktiivikäytössä vuosikausia. Lisäksi ainakin uusin, Tacticin julkaisema versio tulee niin ohuessa ja kelvottomassa pahvilaatikossa, että tämä tuntui olevan riekaileina jo ennen kuin pelin oli kaupasta kotiin kuljettanut.

Ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus

Tästä huolimatta "Loopin' Louie" on hauska peli, josta nauttii niin pienemmät kuin isommatkin pelaajat. Jos peli tulee vastaan halvalla, kannattaa ehdottomasti tarttua tarjoukseen, sillä kyseessä on pienine ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus. Vaikka itselleni paristotoimiset ja muovista tehdyt pelit eivät yleensä maistu, on "Loopin' Louie" piristävä poikkeus sääntöön. Eihän näin yksinkertaisesta pelistä edes suurempia odotuksia muodostu, joten peli pääsee yllättämään positiivisesti. On myös hauska havaita, että toimiva pelikokemus ei aina vaadi kymmensivuisia ohjekirjoja ja monimutkaista pelimekaniikkaa - joskus yksinkertainen on kaunista.  Pienissä annoksissa erityisesti lasten kanssa "Loopin' Louie" tarjoaa yhdessä tekemistä parhaimmillaan.

The Lost Expedition

The Lost Expedition
Osprey Games 2017
Kuva: BoardGameGeek-sivusto
Peer Sylvesterin luoma "The Lost Expedition" on korttipohjainen lautapeli, jossa pelaajien muodostama retkikunta lähtee Percy Fawcettin jalanjäljissä etsimään tarunhohtoista Eldoradoa Amazonin sademetsien syvyyksistä. Kyseessä on yhteistyöpeli, jossa pelaajat pelaavat yhdessä peliä vastaan. Eikä tarjolla suinkaan ole helppo patikointi ryteikössä, sillä vaaroja kuhisevassa sademetsässä jokainen päivä voi olla retkikunnan viimeinen.

Toimivaa lautapeliviihdettä

"The Lost Expedition" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen. Pelin ideana on kuljettaa oma retkikunta korteista muodostuvan viidakon lävitse, joka käsittää vaikeusasteesta riippuen 7-9 korttia. Omaan joukkoon kuuluu kolme tutkimusmatkailijaa, joilla jokaisella on oma erikoistaitonsa: yksi hallitsee suunnistamisen taidon, toinen hallitsee leiritymisen ja kolmas on viidakkoekspertti.

Peli etenee loogisesti siten, että jokainen pelivuoro käsittää yhden päivän viidakkovaellusta. Päivät ovat jaettu aamu- sekä iltapatikointeihin, joiden tapahtumat muodostuvat pelaajille jaettavien korttien sisällöstä. Näitä tapahtumakortteja on vajaa 60, joista suurin osa sisältää lähinnä ikäviä vastoinkäymisiä. Yksi kortti saattaa tarjota kohtaamisen alkuasukkaiden kanssa, toisessa retkikunnan ruokatarvikkeet pilaantuvat ja useammassakin kortissa vastaan tulee verenhimoisia eläimiä.

Jokaisen päivän alussa pelaajille jaetaan neljä korttia, joista jokainen pelaa vuoronperään pöytään kaksi aamu- sekä iltapatikoinnin aikana. Näistä korteista muodostuu tapahtumasarja, joka kuvaa sitä, mitä kaikkea kulloisenkin etenemisen aikana tapahtuu. Pientä twistiä lisää se, että aamun aikana kortit järjestellään numerojärjestykseen ja illan aikana kortit jäävät siihen järjestykseen, jossa ne pöytään laitetaan. Kun kortit ovat pöydässä, aletaan yhdessä pohtimaan, miten erilaisissa tilanteissa kannattaisi järkevimmin toimia. Kortit pitävät sisällään tapahtumia, jotka vaativat erilaisia toimia. Keltaisella pohjalla olevat toiminnot tulee suorittaa aina, punaisella pohjalla olevista valitaan yksi ja siniset toiminnot ovat täysin vapaaehtoisia, jotka voi suorittaa halutessaan.

Käteen arpoutuvat kortit tarjoavat tälläkin kertaa vaikeita valintoja.
Pelin graafinen ilme on upeasti toteutettu.

"The Lost Expedition" vaatii paljon suunnittelua ja yhdessä pohtimista, sillä valinnat harvemmin ovat yksiselitteisiä. Tähän vaikuttaa paljon se, että retkikunnalla on rajalliset resurssit: ammuksia saa lähtiessä mukaan vain kolme ja ruokaakin mukana on vain neljän merkin verran. Jokaisella retkikunnan jäsenellä on myös vaikeustasosta riippuen 3-4 energiapistettä, jotka kuluvat nopeasti, jos pelaajat tekevät hölmöjä valintoja. Koska tapahtumakortit ovat suurimmalta osin vaikutuksiltaan negatiivisia, on usein valittavat kahdesta pahasta se pienempi. Kannattaako esimerkiksi uhrata yhdeltä retkikunnan jäseneltä energiaa, jotta saadaan paljon kaivattua ruokaa vai pitäisikö uhrata kallisarvoisia ammuksia, jotta retkikunta pääsee etenemään kohti pelin loppua, eli Eldoradoa. Tämä on pelin suurin vahvuus, sillä se tuntuu jatkuvasti kiristävän silmukkaa pelaajien kaulan ympärillä ja jokaisella päätöksellä on suuri merkitys siihen, kuinka peli lopulta päättyy. Peli myös välttää sen ongelman, että hankalat päätökset jarruttavat peliä: joka päivä yksi pelaaja on retkikunnan johtaja, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan siitä, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan.

Pelin saa päätökseen kolmella tavalla. Jos jokainen retkikunnan kolmesta jäsenestä menehtyy energiapalojen loputtua, peli päättyy. Samoin jos pelaajat saavuttavat viidakkolaatoista muodostuneen pelilaudan lopun, eli Eldoradon, päättyy peli myös välittömästi. Hieman harvinaisempi lopetusvaihtoehto on se, että tapahtumakorttien pakka loppuu toisen kerran. Tähän ei kuitenkaan päädytä usein, sillä kaksi aiempaa vaihtoehtoa tapahtuvat paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin korttien loppuminen toisen kerran.

Pelimekaniikaltaan "The Lost Expedition" on mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu. Korteista muodostuvat tapahtumaketjut tarjoavat sopivaa vaihtelua, sillä nämä arpoutuvat pelaajien käsiin nostopakasta. Lisäksi jokaisen pelaajan valinnat siitä, mitä milloinkin pöytään pelataan, tarjoavat peliin lisää variaatiota. Pienenä vaikeutuksena pelaajat eivät myöskään saa keskustella keskenään käsissään olevista korteista, jolloin jokainen joutuu itsekseen miettimään, mitä pöytään kannattaa laittaa. Peliä täytyy siis osata lukea jatkuvasti, jotta homma luistaisi mahdollisimman hyvin. Pientä helpotusta tarjoaa se, että jotkut kortit tarjoavat mahdollisuutta vaihtaa tapahtumakorttien paikkaa tai hypätä seuraavan kortin ylitse. Tämä on erityisen toimivaa silloin, kun edessäpäin on jokin erityisen huono kortti, joka koituu pahimmassa tapauksessa koko retkikunnan kohtaloksi.

Illanviettoa monen kokoisille peliporukoille

"The Lost Expedition" on suunniteltu siten, että se tarjoaa pelimuotoja soolipelistä useamman pelaajan porukoille. Soolopeli on toteutettu mallikkaasti. Vaikka tämä tekee pelistä aavistuksen pasianssi-tyylisen kokemuksen, on peli toimivaa viihdettä myös itsekseen pelattuna. Yksinpeli tarjoaa myös mahdollisuuden haastaa itseään. Peliin on muodotettu soolopelille erityinen pistejärjestelmä, jonka myötä pelaaja voi yrittää parantaa tulostaan seuraavilla pelikerroilla - jos nyt ylipäätään viidakkoseikkailusta hengissä selviää.

Useamman pelaajan porukoissa peli toimii myös hienosti ja moninpeliin mahtuu pelaajia 2-5. Parhaimmillaan yhteistyöpeli toimii kolmen hengen porukassa, sillä tällöin pelikokemus pysyy sopivan kompaktina. Tapahtumakorttien määrä on kolmella pelatessa juuri sopiva, jonka myötä looginen päättely ei tunnu menevän niin pahasti solmuun, kuin maksimimäräällä pelatessa. Peli toimii kuitenkin hyvin kaiken kokoisilla pelaajamäärillä.

Kolmen pelajaan pelin ensimmäisen pelivuoron asetelma. Ylhäällä retkikunnan
jäsenet ja näiden resurssit. Keskellä korteista muodostuva viidakko. Alimmaisella rivillä
aamuvaelluksen tapahtumat, joissa riittää tälläkin kertaa pohdittavaa.

Puitteiltaan kaunis pelikokemus

Toteutukseltaan "The Lost Expedition" on ensiluokkainen peli. Korttien materiaali on jämäkkää ja komponentit ovat muutenkin hienosti toteutettu. Jokainen merkki kertoo selkeästi sen merkityksen, jonka ansiosta pelaaminen on miellyttävää.  Erityisesti pelin graafinen ilme on piristävä, sillä Garen Ewingin luoma sarjakuvamainen kuvitus herättää pelin tapahtumat hienolla tavalla eloon. Värikkäät kuvat tekevät myös muuten armottomasta viidakkoseikkailusta hieman miellyttävämmän kokemuksen, jonka ansiosta niistä ikävämmistäkin tapahtumakorteista saa edes iloa näköaistille.

Pelikortit eivät sisällä tekstiä, vaan niiden toiminnot välitetään pelaajille erilaisten symbolien avulla. Nämä on toteuttu selkeästi ja hauskana yksityiskohtana jokainen tapahtumakortti pitää sisällään itsessään pienen tarinan siitä, mitä kulloisenkin kortin aikana tapahtuu. Esimerkiksi Anacondan kohdatessa pelaajat voivat käyttää tulivoimaa saadakseen käärmeestä ruokaa tai sitten yrittää paeta pedolta, jolloin retkikunta menettää energiaa. Jokainen kortti pitää sisällään tällaisen pienen tarinan, joka luo peliin lisäsyyvyyttä.


Haastava, mutta palkitseva lautapeli

"The Lost Expedition" on hyvä lautapeli. Se tarjoaa kaiken kokoisille peliporukoille viihdettä ja pohdiskelua sisältävän pelielämyksen, joka on kuorrutettu komealla kuvituksella. Pelistä ei suurempia ongelmia löydy, mutta välillä korttipelien helmasynti, eli tuurielementti häiritsee. Koska kortit nostetaan satunnaisesti pakasta, heittelee pelin haastavuus paljonkin pelikerrasta riippuen. Joskus pelin läpäisee hämmästyttävän helposti, kun välillä korttionnea ei tunnu olevan lainkaan. "The Lost Expedition" onkin pääsääntöisesti vaikeusasteeltaan haastava, sillä useimmiten se päättyy pelaajien tappioon. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä peli on juuri sopivan mittainen. Keskimäärin puolituntinen pelisessio on juuri sopivan mittainen, sillä epäonnistuneen tutkimusmatkan jälkeen tulee helposti aloitettu peli ajatuksella "tällä kertaa onnistumme".

Jos satunnaisuus ei häiritse, on "The Lost Expedition" viihdyttävä lautapeli, jota voi suositella kaikille pöytäpelien ystäville. Mielenkiintoisella teemalla ja komealla graafisella ilmeellä päällystetty pelikokemus on samaan aikaan sekä haastava että palkitseva. Peliin on julkaistu myös lisäosa "The Lost Expedition: The Fountain of Youth & Other Adventures", joka tarjoaa uusien korttien muodossa lisäsyvyyttä muutenkin mielenkiintoiseen peliin. Jos viidakkoseikkailu Amazonin syvyyksissä on sinun juttusi, kannattaa "The Lost Expedition" pistää hankintalistalle.

Areena 5 (PC)

Areena 5
Seppo Suorsa 2000
Kuva: Areena 5 -käynnistyskuvake
Areena-pelisarja on tuulahdus viime vuosituhannen lopulta, jolloin kotimainen freeware/shareware-pelikulttuuri eli kulta-aikaansa. Teokset kuten "Liero", "Pro Pilkki" sekä "Slicks'n'Slide" lienevät jokaiselle 90-luvulla nuoruuttaan eläneelle tuttuja pelejä, joita tahkottiin innokkaasti niin kotikoneilla kuin koulujen ATK-luokissa. Usein harrastelijavoimin pykätyt peliteokset eivät kotikutoisuudestaan huolimatta olleet turhia tekeleitä, vaan aikaa kestäviä teoksia, joiden pariin palataan edelleen. Tuon aikakauden parhaimpiin julkaisuihin lukeutuu myös Areena-pelisarjan hiotuin ja paras osa "Areena 5" vuodelta 2000.

Monipuolinen manageripeli fantasiahengessä

"Areena 5" on lähtökohdiltaan hykerryttävä peli, joka yhdistää managerointia fantasiamaailmaan. Pelaajan tehtävänä on luoda voittoisa gladiaattorijoukkue, jonka tarkoituksena on nousta läpi sarjatasojen aina ykkösdivisioonaan sekä luonnollisesti voittaa himoittu sarjamestaruus. Tätä varten pelaajan täytyy värvätä gladiaattoreja - joita löytyy yli 30 erilaista rotua -, treenata näitä sekä hankkia erilaisia varusteita panssareista aseisiin. Pelin vahvuus on sen monipuolisuudessa, sillä erilaisia toimintoja löytyy suuret määrät. Jo pelkästään yksittäinen gladiaattori pitää sisällään valtavat määrät erilaisia ominaisuuksia, joihin täytyy kiinnittää huomiota: on moraalia, roolipelihenkeen sopivia taitoja voimasta kestävyyteen sekä yksilöllisiä aseiden käsittelytaitoja, jotka täytyy huomioida, kun hahmoa lähtee kehittämään. Lisäksi keskeisessä roolissa on gladiaattorin ikä, sillä jokaisen gladiaattorin täytyy eläköityä 35 vuotiaana. Tämä tuo mukavaa lisämaustetta joukkueen rakentamiseen, jonka myötä kaikkia paukkuja ei voi pistää yhden ylivertaisen sankarin varaan.

Joukkueeseen mahtuu yhdeksän gladiaattoria, joten monia asioita täytyy huomioida, jotta joukkueesta saa rakennettua mahdollisimman hyvin kokonaisuutena toimivan. "Areena 5" tarjoaakin hyvän mahdollisuuden taktikointiin, sillä joukkueen rakentamiseen täytyy kiinnittää huomiota. Gladiaattoristaan voikin luoda lähitaistelussa pärjäävän mörssärin, taioilla parantavan ja tuhoa tekevän maagin, etäältä kohteeseen iskevän jousimiehen tai sankarin, joka osaa hieman kaikkea. Esimerkiksi pelkästään lähitaisteluun keskittyvä pelaaja harvemmin pärjää korkeimmilla sarjatasoilla, joissa vastustajan joukkueet ovat täynnä monen alan osaajia.

Peli pitää sisällään valtavat määrät erilaista tietoa sekä informaatiota, mutta tästä huolimatta kaikki ominaisuudet ovat esitetty selkeästi. "Areena 5" onkin helposti lähestyttävä, jonka myötä alkuun pääsee helposti. Pelin käyttöliittymä on toteutettu erinomaisesti.


Pelin käyttöliittymä on monipuolisuudestaan huolimatta selkeä
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Raivoisaa taistelua loppuun saakka

Joukkueen hallinnoinnin lisäksi pelin sielun muodostavat gladiaattoritaistelut, joita tahkotaan niin sarjatasolla kuin myös CUP-otteluissa. CUP-otteluihin osallistuvat kaikki joukkueet jokaiselta sarjatasoilta, joten välillä näissä jälki on karua. 1. divisioonan joukkueet kun pyyhkivät lattiaa alempien sarjatasojen harrastelijoilla, joten taisteluiden lopputulokset ovat välillä tylyä katseltavaa. Oman sarjatason ottelut ovatkin sitten selkeästi tasapainotetumpia kokemuksia, vaikka haastetta löytyy näissäkin yllin kyllin.

Itse taistelu käydä vuoropohjaisesti ja toimintaan pääsee maksimissaan kuudella gladiaattorilla. Pelaaja hallitsee yksilöllisesti jokaista gladiaattoria taistelun aikana, jonka myötä toiminnan tiimellyksessä tätä voi siirtää, se voi suorittaa jonkin toiminnon (hyökkäys tai taika) tai vuoron voi jättää väliin. Taistelu on suoraviivaista ja yksinkertaista, mutta taktikoinnilla on suuri rooli. Vastustajien ominaisuudet saa näkyviin, jonka myötä voi miettiä, kuka vastustajista kannattaa ensimmäisenä hoitaa pois pelistä. Tämä luo peliin mukavaa lisäsyvyyttä ja pitää taistelut toistosta huolimatta mielenkiintoisina. Jos taistelut haluaa paukuttaa nopeasti alta pois, on myös mahdollista hyödyntää pikakierros-ominaisuutta, joka pyöräyttää automaattisesti tekoälyn avulla kierroksen lävitse. Ominaisuus toimii varsin hyvin, sillä usein erityisesti heikompia vastustajia kohdatessa taistelut päätyvät oman joukkueen voittoon, jos tämä on hyvin rakennettu.

Vuoropohjainen taistelusysteemi on hienosti toteutettu
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Ajaton pelielämys

"Areena 5" on vielä lähes 20 vuotta julkaisunsa jälkeen peli, jonka äärellä viihtyy. Se on sisällöltään monipuolinen ja täynnä mielenkiintoisia ominaisuuksia, grafiikka on yksinkertaisuudestaan huolimatta komeaa ja peli on myös oikeasti haastava. Pelin haastavuudesta kertoo se, että olen kuluneiden vuosikymmenten aikana palannut aika ajoin pelin maailmaan, mutta vasta viimeisimmällä yrityksellä saavutin sarjamestaruuden. Tämä on nykyisen putkijuoksujen ja kädestäpitelyn aikana piristävää, sillä pelin suurimman tavoitteen saavuttaminen vaatii työtä.

"Areena 5" on erinomainen peli, joka on helposti pelisarjan paras osa. Kokonaisuus on erinomaisesti tasapainotettu ja pitää sisällään niin paljon kaikkea, että moni yksityiskohta jäi varmasti mainitsematta myös tämän arvostelun yhteydessä. Peli kannattaakin itse kokea, jotta sen monipuolisuudesta saa oikeanlaisen käsityksen. Onneksi tämä on tehty helpoksi, sillä pelin sekä sarjan muut osat saa ladattua pelisarjan viralliselta kotisivulta.

Spyro Reignited Trilogy (PS4)

Spyro Reignited Trilogy
Toys for Bob 2018
Kuva: Playstation Store
Viimeiset vuodet ovat olleet retropelien ystäville todellista kulta-aikaa. Erilaisia remasteroituja pelejä on tuotu markkinoille kiihtyvällä tahdilla ja onpa seassa nähty myös kunnianhimoisempia viritelmiä, jotka eivät ole tyytyneet pieneen pintaviilaukseen. Erityisesti muutama vuosi takaperin julkaistu "Crash Bandicoot N. Sane Trilogy" oli vakuuttava julkaisu, jossa alkuperäiset pelit oli laitettu uuteen uskoon täysin uudelleen rakennetun ulkokuoren avulla. Nyt myös alkuperäisen playstation-konsolin Spyro-pelit saavat vastaavanlaisen käsittelyn, kun pelikehittäjä Toys for Bob tuo rakastetun lohikäärmeen seikkailut tälle vuosituhannelle.

Onnistunut kasvojen kohotus

"Spyro Reignited Trilogy" sisältää pelisarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka voidaan lukea tasoloikkapelien klassikoiksi. Uusioversio päivittää pelien grafiikat sekä äänimaailman vastaamaan nykypäivän standardeja ja lopputulos on tältä osin erinomaisesti toteutettu. Pelimaailmat sekä hahmot ovat aiempaan verrattuna täynnä yksityiskohtia, jonka ansiosta pelitrilogian maailmaan sukeltaa mielellään jo komean graafisen yleisilmeen vuoksi. Pelien timanttinen ydin on fiksusti säilytetty ennallaan, jonka ansiosta alkuperäisten pelien monipuoliset maailmat sekä toimiva pelattavuus muodostavat edelleen jämäkän selkärangan tasoloikkaseikkailulle. Toys for Bob on päivittänyt pelisarjaa juuri oikeista kohdista. Epäilemättä mielenkiintoa tiettyjen ominaisuuksien ja tönkköyksien hienosäädölle olisi varmasti ollut, mutta pelin sisällön säilyttäminen ennallaan on ratkaisuna täysin oikea, sillä nyt myös nostalgiatrippailijat saavat syyn palata pelien maisemiin. Puhtaana ulkokuoren päivityksenä "Spyro Reignited Trilogy" ansaitsee täydet pisteet.

Moni kakku päältä kaunis

Sisältönsä puolesta kokonaisuus on sen sijaan osittain ikävästi vanhentunutta. Vaikka Spyro-pelit mielletään tasoloikkaklassikoiksi, tarjoavat ne kovin vähän haastetta. Suurimpana syynä tähän on varsin yksioikoinen sisältö, joka koostuu lähinnä timanttien sekä erilaisten tavaroiden keräämisestä. Spyrolla on kaksi hyökkäystä, pusku sekä liekkihenkäys, joiden avulla lähes jokainen vihollinen kaatuu ilman suurempaa miettimistä. Varsinkin ensimmäinen Spyro on pelimekaniikaltaan turhan yksinkertainen, sillä lohikäärmeiden pelastaminen erilaisista pelimaailmoista alkaa toistamaan itseään hyvin nopeasti.

Jatko-osat petraavat sisältönsä suhteen, sillä pelimekaniikkaan on pultattu monenlaista lisähöystettä uusista pelattavista hahmoista aempaa monipuolisempiin tavotteisiin. Pelkän tavaran keräämisen sijaan maailmoista löytyi päätehtävien lisäksi pienempiä sivutehtäviä, jotka tuovat kaivattua syvyyttä pelikokemukseen. Pelisarjan kakkososa "Spyro 2: Ripto's Rage" (tai eurooppalaisittain "Spyro 2: Gateway to Glimmer") on pelisarjan osista ehdottomasti toimivin, sillä se monipuolisti ensimmäisen osan aneemista pelikaavaa juuri sopivasti, muttei toisaalta sortunut kolmososan "sitä samaa, mutta kaikkea enemmän" -asenteeseen. Kolmososa on muutenkin hämmästyttävä tapaus, sillä pelattavat lisähahmot tuntuvat ratkaisuna omituiselta. Hahmot eivät ole pelillisesti kovinkaan hyvin toteutettuja ja niiden kankea ohjattavuus jättää toivomisen varaa. Ilmankin olisi pärjännyt.

Lisäksi soraääniä herättää trilogian tekniset ratkaisut. Fyysiseltä levykkeeltä löytyy ainoastaan ensimmäinen Spyro-peli, jonka myötä trilogian jälkimmäiset osat täytyy ladata konsolille ennenkuin niitä pääsee pelaamaan. Nopealla nettiyhteydelläkin tämä vei useamman tunnin, jonka takia ensimmäinen pelisessio kului pelin sisältöä lataillessa. Ratkaisu on turhauttava erityisesti vanhan liiton pelaajille, jotka arvostavat sitä, että pelit löytyvät kokonaisuudessaan levyltä.

Lohikäärmeiden uusi uljas sukupolvi

Uusintaversion arvosana määräytyykin pitkälti sen perusteella, miltä kantilta sitä haluaa tarkastella. Teknisiltä ansioilta "Spyro Reignited Trilogy" on onnistunut teos, joka tuo hienolla tavalla pelit nykyaikaan lähdeaineistoa kunnioittaen. Toys for Bob on tehnyt massiivisen urakan trilogian parissa ja kaikesta huokuu rakkaus alkuperäisiä pelejä kohtaan. Toisaalta jos pelisarjaa miettii puhtaasti sisältönsä puolesta, on se paikoitellen ikääntynyttä eikä tarjoa nykyajan mittapuulla sellaista elämystä, jonka avulla se aikanaan kipusi tasoloikkapelien kuninkuusluokkaan.

Puutteistaan huolimatta Spyro-pelit ovat sen verran viihdyttäviä tapauksia, että koko trilogia tuli pelattua lävitse muutaman viikon aikana. Jos pelit eivät nykystandardeilla aivan täysin toimikaan, on helppo kuitenkin ymmärtää, miksi nämä aikanaan suureen suosioon kipusivat. Värikkäät maailmat imaisevat mukaansa ja rautainen pelattavuus viihdyttää, vaikka haastetta ei löydy nimeksikään. Retropläjäystä kaipaaville faneille "Spyro Reignited Trilogy" tarjoaa upean matkan menneisyyteen ja nykylapsille uusintaversion sisältöä voi pelien helppouden takia suositella lämpimästi. Nyt myös uudella pelisukupolvella on hyvä syy sukeltaa purppuranvärisen lohikäärmeen seikkailuihin eikä siihen tämän parempaa tapaa löydy.

Firewatch (PC)

Firewatch
Campo Santo 2016
Kuva: MobyGames-sivusto
Campo Santo -pelitalon kehittämä "Firewatch" julkaistiin vuonna 2016 ja on siitä lähtien keikkunut "pelit, jotka täytyy pelata" -listani kärkipäässä. Kun teos viimeinkin tuli vastaan kohtuuhintaisena, oli aika ottaa selvää, lunastaako peli kaikki siihen lataamani odotukset.

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt

"Firewatch" on tarinapeli, jonka keskiössä pyörii Henry-niminen mies, joka pestautuu Shoshonen kansallismetsiin palovahdiksi kesäksi 1989 . Elämä ei ole kohdellut Henrya silkkihansikkain, joten irtiotto arkisesta oravanpyörästä on paikallaan. Pelkkää palonalkujen kyttäämistä kesä ei kuitenkaan tarjoa. Nopeasti tilanne saa odottamattoman käänteen, sillä erämaassa alkaa tapahtumaan kummallisia asioita. Pari ympäristöstä piittamaatonta nuorukaista katoavat salaperäisesti ja metsämaisemissa tuntuu liikkuvan ylimääräisiä hahmoja, joiden motiiveista ei alkuvaiheessa ota selvää. Mystiset tapahtumat alkavat saamaan nopeasti pelottavia piirteitä ja näiden ilmiöiden selvittäminen muodostaa pelin tarinallisen selkärangan.

Tarina on yksi "Firewatchin" vahvuuksista, sillä uhkaavaksi kasvava mysteeri on äärimmäisen mielenkiintoinen. Lisäksi juonta kuljetetaan hienolla tavalla. Henryn ainoa kontakti palotornin ulkopuolelle on esimiehenä häärivä Delilah, johon ollaan yhteydessä pelkästään kannettavan radiopuhelimen avulla. Välillä Delilah ohjeistaa Henrya tekemään tiettyjä tehtäviä metsämaisemissa, välillä taas hahmot keskustelevat keskenään niitä näitä. Dialogi on yksi pelin vahvimmista ominaisuuksista, sillä mielenkiintoista sanailua seuraa mielellään. Lisäksi keskustelut ovat limitetty kiinteäksi osaksi pelimekaniikkaa, sillä pelaajan tehtävänä on valita keskusteluvaihtoehdoista ne, joista hän haluaa jutella.

Kartta ja kompassi tulevat pelin aikana tutuiksi
Kuva: Firewatch-sivusto


Yksikertainen on kaunista

Pelimekaniikaltaan "Firewatch" on yksinkertainen. Pelin pääasiallinen sisältö koostuu luonnonkauniissa maisemissa patikoinnista, jota saakin tehdä sydämensä kyllyydestä. Liikkumisen apuna käytetään karttaa sekä kompassia, jotka tulevatkin usein tarpeeseen, jotta haluamalleen paikalle löytää ilman eksymistä. Simppeli pelimekaniikka sisältää käytännössä määrättyihin paikkoihin siirtymistä ja niissä jonkin toimenpiteen suorittamista, jotta juonivetoinen peli pääsee etenemään. Radiopuhelimen kautta hoituva kommunikointi tuo sopivan lisämausteen pelattavuuteen, joten tylsistymistä ei pääse syntymään. Peli on myös juuri sopivan pituinen, sillä noin viisituntinen metsäreissu on täydellisen mittainen.

Häikäisevän kaunis metsäretki

Vaikka "Firewatch" ei pelimekaniikkaansa puolesta ole mikään suuren luokan innovaatio, sen äärellä viihtyy koko pelin keston ajan. Tarinan ohella suurin syy tähän on pelin upea graafinen toteutus, jonka ansiosta Henryn kesää korpimaiden syövereissä seuraa ilolla. Sarjakuvamainen grafiikka onnistuu upealla tavalla taltioimaan huikeat maisemat ja vaihtelevat sääilmiöt, jonka takia ympäristöä jää pakostakin ihailemaan pitkiksikin ajoiksi. Äänimaailma onnistuu herättämään luonnon eloon pelaajan olohuoneessa ja sopivissa kohdin musiikki pomppaa esille vahvistamaan tiettyjä tilanteita: pahaenteisessä kohtauksessa uhkaava pauhu nostaa käsikarvat pystyyn, kaunista auringonlaskua seuratessa letkeämpi kitarointi nostaa fiiliksen kohdilleen ja niin edelleen.

Audiovisuaaliselta toteutukseltaan "Firewatch" on helposti yksi vaikuttavimmista peleistä, joita on koskaan tehty. Jopa aiemmin arvioimani "Journey" jää toiseksi tällä saralla, sillä "Firewatchin" luomat maisemat ovat häikäisevän kauniita ja ne tuntuvat tarkoituksenmukaiselta osalta pelikokemusta. Lisäksi pelin sijoittuminen 1980-luvun loppupuolelle on erinomainen veto, joka onnistuu tekemään pelistä ajattomalta tuntuvan kokonaisuuden.

"Firewatch" on täynnä komeita maisemia
Kuva: kuvankaappaus pelistä
Helppo putkijuoksu, joka ei kanna koko kestoaan

Täydellinen peli "Firewatch" ei siltikään ole. Erityisesti juoni lässähtää aavistuksen lopussa, tarina ei aivan jaksa ylläpitää samaa draivia koko kestoaan. Kun tosiasiat selviävät, on olo aavistuksen pettynyt, sillä loppuratkaisu jättää kylmäksi. Toisaalta matka pelin päätökseen on niin hyvin toteutettu, että loppupuolen epämääräiset koukerot eivät pelikokemusta suuremmin tuhoa. Lisäksi "Firewatch" on aivan liian helppo, sillä mitään ei varsinaisesti tarvitse miettiä. Paikasta toiseen kuljetaan selkeän käsikirjoituksen mukaisesti ohjeita seuraten, joten haastetta kaipaavalle tarjolla on turhan helppo pelikokemus.

Tunnelmallinen elämys

Pienistä puutteistaan huolimatta "Firewatch" on upea peli. Mielenkiintoisesta tarinasta sekä fiilistelystä kiinnostuneille Campo Santon luoma elämys tarjoaa viisi tuntia täyttä hupia, joka kietoo pauloihinsa hämmästyttävän tehokkaasti. Harva peli onnistuu olemaan yhtä aikaan kauniin tunnelmallinen sekä ahdistavaan paranoijaan ajava kokemus, mutta "Firewatch" tasapainoilee näiden osa-alueiden välillä ensiluokkaisesti. "Firewatch" on niitä pelejä, jotka jokaisen pelaajan tulisi kokea.

Journey (PS4)

Journey
Thatgamecompany 2015
Kuva: Playstation.com-sivusto
Alunperin jo vuonna 2012 julkaistu "Journey" on ilmestymisensä jälkeen synnyttänyt lähes poikkeuksetta ylistystä eri pelimedioissa. Ja onpa tämä indie-julkaisu kerännyt lukuisia "vuoden peli" -titteleitä, joten teos on koskettanut pelaajakuntaa ainutlaatuisella tavalla. Nyt kun peli tuli vastaan fyysisenä painoksena, oli aika katsastaa, mistä on kyse.

Matka on päämäärää tärkeämpi

"Journey" on salaperäinen pelikokemus. Peli alkaa viittaan pukeutuneen hahmon seistessä keskellä valtavaa aavikkoa, jonka huomioi keskittyy välittömästi horisontissa kohoavaan valtavaan vuoreen. Muuta informaatiota ei anneta. Tästä alkaa mielenkiintoinen matka kohti kaukasta vuoren huippua, joka johdattaa pelihahmon erilaisten maisemien lävitse, jotka kulkevat aavikolta maanalaisiin luolastoihin ja lopulta lumimyrskyjen pieksämiin korkeuksiin.

"Journeyn" hienous piilee sen minimalistisessa tyylissä, sillä peli ei sisällä lainkaan kirjoitettua informaatiota. Vain aivan alussa ruudulle ilmestyy muutamaan kertaan playstation-ohjaimen kuva, jolloin selvitetään simppelin pelimekaniikan sisältöä. Muuten tarina etenee erilaisten symbolien sekä välinäytösten avulla, jotka nostattavat enemmänkin kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. Harva peli heittää pelaajan suoraan syvään päähän ilman mitään vastauksia, mutta tässä tapauksessa ratkaisu toimii hienolla tavalla. Salaperäisen matkan sisältö ja tarkoitus pysyy pimennossa koko ajan, eikä pelaajalla ole kaukaisuudessa kohoavan vuoren lisäksi mitään tietoa siitä, mitä pitää tehdä ja miksi.

Vaihtelevat maisemat tarjoavat paljon erilaista nähtävää
Kuva: Playstation.com-sivusto


Yksille napeille tehty kokemus

Pelimekaniikaltaan "Journey" on yksinkertainen. Pelihahmon liikuttaminen tapahtuu toisella tatilla toisen vastatessa kameran liikuttelusta. Kamerakulmaa voi halutessaan siirrellä myös ohjaimen liiketunnistimen avulla, mutta itse koin tämä turhan vaivalloiseksi. Muita tarvittavia näppäimiä on kaksi: toisen avulla hahmo voi lentää rajoitetun ajan ja toinen saa tämän päästämään ilmoille huudahduksen, jonka avulla voi aktivoida ympäristössä olevia objekteja.

Päämäärään päästäkseen pelaajan täytyy ratkoa kevyitä pulmia sekä harrastaa tasoloikintaa, joista kumpikaan ei suurempaa haastetta tarjoa. Lisäksi puolivälissä peliä vastaan tulee vihamielisiä olentoja, joita täytyy pyrkiä välttelemään hiiviskelemällä sekä hyödyntämällä maastosta löytyviä piilopaikkoja. Peli etenee soljuvasti ja erilaiset pelilliset elementit vaihtelevat sopivassa suhteessa seikkailun kuluessa.

Lisäksi pelin verkko-ominaisuudet mahdollistavat muiden pelaajien kohtaamisen matkan edetessä. Tämä ominaisuus jäi itselleni hieman epäselväksi, sillä tajusin muiden hahmojen olevan oikeita ihmisiä vasta pelin päätyttyä ja tarkemmin pelistä lukemalla. Sinällään ominaisuus ei tuo mitään erikoista pelin sisältöön, sillä muiden kanssa ei pysty kommunikoimaan tai sen kummemmin vuorovaikuttamaan. Ominaisuuden voi toki jättää halutessaan täysin omaan arvoonsa, sillä muita pelaajia ei tarvitse huomioida millään tavalla. Itselleni ei avautunut tekijöiden jalo ajatus luoda maailmojen välistä sekä kulttuurista piittamatonta yhteyttä itselleen tuntemattomiin ihmisiin. Tältä osin ominaisuus jää pelkäksi kurioseetiksi, jota ilmankin peli olisi pärjännyt vallan mainiosti.

Audiovisuaalista juhlaa

"Journey" häikäisee audiovisuaalisella annillaan. Grafiikka on yksinkertaisen sarjakuvamaista, mutta erittäin näyttävää. Komeita maisemia sekä luonnonilmiöitä jää pakostakin ihastelemaan pitkäksikin aikaa, sillä nämä on toteutettu ensiluokkaisesti. Harvan pelin ääreen jää tutkimaan ympäristöä samalla tavalla, mutta "Journey" suorastaan vaatii, ettei sitä juokse lävitse. Osa pelin viehätyksestä perustuu nimenomaan komeaan graafiseen ulosantiin, joka saa maailmaan heräämään eloon hienolla tavalla. "Journey" on tästä syystä peli, josta kiireinen suorittaja ei saa mitään irti.

Myös musiikki luo onnistuneella tavalla tunnelmaa painottaen eri olosuhteita. Esimerkiksi lumimyrskyn riepotellessa pelihahmoa taustalla pauhaava mahtipontinen musiikki herättää tilanteen eloon juuri oikealla tavalla. Äänimaailma on yksinkertaisuudessaan vaikuttava sopien täydellisesti pelin yleiseen ilmapiiriin.

Grafiinen toteutus on tainomaisen kaunista
Kuva: Playstation.com-sivusto

Tilaa tulkinnoille

"Journey" on tulkitsevalle ja pohdiskelevalle pelaajalle aarreaitta, sillä mitään ei selitetä ja jopa pelin loppuratkaisu jättää paljon mietittävää. Joku voi jopa todeta, ettei pelissä edes ole varsinaista tarinaa. Matka on pelin päätarkoitus, mutta seikkailun varrelta löytyvät maisemat tarjoavat pureskeltavaa: miksi maailma on näin autio? Onko aavikolta löytyvät rauniot jonkin muinaisen sivilisaation jäänteet, jotka suuri katastrofi on pyyhkinyt pois? Myös itse matkaa voi tulkita miten haluaa. Joku voi ajatella tämän olevan vain yksioikoinen seikkailumatka tuntemattomaan, mutta toisaalta tämän voi tulkita vertauskuvaksi elämästä, jossa taaperretaan kohti oletettua päämäärää välillä vaarojen vaaniessa, välillä yksin tai kanssaihmisten tukemana. Jokainen pelaaja voi tehdä haluamansa tulkinnat, joka luo asetelmasta varsin herkullisen. Ja tähän "Journey" lähes velvoittaa pelaajan, jotta pelistä saa mitään irti.

Ei täydellinen elämys

Vaikka pelillä on hetkensä, jotain jää silti uupumaan, sillä suhteellisen yksinkertainen pelimekaniikka ei tarjoa varsinaisia haasteita. Kaikki vastaantulevat ongelmat ratkeavat ilman suurempaa ponnistelua. Tästä syystä peli on itse pelinä varsin tylsä. Vaikka kaikkea verhoaa mystisyys, ei toteutus ainakaan allekirjoittanutta suuremmin sykähdyttänyt. Tämä siitäkin huolimatta, että koen olevani fiilistelevä pelaaja, joka nauttii tämänkaltaisista poikkeavista pelielämyksistä ja viipyilevästä tunnelmasta. Kauniit maisemat sekä väkevä tunnelma eivät onnistu peittämään alleen pelin onttoutta, josta ei tunnu löytyvän riittävästi tarttumapintaa. Onneksi peli on ymmärretty pitää kestoltaan napakkana, sillä seikkailu kestää parista tunnista kolmeen tuntiin, jonka ansiosta projekti on juuri sopivan pituinen.

Tutustumisen arvoinen pelikokemus

Ongelmineenkin "Journey" on peli, jota jokaisen kannattaisi kokeilla. Vaikka pelillisesti kyseessä on varsin yksioikoinen kokemus, on "Journey" juuri sellainen peli, joka herättää varmasti jokaisessa pelaajassa erilaisia tuntemuksia. Osa rakastaa, osa vihaa. En lainkaan ihmettele, miksi peli on kerännyt ylistystä, sillä kyseessä on täysin kaikesta poikkeava teos. Allekirjoittaneelle peli ei tajuntaa räjäyttävää elämystä tarjonnut, vaikka kokemus oli mielenkiintoinen. On kuitenkin hienoa, että tämäntyylisiä pelejä uskalletaan tehdä, sillä maailma on pullollaan toinen toistaan samankaltaisempia pelejä. "Journey" uskaltaa rohkeasti kulkea kohti tuntematonta, vaikka lopputulos jättää toivomaan parempaa.

RollerCoaster Tycoon (PC)

RollerCoaster Tycoon
Chris Sawyer Productions 1999
Kuva: Chris Sawyer Games -sivusto
Muistan ikuisesti, kuinka unelmoin "RollerCoaster Tycoon" -pelin pelaamisesta pienenä pojankloppina. Tuolloin näin Mikrobitti-lehdessä yhden ainoan kuvakaappauksen pelistä ja olin samantien myyty. Pelin grafiikka ja kiinnostava idea jäivät kummittelemaan mielen perukoille vuosikausien ajaksi, sillä itse pelin pelaaminen oli mahdotonta kunnollisen tietokoneen puutteen vuoksi. Vaan kun sitten vuosia myöhemmin onnistuin yhyttämään pelin kaupan alelaarista, oli riemu sanoinkuvaamaton. Ja vielä parempaa oli se, että vuonna 1999 julkaistu "RollerCoaster Tycoon" todellakin oli yksi parhaimmista koskaan pelaamistani peleistä. Ja on sitä edelleen.


Simppelin monimutkainen elämys

"RollerCoaster Tycoon" on nerokas peli. Sen idea on suhteellisen yksinkertainen: olet huvipuiston omistaja, jonka tehtävänä on rakentaa ja kehittää menestyvä huvipuisto, joka tarjoaa asiakkailleen monipuolisen sekä toimivan elämyksen. Tämä mahdollistetaan puiston yksityiskohtaisella kehittämisellä, johon sisältyy muun muassa laitteiden, teiden ja ruokapaikkojen rakentaminen, henkilökunnan palkkaaminen sekä rahavirran hallinointi. Peli on jaettu erilaisiin skenaarioihin, joita löytyy useita kymmeniä. Jokaisen skenaarion takaa löytyy erilainen puisto, jotka eroavat toisistaan niin tavoitteidensa kuin ulkonäkönsä puolesta. Osa puistoista on kauniin vehreitä keitaita täynnä puita sekä järviä, osan tarjotessa vaikkapa aavikkomaisemia. Vaihtelua on runsaasti, sillä osa puistoista saattaa olla jo valmiiksi täynnä erilaisia laitteita toisten ollessa pelkästään tyhjä maaläntti, jota saa lähteä kehittämään haluamallaan tavalla. Lisäksi oman haasteensa aiheuttaa jokaisessa skenaariossa oleva tavoite, joka voi olla tietyn ihmismäärän saaminen puistoon tai puiston arvon nostaminen tietyn lukeman ylitse. Tämän tulee luonnollisesti tapahtua määrättyyn ajankohtaan mennessä, joka vaihtelee skenaariosta riippuen.

Pelimekaniikka on monipuolinen ja alkuun haastava, mutta kun peliin pääsee kunnolla sisälle, huvipuiston pyörittäminen lähtee selkäytimestä. Paljon tässä auttaa selkeä käyttöliittymä, josta kaikki tarpeellinen löytyy nappia painamalla. Yksityiskohtien määrä on huumaava, sillä erilaisia laitteita, maisemointivaihtoehtoja sekä maanmuokkausominaisuuksia löytyy joka lähtöön.Tämän lisäksi huvipuistoon tulee haalia henkilökuntaa, jotka huolehtivat laitteiden korjauksesta, siivouksesta sekä yleisestä turvallisuudesta.  Lisäksi peli tarjoaa mahdollisuuden erilaisten päivitysten kehittämiseen, jonka ansiosta jokainen pelikerta on hieman erilainen, sillä uudet päivitykset esimerkiksi huvilaitteisiin vaihtelevat jokaisella pelikerralla. Yksityiskohtaista näpräystä löytyy siis täyslaidallinen, sillä esimerkiksi jokaista laitetta ja henkilökunnan vastuualueita pystyy säätämään yksilöllisesti.

Erityismaininnan ansaitsee tietenkin itse laitteiden rakentaminen, joka on ollut pelin valttikortti alusta saakka. Vaikka useat laitteet läntätään yksinkertaisesti haluttuun paikkaan, voi monen huvittelulaitteen rakentamiseen käyttää pitkiäkin aikoja. Esimerkiksi tukkijoet sekä minirautatiet voi rakentaa alkutekijöistä lähtien tehden radoista juuri sellaisia kuin haluaa. Erityisesti vuoristoratojen rakentaminen on addiktoivaa puuhaa, sillä näitä näprätessä saa helposti kulumaan pitkiäkin aikoja. Omien laitteiden rakentaminen on mielekästä ja onnistuu vaivattomasti, sillä toimiva rakennus-systeemi mahdollistaa monipuolisten ratojen rakentamisen tämän ollessa silti sopivan helppoa.

Käyttöliittymä on monipuolisuudestaan huolimatta selkeä ja ymmärrettävä
Kuva: Kuvakaappaus pelistä

Ajatonta silmä- ja korvakarkkia

"RollerCoaster Tycoon" on vielä tänäkin päivänä upea audiovisuaalinen elämys. Komea ulkokuori on loihdittu jokainen osio erikseen piirtämällä ja jälki on komeaa katseltavaa. Koska peli ei ole lähtenyt tyhjänpäiten kokeilemaan 3D-mallinnuksia, pelin ulkokuori ei ole vanhentunut päivääkään. Jatko-osa "RollerCoaster Tycoon 3" kokeili tätä kolmiulotteista lähestymistapaa vuonna 2004 ja kyseinen peli näyttää nykyään vanhahtavalta ja rumaltakin. Toisin on "RollerCoaster Tycoonin" suhteen, sillä pelin värikäs ja yksityiskohtainen piirrostyyli vetoaa selittämättömällä tavalla vielä nykypäivänäkin. Peli on hieno osoitus siitä, että vakuuttavaa jälkeä pystytään tekemään perinteisilläkin menetelmillä.

Myös äänipuoli on toteutettu hyvällä maulla, sillä ihmisiä täynnä olevan puiston äänimaailma on hienoa kuunneltavaa: karusellin musiikki, vuoristoratojen jyrinä ja asiakkaiden iloiset kiljahdukset luovat uskottavan vaikutelman elämää sykkivästä huvipuistosta. Hilpeä karnevaalitunnelma tarttuu vastustamattomalla tavalla myös pelaajaan ja peliä huomaakin pelavaansa hymy huulilla. "RollerCoaster Tycoon" tekee syvän vaikutuksen audiovisuaalisella annillaan.

Asiakkaita täynnä oleva huvipuisto on komea näky
Kuva: Kuvakaappaus pelistä


Haastetta saisi olla enemmänkin

"RollerCoaster Tycoon" on kaiken kaikkiaan onnistunut kokonaisuus, joka on kuitenkin pelinä turhan helppo. Alkuun peli on varsin haastava, sillä koko puiston hallinointi tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä kaikkien yksityiskohtien myötä. Mutta kun pelimekaniikkaan pääsee kunnolla sisälle, peli ei lopulta tarjoa mahdottomasti haasteita. Vaikka skenaariot ovat vaihtelevia, huomaa pelin edetessä  napsuttelevansa puiston parissa tutulla rutiinilla. Toki moninaisten uusien laitteiden rakentaminen pitää mielenkiinnon yllä pelikerrasta toiseen, mutta jokaisen skenaarion tavoitteiden saavuttaminen tuntuu lähes naurettavalta muodollisuudelta. Erityisesti pelistä löytyvä markkinointi-osio tekee pelaamisesta varsin vaivatonta, sillä puiston mainontaan panostamalla väkimäärän ja rahavirran saa helposti nousemaan räjähdymäisesti, joka tekee pelistä liian helpon. Suurin haaste on lopulta se, että jaksaa näprätä puiston kanssa tavoitepäivämäärään saakka, jolloin skenaario on suoritettu. Vaikka pelaaminen on nautinnollista, haasteita se ei juurikaan tarjoa.

Rakentelupelien eliittiä

Puutteineenkin "RollerCoaster Tycoon" on hävyttömän viihdyttävä elämys, jonka äärelle on jaksanut palata vuosi toisensa jälkeen. Pelin värikäs ulkoasu ja timantinkova pelattavuus viihdyttävät vielä tänäkin päivänä. Peli on ehdoton pakkohankinta jokaiselle rakentelupeleistä nauttivalle. Huvipuistoista voi nauttia myös kotikoneen ääressä.

To the Moon (PC)

To the Moon
Freebird Games 2011
Kuva: Freebird Games -sivusto
Vuonna 2011 julkaistu "To the Moon" on ainutlaatuinen peli. Käsityöhengessä rakennettu indie-helmi ei hurmaa AAA-pelien korkeilla tuotantoarvoilla tai teknisellä ylivertaisuudellaan, vaan teoksen vahvuudet löytyvät aivan muualta. Retrolta näyttävän ja RPG-henkeä uhkuvan ulkokuoren alta kun löytyy voimakkaasti tarinaansa nojaava teos, joka puhuttelee erityisesti aikuisempaa pelaajakuntaa. Harvaa asiaa kannattaa tuomita ulkoisten ansioden perusteella ja niin on myös tässä tapauksessa, sillä "To the Moon" on helposti yksi vakuuttavimmista pelikokemuksista, joita on koskaan tehty.

Yksinkertainen on kaunista

"To the Moon" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen kokemus, joka muistuttaa hyvin paljon vanhempia SNES-aikaisia roolipelejä. Omaa pelihahmoa liikutellaan ruudulla eri paikkoja tutkien, muita hahmoja jututtaen sekä esineitä etsien. Tapahtumat etenevät tiukasti tekijöiden hyppysissä juonikoukeroiden mukaisesti, eikä vapaata liikkumista ole tarjolla. Simpeliä pelimekaniikka rikotaan sekaan ripotelluilla puzzle-osuuksilla, jotka hieman tarjoavat vaihtelua muuten yksillä raiteilla etenevään peliin. Mutta vaikka pelimekaniikka on suoraviivainen, ei "To the Moon" tylsistytä missään vaiheessa, sillä pelin valtit löytyvät sen erinomaisesta tarinasta. "To the Moon" tuntuukin lähinnä visuaaliselta novellilta, joka nyt on vain väännetty pelimuotoon. Tämä selittää hieman kankeita pelillisiä ominaisuuksia.

Tarina, joka menee tunteisiin

Vaan sen minkä "To the Moon" häviää pelattavuudessaan, sen se voittaa tarinassaan. Juonikuvion keskiössä pyörivät Sigmund Corp-yhtiön työntekijät, joiden työtä on täyttää kuolevien ihmisten viimeisiä toiveita keinotekoisten muistojen avulla. Ja koska tämä ei käy pelkästään nappia painamalla, joudutaan toiveiden toteuttamiseksi ruoppaamaan lävitse valtava määrä kyseessä olevan ihmisen muistoja aina lapsuusvuosiin saakka. "To the Moon" kertoo tarinan yhdestä tällaisesta operaatiosta, joka kasvaa pelin edetessä huikeaksi sukellukseksi ihmisyyden syövereihin. Tarinasta ei voi kertoa enempää siitä jotain olennaista paljastamatta, mutta sen verran täytyy todeta, että "To the Moon" menee tunteisiin ja kovaa. Harva peli onnistuu näinkin epäpelimäisestä aiheesta repimään irti yhtä voimakkaita tunteita, sillä pelin äärellä kyyneltyminen tuntuu vaanivan jatkuvasti. Vaikka tarinaan on sotkettu scifi-mausteita, on se silti pohjimmiltaan maanläheinen ja lämminhenkinen kokemus, jolla on valtava sydän. Suuri draama ei vaadi korkealentoisia lähtökohtia, vaan tässä tapauksessa sielu huikealla seikkailulle ammennetaan arkisista aiheista. Kaiken taustalla leijuu upea musiikki, jonka haikea tunnelma tukee hienolla tavalla tarinaa.

Upean tarinan lisäksi "To the Moon" herättää ajatuksia, joka on aina positiivinen asia nykyisen kertakäyttökulttuurin aikana. Teemojen äärellä huomaa erityisesti pohtivansa pelissä esiteltävää teknologiaa sekä sen eettisyyttä: onko keinotekoisten muistojen istuttaminen oikein, vaikka se olisi kuolevan ihmisen viimeinen toive? Ja miten toimia, jos alkuun simppeliltä tehtävänannolta vaikuttava tehtävä ei olekaan niin yksiselitteinen? Harva peli ravistelee pohtimaan tällaisia asioita, mutta "To the Moon" todella pistää ajatukset liikkeelle. Tällaista toivoisi näkevänsä enemmänkin pelimaailmassa.



Menneisyyttä huokuvasta grafiikasta
 huolimatta "To the Moon" on komea peli
Kuva: Freebird Games -sivusto

Mutta missä haasteet?

Täysin ongelmaton tapaus "To the Moon" ei kuitenkaan ole. Vaikka kankea pelimekaaniikka toimii yksinkertaisuudessaan riittävän hyvin, olisi "osoita ja klikkaa" -systeemiin toivonut puzzle-tehtävien lisäksi hieman lisää vaihtelua. Varsinkin tämä ongelma korostuu pelin edetessä, koska "To the Moon" on pelinä todella helppo. Haasteita ei tule suuremmin vastaan ja pelaaminen tuntuu olevan enemmänkin muodollisuus, jotta tarina saadaan etenemään. Lisäksi tarina ei lunasta aivan kaikkea potentiaalia, sillä vaikka kyseessä on voimakkaasti tunteisiin menevä kokemus, ei silmäkulmiin tiivistyvä kosteus missään vaiheessa eskaloidu poskille vieriviin kyyneliin saakka. Tämä siitä huolimatta, että peli johdattelee pelaajaan tähän mielentilaan koko kestonsa ajan. Tältä osin draaman kaarta ei saada täydellisesti muodostettua, vaikka kerronta muuten toimiikin.

Tarinapeli, jonka jokaisen tulisi kokea

Vaan puutteineenkin "To the Moon" on niin vakuuttava kokemus, että sitä voi helposti suositella jokaiselle juonivetoista pelikokemusta arvostavalle. Pelilliset heikkoudet on helppo antaa anteeksi, sillä kaikilla muilla osa-alueilla kokonaisuus on vahvalla näkemyksellä rakennettua. Ongelmien sivuuttamista auttaa myös pelin napakka kesto, sillä kokemus pidetään alle viiden tunnin mittaisena, jonka ansiosta yksitoikkoinen pelimekaniikka ei kerkeä aiheuttaa puutumista. Nyt kun "To the Moon" löytyy tietokoneversion lisäksi myös mobiilimuodossa pelattavana kokemuksena, ei ole mitään syytä olla sukeltamatta pelin taianomaiseen maailmaan.