Ad Nauseam

A.W. Yrjänä ja Janne Halmkrona
Toim. Tuukka Hämäläinen
Like 2018
Sivumäärä 720

Rockyhtye CMX:n kotisivuilla vuosikymmenten ajan toiminut Kysy-palsta muodostui olemassaolonsa aikana lähes käsitteeksi. Vuosina 1995-2015 toiminnassa ollut palsta synnytti ainutlaatuisen väylän yhtyeen ja fanien välille, jota hyödynnettiin vuosien varrella varsin ahkerasti. Tätä edisti palstalla viljelty tyyli, jossa enemmän ja vähemmän järkeviin kysymyksiin annettiin vastineet samalla mitalla. Asiallinen pohdiskelu, ilkikurinen vitsailu tai suoranainen vittuilu kulkivat sulassa sovussa.

Paljon Kysy-palstan merkityksestä kertoo se, että "Ad Nauseam" on peräti toinen aiheesta julkaistu teos. Ensimmäinen osa "Encyclopedia Idiotica" julkaistiin jo vuonna 2009, johon oli kerätty aineistoa vuosilta 1995-2009. Nyt julkaistu "Ad Nauseam" käsittää vuodet 2009-2015. Eräänlaisena tilinpäätöksenä "Ad Nauseam" toimii erinomaisesti, sillä CMX:n nettisivut hakkeroitiin vuonna 2015, jonka myötä saatavilta katosi suuret määrät tietoa mukaanlukien koko Kysy-palsta.

"Ad Nauseam" on massiivinen järkäle. Yli 700-sivuinen teos ei pidä sisällään ainoastaan Kysy-palstalla julkaistuja kysymyksiä ja vastauksia, vaan sekaan on ujutettu runsaasti bonusmateriaalia. Teoksesta löytyy useampikin kiertuepäiväkirja sekä studiopäiväkirja Iäti-albumin nauhoituksista. Lisäksi kirjaa varten fanikunta sai lähettää uusia kysymyksiä, joihin vastaukset löytyvät vain tämän kirjan sivuilta. "Ad Nauseam" onkin varsinainen kultakaivos jokaiselle CMX:n fanille.

"Ad Nauseam" on hervottoman hauska teos, jonka ensimmäinen puolisko on hienosti toteutettu. Vaikka kirja ei ajatuksena tunnu kovinkaan kiinnostavalta, ovat erilaiset kysymykset ja vastaukset lopulta täynnä aiheita, jotka tarjoavat uusia näkökulmia niin yhtyeen fanikuntaan kuin itse bändiinkin. Kysy-palstaa käsittelevä osuus on myös erittäin mallikkaasti koostettu, sillä erilaiset kysymykset on järjestelty teemoittain, jotka käsittelevät mm. yhtyeen tuotantoa tai keikkailua. Näiden alueiden sisällä kysymykset on myös järjestelty kronologisesti, jonka ansiosta nämä muodostavat mukavasti soljuvan jatkumon. Eri aihealueiden jaottelu on toteutettu erittäin toimivasti. Harmittavasti kirjan sisällysluettelo jättää toivomaan parempaa, sillä tähän ei ole mahdutettu eri osioiden sivunumeroja. Kirjan selailu on tästä syystä vaivalloista suuren sivumäärän takia.

Kirjaa vaivaa muutenkin repaleisuus. Sekaan ympätyt kiertuepäiväkirjat sekä studiopäiväkirja eivät solahda saumattomalla tavalla osaksi kokonaisuutta. Tämä korostuu erityisesti siksi, että Kysy-palstalle omistetu osio on selkeästi mietty ja sen eteen on nähty vaivaa. Tämän jälkeen tulevat päiväkirjat tuntuvat perään lätkäistyltä irtotiedolta, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Mielikuva siitä, että kirjalle on haluttu vain lisää täytettä välittämättä siitä, miten se kokonaisuuteen lopulta sopii, on vaikea välttää. Ongelma olisi suuri, jos päiväkirjojen osuudet eivät olisi niin täynnä mielenkiintoista sisältöä, kuin ne nyt ovat. Yhtyeen havainnot elämästä kiertueella ja studiossa ovat niin viihdyttäviä, että kirjaa vaivaavan epätasaisuuden voi jättää huomiotta.

Puutteistaan huolimatta "Ad Nauseam" on kiinnostava teos, johon jokaisen CMX-fanin kannattaa tutustua. Kirjana teos ei ole erityisen onnistunut, sillä harvinaisen ruma kansitaide ja kirjan osioiden irtonaisuus syövät lukunautinnosta osansa. Sisältönsä puolesta luvassa on kuitenkin syväsukellus CMX:n maailmaan, eikä yksikään yhtyeestä kiinnostunut jää kylmäksi bändin aivoituksia lukiessaan.  "Ad Nauseam" on pakollista luettavaa jokaiselle CMX:n fanille.

Halloween (2018)

Halloween
2018
Kuva: Miramax-sivusto

Vuonna 1978 ilmestynyt "Halloween - Naamioiden yö" on yksi kauhuelokuvien merkkiteoksista, joka esitteli myös yhden leffamaailman ikonisimmista sarjamurhaajista, Michael Myersin. Ilmestymisensä jälkeen elokuvaan on väännetty monenlaista jatko-osaa, jotka ovat sotkeneet juonikuvioihin mitä ihmeellisimpiä koukeroita ja osittain leffat ovat myös uudelleenkäynnistäneet tarinaa. Tänä syksynä elokuvateattereihin saapunut "Halloween" sivuuttaa osaltaan kaikki aiemmin ilmestyneet jatko-osat toimien suorana jatkumona ensimmäiselle elokuvalle. Paluun Laurie Stroden rooliin tekee myös alkuperäisessä elokuvassa esiintynyt Jamie Lee Curtis.

Lupaavista lähtökohdista huolimatta vuoden 2018 "'Halloween" on kaikin puolin ristiriitainen tapaus. Suurimman ongelman muodostaa elokuvaa vaivaava identiteettikriisi, sillä "Halloween" ei tunnu tietävän, mitä se haluaa olla. Mukaan kun on yritetty sekoittaa niin kauhuelementtejä, tummempaa huumoria kuin erilaisiin henkilöhahmoihin liittyviä traagisia kohtaloita, mutta lopputulos jää hämmästyttäväksi sekasotkuksi.

Ongelmaa korostaa se, ettei moneen suuntaan levittyvä "Halloween" onnistu oikeastaan millään osa-alueella. Kauhuna elokuva ei tunnu missään, sillä jännitettä ei saada rakennettua missään vaiheessa pelkoa aiheuttavaksi. Henkilöhahmot jäävät surullisista kohtaloistaan huolimatta täysin ontoiksi eikä tätä psykologista tasoa onnistuta hyödyntämään lainkaan. Tummaa huumoria viljellään siellä täällä ja paikoin tämä huvittaa, vaikka suurimmalta osin koomisuus tuntuu tahattomalta. Linjakkaammassa kokonaisuudessa musta huumori  sekä kauhuleffojen ilmeisimpien kliseiden hyödyntäminen voisi tuntua tarkoitukselliselta, mutta muutenkin sekavan "Halloweenin" tapauksessa tämä lähinnä ärsyttää.

"Halloween" ei siltikään ole täysin surkea elokuva. Paljon leffan viehätykseen vaikuttavat kuitenkin ne ennakko-odotukset, joilla sitä lähtee katsomaan. Jos odotat oikeasti pelottavaa elokuvaa, tulet pettymään, sillä "Halloween" ei kauhun väreitä synnytä. Michael Myersin hahmo on muutettu lähinnä huvittavaksi, kaiken tappavaksi koneeksi, jonka groteskeja murhia seuraa sivusta hymyn kare huulilla. "Halloween" pitääkin nauttia väkivaltaisena, mustalla huumorilla ryyditettynä jännitysviihteenä, jotta siitä saa mitään irti. Tällöin elokuvan sekavuus ja sisällöllinen onttous ei suuremmin syö katselunautintoa. Aivottoman tappamisviihteen ystäville "Halloween" on kelpo tapaus, mutta kauhufilmien faneille sekä jännitystä hakeville elokuva on karvas pettymys.

Marko Hautala - Leväluhta

Marko Hautala
Leväluhta
Tammi 2018
Sivumäärä 320

Marko Hautala on kuluneiden vuosien aikana kivunnut kotimaisen kauhukirjallisuuden kuumimmaksi nimeksi. "Suomen Stephen King" -titteliäkin miehestä on nähty käytettävän, eikä arvonimi täysin tuulesta temmattu ole. Molemmat kun kirjoittavat parhaimmillaan ihokarvat nostattavia kauhukirjoja, jotka tulevat uniin saakka. Nyt tarjolla on jälleen yksi kiinnostava lisäys kirjailijan julkaisuluetteloon, kun uutuusromaani "Leväluhta" näkee päivän valon.

"Leväluhta" ammentaa tarinansa pohjan todellisuudesta. Leväluhta kun on oikea, Isossakyrössä sijaitseva soinen lähde, josta on löydetty suuret määrät erilaisia luita sekä pääkalloja. Hämärän peittoon on kuitenkin jäänyt, miksi lähteeseen on alunperin päätynyt tällaista ainesta ja kenen toimesta.

Hautala laajentaa tätä mysteeria kirjassaan ja tämä kysymys muodostaa koko kirjan selkärangan. "Leväluhta" kertoo tarinan Meeristä, joka palaa vuosien jälkeen maalla sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa. Vuodet eivät ole kohdelleet Meeriä sekä tämän lähipiiriä silkkihansikkain: veli on päätynyt psykiatriseen sairaalahoitoon, äidistä on tullut omituisen hiljainen ja etäinen vanhus, eikä oman menneisyyden taakka tunnu jättävän Meeriä rauhaan. Myös isä on kuollut vähintäänkin epämääräisissä olosuhteissa. Ja kun kotiinpaluun jälkeen Meeri löytää lapsuudenkotiin kätketyn, häiritsevän esineen, joka valtaa Meerin ajatukset, alkavat erilaiset ilmiöt yhdistymään pelottavalla tavalla yhteen. Ja millä tavalla Leväluhta liittyy tähän kaikkeen?

"Leväluhta" on taattua laatua Hautalalta, joka pitää sisällään kaikki miehen tavaramerkiksi muodostuneet ominaisuudet. Kirjoitustyyli on edelleen miellyttävän napakka, jonka ansiosta kirja on helppo hotkaista muutaman illan aikana. Tämä on positiivista, sillä kirjan hykerryttävät lähtökohdat pakottavat lukemaan koko teoksen mahdollisimman nopeasti, jotta salaperäiset juonikuviot saavat jonkinlaisen järjellisen selityksen. Tarina kulkee myös tälläkin kertaa muutamalla aikajanalla, vaikka tällä osa-alueella Hautala on selkeästi ottanut tiukemman fokuksen. Kirja ei syöksähtele niin estottomasti eri aikatasoille kuin on totuttu, jonka ansiosta kirjan henkilöt saavat huomattavasti aiempaa enemmän luonnetta. Erityisesti Larin osuus on ihailtavan pikkutarkasti kuvailtu ja Hautalan aiemminkin viljelemä metalli-kuvasto otetaan tällä kertaa hyötykäyttöön kunnolla. Metallifanin sydäntä tämä lämmittää suunnattomasti.

Mutta vaikka kuinka "Leväluhta" viehättääkin, on kirjassa useampikin asia pielessä. Hautala on aiemminkin kompuroinut kirjojensa loppuratkaisujen kanssa, jotka ovat jättäneet asioita joskus paljonkin auki. Tällä kertaa lopputulos on omituinen sekamelska: tietyllä tavalla Leväluhdan ympärillä leijuva mysteeri selvitetään auki hyvinkin tarkasti, mutta toisaalta esimerkiksi kirjassa mainittu Temppeli jää täydeksi mysteeriksi. Ja ainakin itselleni jäi hyvin etäiseksi kirjassa käsitelty trypofobia, jonka ilmeisesti oli tarkoitus olla keskeinen teema ja pelon kohde. Tästä päästäänkin kirjan isoimpaan murheeseen, sillä "Leväluhta" ei ole erityisen pelottava. Uhkaava ilmapiiri on luotu kyllä onnistuneesti, mutta lopulta suurempaa pelkoa ei saada rakennettua. Kirja rakentelee tarinaansa niin antaumuksella, että välillä se tuntuu junnaavan kiinnostavuudestaan huolimatta paikoillaan. Erityisesti tämä ärsyttää siitä syystä, että loppupuolella otetta kiristetään merkittävästi ja niitä jännittäviäkin hetkiä alkaa tulemaan vastaan.

"Leväluhta" onkin harmittavan epätasainen kirja. Osa tarinan uhkaavuudesta hukkuu liialliseen asioiden vatvomiseen. Pelon ilmapiirille ei anneta rauhaa juurtua lukijan mieleen, sillä jo juonikoukeroiden jäsentely vie paljon aikaa. Paljon pelastaa kuitenkin kirjan kiinnostava tarina sekä Hautalan kirjoitustyyli, joiden ansiosta teoksen lukee mielellään lävitse. Puutteineenkin "Leväluhta" on toimivaa jännitysviihdettä, jota voi suositella jokaiselle Hautalan tuotannon ystävälle.

Marko Annala - Paasto

Marko Annala
Paasto
Like 2018
Sivumäärä 230

Metalliyhtye Mokomasta tunnetuksi tullut vokalisti-sanoittaja Marko Annala sai paljon positiivista huomiota viime vuonna ilmestyneellä esikoisromaanillaan "Värityskirja". Ja kun homma toimii, niin silloin tahtia ei hiljennetä. Tänä syksynä päivänvalon näkee miehen toinen romaani "Paasto", jonka ytimen muodostavat teemat puhuttelevat jokaista ihmistä.

"Paasto" kertoo tarinan Matiaksesta, jonka elämä ajautuu kriisiin. Aiemmassa elämässä hengellisen herätyksen kokenut mies on vuosien kuluessa etääntynyt uskostaan, joka herättää pohtimaan elämän perusarvoja monelta kannalta. Ongelmallisen tilanteesta tekee erityisesti se, että miehen koko elämä on voimakkaasti nitoutunut ortodoksiseen uskoon: elämänkumppani, työpaikka sekä ystävät ovat jokainen jollain tavalla kytköksissä uskonnolliseen yhteisöön. Lopulta nämä pohdinnat ja rehellisyys itselleen aiheuttavat suuren ristiriitan. Onko uskonnosta irtautuminen lopulta sen arvoista, jos samalla jokainen elämän osa-alue menee uusiin puihin?

Näiden aiheiden äärellä "Paasto" askartelee koko kestonsa ajan. Yli 200-sivuinen kirja on kuvattu Matiaksen näkökulmasta, jonka ansiosta näkökulma tuntuu teemaan sopivan henkilökohtaiselta. Matiaksen pohdintoja sekä ristiriitoja kuvataan lukijaa puhuttelevalla tavalla. Tästä syystä myös kirjan keskeiset teemat uskosta, ihmisenä kasvamisesta sekä rehellisyydestä tulevat hienosti esille.

"Paasto" etenee soljuvasti haastavasta aiheestaan huolimatta. Tässä auttaa Annalan napakka kirjoitustyyli, jonka ansiosta kirja etenee jämäkästi, mutta sekaan on eksytetty myös sopivasti kerrontaa värittäviä kielikuvia. Annalan suoraan asiaan menevästä tyylistä huokuu miehen historia Mokoman sanoittajana, sillä rocklyriikan tulee ilmaista asiat ilman turhiin lillukanvarsiin takertumista. Tästä huolimatta "Paasto" on täynnä ilahduttavia ja välillä hyvinkin yksityskohtaisia havaintoja arkisesta elämästä, vaikka nämä tuodaan esille mukavan selkeällä tavalla. Annala on kirjoittajana piristävän suorasanainen, jonka ansiosta "Paasto" on lukukokemuksena erittäin miellyttävä.

Uskonkriisistä ja uskonnollisuudesta kirjoitettu kirja on ajatuksena kovinkin luotaantyöntävä ja usein tämäntyyliset kirjat jäävät kirjakauppojen hyllyyn. Tässä mielessä Annala on onnistunut toisen romaaninsa kanssa hyvin, sillä "Paasto" kaappaa mukaansa. On lisäksi kunnioitettavaa, kuinka paljon erilaista uskonnollista kuvastoa, termistöä sekä informaatiota "Paasto" pitää sisällään. Jo kirjan violetilla värillä vuoratut kannet huokuvat hengellistä symboliikkaa, sillä kyseinen liturginen väri on monelle tuttu kirkkomenojen päävärinä paaston aikana. Muutenkin kirjan ulkoinen olemus on niin näyttävä, että teosta hypistelee mielellään käsissään jo puhtaasti tästä syystä.

Vaikka "Paasto" on kiinnostavasti kirjoitettu ja sen teemat ovat mielenkiintoisia, jää jotain uupumaan. Koska kirjan keskiössä on selkeästi yhden miehen uskonkriisi ja tähän liittyvät tapahtumat, tuntuu tarina turhan irtonaiselta katkelmalta itselleen vieraaksi jäävän ihmisen elämästä. Varsinkin, jos uskonnollisuus ei lukijalle ole erityisen miellyttävä aihe. Suurempi murhe on kuitenkin tarinan irtonaisuus, josta ei tunnu löytyvän selkeää alkua ja loppua. Tätä korostetaan erityisesti kirjan lopulla, joka jättää asioita leijumaan ilmaan. Toki Annalan ajatuksen siitä, että uskonnollisuus ja rehellisyys itselleen ovat asioita, jotka elävät jokaisen elämässä ja vaihtelevat vuosien kuluessa, on jalo, mutta silti kirjan arvoituksellinen lopetus jättää tyytymättömän olon. Kirjan päättyessä moni asia tuntuu jäävän ilman vastausta, joka nakertaa kirjan parasta tehoa. Samasta syystä moni tapahtuma jää turhan irtonaiseksi ja vaille tarkoitusta.

Puutteineenkin "Paasto" on silti teos, jonka lukee mielellään lävitse. Annalan kirjoitustyyli sekä kirjan läpi jatkuva pohdiskelu tarjoavat riittävästi tarttumapintaa, jotta kirja säilyttää viehätyksen läpi kestonsa. "Paasto" jättää lukijan odottamaan lisää luettavaa Annalalta.

Noidan käsikirja

Noidan käsikirja
Tammi 2018
Sivumäärä 192

Jo useampi vuosikymmen takaperin ilmestynyt "Noidan käsikirja" on muutakin kuin pelkkä kirja. Kotimaassamme lähes ilmiöksi noussut opus on yksi viime vuosituhannen tunnistettavimmista teoksista, joka yksinään on syynä monen tuohon aikaan lapsuuttaan eläneen painajaisuniin. Kiinnostavalla kuvastolla ja pelottavilla tarinoilla vaikutuksen tehnyt kirja oli säikyttelyviihdettä parhaimmillaan, jota oli pakko lukea vaikka yöunet siitä kärsivät. Nyt Tammi tekee todellisen kulttuuriteon julkaisemalla näköispainoksen tästä klassikkokirjasta, jotta myös uusi sukupolvi pääsee kokemaan ne samat väristykset kuin lapset aikanaan.

Jo hyytävän tuttu kansikuva vahvistaa odotukset siitä, että "Noidan käsikirja" on tuotu uudelle vuosituhannelle perinteitä kunnioittaen. Tämä on asianlaita myös kokonaisuuden suhteen, sillä opus on lähes identtinen versio alkuperäisestä. Fonttikoko on aavistuksen originaalia pienempi ja kirjaan eksyneitä pikkuvirheitä on viilattu, mutta muuten uusintapainos tyydyttää jokaisen aikamatkaa menneesseen toivoneen nälän. Pienten muutosten ansiosta jokainen sivu ei ole niin täyteenahdetun oloinen, joka tekee lukemisesta huomattavasti mukavampaa.

Lukuisten kirjoittajien voimin tuotettu "Noidan käsikirja" on edelleen mielenkiintoista ja karmivaa luettavaa, joka tuntuu nykypäivänkin mittaristolla tuoreelta. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka käsittelevät vampyyreita, kummituksia sekä yliluonnollisia ilmiöitä. Nämä osa-alueet tarjoavat kattavan luotauksen jokaisen aihepiirin ilmiöihin, joista esimerkiksi vampyyreita käsittelevässä osiossa opetetaan yksityskohtaisesti keinoja, joilla verenimijöiltä voi suojautua. Tätä tarkempaa faktatietoa väritetään pitkin kirjaa jännittävillä kauhutarinoilla, joiden viestiä vahvistetaan komealla kuvastolla. Kirja onkin kaikkinensa hyvin näyttävä, jonka ansiosta sen hyytävään maailmaan sukeltaa mielellään. Plussaa ansaitsee opuksen näppärä koko, sillä taskukirjan kokoinen teos on vaivaton napata lukukaveriksi myös matkalle.

Päivitetty "Noidan käsikirja" on hienosti tähän aikaan tuotu teos, joka tarjoaa eri lukijaryhmille monenlaisia elämyksiä. Uudelle lukijalle se on kiinnostava ja informaatiopitoinen opas yliluonnollisista ilmiöistä, jotka on tuotu esille jännittävällä, mutta viihdyttävällä tavalla. Kirjan nuoruudessaan lukeneet saavat puolestaan nauttia nostalgisuuden tuomasta huumasta sekä niistä samoista pelonväristyksistä kuin aikanaan, sillä kirjan kuvasto tuntuu aktioivan niitä samaisia muistijälkiä, jotka lapsuudessa saivat opuksessa esiintyvät kauhutarinat herämään eloon oman huoneen pimeimmässä nurkassa. Olipa lukija uusi tai vanha, tekee "Noidan käsikirja" edelleen vaikutuksen - niin hyvässä kuin pahassa.

Toivottavasti Tammi jatkaa ansiokasta uusintajulkaisujen linjaa myös tulevaisuudessa, sillä uudet painokset "Salapoliisin käsikirja"- sekä "Vakoilijan käsikirja" -teoksista olisivat enemmän kuin tervetullut tapaus kirjajulkaisujen rintamalla.

Stam1na - Enkelinmurskain

Stam1na
Enkelinmurskain
2018
Kuva: Stam1nan facebook-sivu

Stam1na ei tehnyt suurta vaikutusta aiemmin tänä vuonna julkaisemallaan Elämänlanka-kappaleella. Vaikka biisi oli rohkean erilainen sinkkusiivu, ei se albumikokonaisuudesta lohkaistuna irtokappaleena jaksanut innostaa. Biisin pariin kun ei ole tullut palattua kertaakaan sen julkaisun jälkeen. Fiilikset olivatkin pelonsekaiset Stam1nan puskiessa eetteeriin toisen ennakkomaistiaisen tulevalta "Taival"-albumiltaan. Vaan tällä kertaa pelot ovat turhia, sillä Enkelinmurskain on yksi Stam1nan parhaimmista kappaleista pitkiin aikoihin.

Siinä missä Elämänlanka oli rauhallinen ja hankalasti lähestyttävä tapaus, iskee Enkelinmurskain suoraviivaisuudessaan kuulijaan kuin miljoona volttia. Kappale on kokonaisuutena erittäin toimiva. Ryhdikkäästi tamppaavat kitarat, iskevät melodiat ja mielenkiintoiset sanoitukset muodostavat vahvan rungon kappaleelle, mutta lopulta biisin kertosäe vie suurimman huomion. Kitaristi-vokalisti Antti "Hyrde" Hyyrysen hypnoottisesti aaltoilevalla laulumelodialla kuorrutettu kertosäe kun uppoaa jo ensimmäisellä kuuntelukerralla niin syvälle tajuntaan, että tämän tahdissa voi laulaa mukana jo toisella pyöräytyksellä. Bonuksena kertsi lähettää niin voimakkaat kylmät väreet läpi vartalon, ettei moisia ole tullut koettua aivan hetkeen.

Jos Elämänlanka ei suurempaa hurmiota nostattanut, niin Enkelinmurskain romutti kaikki epäluulot perinpohjin. Vaikka nyt etukynteen on tarjottu kaksi laadultaan poikkeavaa vetoa, kipusi "Taival"-albumi tämän esityksen myötä syksyn odotetuimpien levyjen joukkoon. Saapahan nähdä, mitä kaikkea Stam1nalla on tarjota uuden albumin myötä. Enkelinmurskain tulee hyvin todennäköisesti pyörimään jatkuvalla toistolla vielä usean päivän ajan.

Kappaleesta julkaistun musiikkivideon löydät Stam1nan viralliselta Youtube-kanavalta.

District 9

District 9
2009
Kuva: Sony Pictures -sivusto

Vuonna 2009 ensi-iltansa saanut "District 9" on varsinainen outolintu elokuvataivaalla. Moneen venyvä leffa kun tarjoaa tunteisiin menevää draamaa, syvällisiä teemoja sekä komeasti etenevää toimintaa, jotka sekoitetaan saumattomalla tavalla yhdeksi kokonaisuudeksi. Eikä lopputulos ole epämääräinen sekasotku, vaan hyvällä maulla koostettu teos, joka toimii erittäin hyvin.

Elokuvan taustatarina on kutkuttava. Maahan pari vuosikymmentä takaperin saapunut UFO-yhdyskunta ei tullutkaan scifi-elokuvien hengessä tuhoamaan ihmiskuntaa, vaan riutunut muukalaisjoukko päätyi maapallon asukkaiden armoille saavuttuaan Johannesburgin yläpuolelle. Alkuhämmästyksen jälkeen ulkoavaruuden olennot sijoitettiin valtavalle pakolaisleirille, josta on muodostunut vuosien saatossa eristetty slummialue, joka tunnetaan nimellä District 9.

Itse elokuva kertoo tilanteesta, jossa ihmisten ja avaruusolentojen välit ovat jännittyneet pisteeseen, jossa muukalaiset halutaan siirtää pois suurkaupungin ytimestä. MNU-viraston virkamies Wilkus Van De Merwe saa tehtäväkseen johtaa siirtourakkaa, joka ei kuitenkaan suju ongelmitta. Mies altistuu projektin aikana salaperäiselle aineelle, joka alkaa muuttamaan häntä avaruusolennoksi. Eikä yksinkertaiseksi uumoiltu joukkosiirtokaan suju murheitta, sillä mellakat sekä kapinamieliala nostavat jännitteitä entisestään.

"District 9" kertoo tarinansa mielenkiintoisella tavalla. Elokuva on tyyliltään näennäisdokumentti, jonka aikana seurataan virkamiesten ja sotilaiden työsarkaa slummialueella, jossa muukalaisia häädetään kodeistaan. Tehokeinona käytetään kuvitteellisia uutislähetyksiä sekä erinäisten ihmisten haastatteluja, jotka voimistavat fiilistä dokumenttielokuvasta. Välillä elokuva etenee perinteisemmän kuvauksen keinoin, vaikka käsivaralla kuvatut kohtaukset pitävät koko ajan fiiliksen kotikutoisesta ja maanläheisestä lähestymistavasta. Kuvaustyyli tuo mieleen muut fiktiodokumentit tyyliin "Blair Witch Project". Kyseisen tehokeino luo elokuvaan mukavaa särmää vahvistaen tarinan immersiota.

Tarinan pohjalla olevat teemat on harvinaisen puhuttelevia. Erityisesti erilaisten kulttuurien yhteentörmäyksestä sekä heikomman sortamisesta saadaan luotua ajatuksia synnyttävää sisältöä ilman, että sävy tuntuu saarnaavalta. Jos vastaavanlainen elokuva luotaisiin eri ihmisryhmien välisellä tarinalla, saattaisi kokonaisuus tuntui täysin erilaiselta. Sekoittamalla mukaan avaruusolennot, homma vedetään sen verran ylitse, että sen vahvuudet ja sanoma ovat hieman helpommin sulavassa muodossa. Elokuva onnistuu tarjoamaan kantaaottavan sisältönsä tallomatta hyvän tarinan ja viihdyttävyyden varpaille.

Vakava sanoma jalostetaan loistavaksi draamaksi, mutta "District 9" ei tyydy pelkästään tähän. Loppupuolella leffa nimittäin vaihtaa turbovaihteen silmään, jolloin elokuva äityy näyttäväksi toimintarainaksi, jossa riittää vauhtia, räjähtäviä ruumiita ja vaarallisia tilanteita. Ohjaaja Neill Blomkamp on varsinainen taituri, sillä miehen hyppysissä pysyy vaivattomasti vakuuttava draama sekä adrenaliinin täyteinen toimintarymistely. Elokuvassa viljellyt action-kohtaukset ovat hienosti toteutettu ja ne hyödyntävät nokkelasti muukalaisteknologian sekä tarinan luomia mahdollisuuksia.

"District 9" on vakuuttava kokemus, joka sotkee onnistuneella tavalla yhteen pakettiin monipuolisen kattauksen eri elokuvaryhmien vahvuuksia. Lopulta hieman jää harmittamaan loppupuolen kiihdyttely, sillä elokuva ei draaman kaarta saa muodostettua täydelliseksi, sillä esimerkiksi Wilkuksen traaginen muodonmuutos ei herätä niin suuria tunnekuohuja, kuin elokuvan alku antaa odottaa. Mutta kun lopputulos on näin toimiva, ei suurempiin narinoihin ole aihetta, vaan elokuvan ainutlaatuisen pyöritykseen antautuu mielellään. Nautitpa elokuvasta koskettavana tarinana tai räjähtävänä toimintana, ei "District 9" jätä kylmäksi.

Puluboin ja Ponin leffa

Puluboin ja Ponin leffa
2018
Kuva: Elokuvan virallinen sivusto

"Puluboin ja Ponin leffa" on tarina kasvamisesta, mielikuvituksen voimasta sekä erilaisten maailmojen yhteentörmäyksestä. Elokuva kertoo ensimmäiselle luokalle menevästä Mai-tyttösestä, joka ei kuitenkaan halua mennä kouluun, vaan tekoturpaan sonnustautunut neito haluaa olla poni. Lisäksi soppaa saapuu sekoittamaan mielikuvituskaveri puluboi, joka tuntuu kanavoivan Main ristiriitaiset ajatukset helpommin sulateltavaan muotoon huumorin keinoin. Puluboin ja Ponin kesäloma kasvaa nopeasti taianomaiseksi seikkailuksi, jossa jokainen oppii itsestään uutta.

Kiinnostavat lähtökohdat eivät kuitenkaan riitä, sillä filminä "Puluboin ja Ponin leffa" ei suuremmin sytytä. Elokuvan ohjannut Mari Rantasila on ansainnut kannuksensa lastenleffojen saralla kolmella ensimmäisellä Risto Räppääjä -elokuvalla, mutta jo tuolloin lipsumista oli havaittavissa. Viimeisimpien RR-leffojen kohdalla kiinnostavat tarinat sekä kaikinpuolin laadukkaat kokonaisuudet korvattiin yliampuvalla outoilulla, jota korostettiin tyhjänpäiväisellä komiikalla, omituisilla erikoisefekteillä sekä täysin överiksi vedetyllä näyttelemisellä. Aiemmin mausteeksi tarkoitetut tehokeinot alkoivat muuttua pääasiaksi.

"Puluboin ja Ponin leffa" jatkaa samaa linjaa, sillä elokuva keskittyy liiaksi kuvaamaan päähahmojen omituista häröilyä. Toki sekaan on eksytetty selkeitä teemoja - kuten se, että jokainen on arvokas sellaisena kuin on -, mutta erityisen syvälliseksi ei heittäydytä. Elokuvan tarjoamat opetukset kun ovat tuttua peruskauraa jokaisesta lastenleffasta. Sisällöllistä onttoutta paikataan puluboin sekä ponin keskenäisellä sekoilulla, jota onkin tarjolla koko elokuvan keston ajan. Vaikka elokuva on paikoin hyvinkin näyttävä ja hauska, alkaa ylitse vedetty hörhöily lopulta ärsyttämään, sillä tarinalta ja elokuvalta puuttuu tukeva pohja.

Lastenelokuvat ovat parhaimmillaan, kun ne tarjoavat eri näkökulmia kaikenikäisille katsojille. "Puluboin ja Ponin leffa" tyytyy tarjoamaan ohueksi jäävän tarinansa sekä päälleliimatut teemansa överiksi vedetyllä sekoilulla kuorrutettuna, josta ei jää käteen lopulta paljoakaan. Perheen pienimmät ehkä viihtyvät hassuttelun parissa, mutta vähänkään ajatteleva katsoja alkaa nopeasti vilkuilemaan kelloaan. "Puluboin ja Ponin leffa" onnistuu värikkyydestään huolimatta olemaan yllättävän mitäänsanomaton elokuva.

Se

Se
2017
Kuva: Warner Bros -sivusto

Kun klovnin hahmon ottanut pahuus alkaa jälleen kerran terrorisoimaan Derryn pikkukaupunkia, päättää pieni joukko lapsia kohdata pahimmat pelkonsa ja tehdä lopun tappajapellen touhuista. Stephen Kingin tunnetuimpiin romaaneihin lukeutuva "Se" kertoo tarinan, joka on monelle tuttu. Kirjan ensimmäistä varsinaista elokuvasovitusta saatiin odottaa pitkän aikaa, sillä aiemmin vuonna 1986 julkaistu teos on väännetty minisarjan muotoon. Eikä tämä toisaalta ole ihme, sillä yli 1000-sivuinen opus on epäilemättä haastava tapaus kääntää toimivaksi elokuvaksi. Viime vuonna ensi-iltansa saanut "Se" kuitenkin onnistuu tehtävässä kiitettävästi.

Tuhdista kirjasta elokuvaversioon on poimittu keskeisimmät tapahtumat. Ilmeisesti kaksiosaiseksi elokuvasarjaksi tarkoitettu "Se" keskittyy ensimmäisessä osassa päähenkilöidensä lapsuusmaisemiin, eikä monella aikajanalla pomppivaa etenemistä kirjan tyyliin ole tarjolla. Elokuvaa ratkaisu palvelee erinomaisesti, sillä tämän lähestymiskulman ansiosta tapahtumat etenevät loogisesti ja monipuolinen tarina on saatu puristettua sopivan mittaiseksi kokonaisuudeksi.

"Se" on monipuolinen elokuva, joka ei tyydy olemaan pelkkä kauhuleffa. Mukana on sopivassa suhteessa kaunista ajankuvausta viime vuosituhannen lopulta, pelottavia hetkiä sekä kaveriporukan välistä kemiaa, jotka onnistuvat nostamaan leffan keskinkertaisen pelotteluspektaakkelin yläpuolelle. Ratkaisu toimii erityisesti siksi, että kauhuleffana "Se" ei ole erityisen pelottava. Vaikka elokuva on täynnä jännittäviä hetkiä sekä häiriintynyttä kuvastoa, sortuu elokuva liian usein halpahintaiseen säikyttelyyn, joka alkaa loppuvaiheessa tuntumaan nähdyltä tempulta. Tämä on harmi, sillä potentiaalia hitaasti kehittyvän kauhun ja ahdistavan ilmapiirin rakentamiselle olisi ollut.

Kirjan lukeneelle "Se" vetelee liiaksi mutkia suoriksi. Vaikka elokuva etenee soljuvasti, jää pakostakin kaipaamaan kirjan perusteellista tyyliä, jossa tapahtumia pureskellaan ajan kanssa. Tästä syystä elokuvan tapahtumat jäävät turhan pintapuolisiksi, eikä esimerkiksi häviäjien kerhon välinen kemia ja ystävyys syvenny riittävästi. Puhumattakaan kirjan keskeisestä sanomasta, jossa mielikuvituksen voima on aseista suurin. Elokuva tuntuukin lähes olettavan, että katsoja on lukenut pohjana toimivan romaanin, jotta pinnalliseksi jäävät teemat saadaan täydennettyä ymmärrettävään ja loogiseen muotoon.

Jos vertailun lähdemateriaalina toimivaan kirjaan onnistuu välttämään, on "Se" hyvä elokuva. Leffa onnistuu hienolla tavalla tavoittamaan alkuperäisteoksen tunnelman tehden sille kunniaa. Silti jäin kaipaamaan sitä kiireettömyyttä, joka kirjasta löytyy. Elokuvan olisi helposti voinut venyttää tällä verukkeella yli kolmituntiseksi ilman, että se olisi tuntunut lainkaan liian pitkältä. Jospa jatko-osa onnistuu käsittelemään perusteellisemmin kirjan teemoja ilman, että se sortuu jatkuvasti köykäiseen säikyttelyyn.

Firewatch (PC)

Firewatch
Campo Santo 2016
Kuva: MobyGames-sivusto

Campo Santo -pelitalon kehittämä "Firewatch" julkaistiin vuonna 2016 ja on siitä lähtien keikkunut "pelit, jotka täytyy pelata" -listani kärkipäässä. Kun teos viimeinkin tuli vastaan kohtuuhintaisena, oli aika ottaa selvää, lunastaako peli kaikki siihen lataamani odotukset.

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt

"Firewatch" on tarinapeli, jonka keskiössä pyörii Henry-niminen mies, joka pestautuu Shoshonen kansallismetsiin palovahdiksi kesäksi 1989 . Elämä ei ole kohdellut Henrya silkkihansikkain, joten irtiotto arkisesta oravanpyörästä on paikallaan. Pelkkää palonalkujen kyttäämistä kesä ei kuitenkaan tarjoa. Nopeasti tilanne saa odottamattoman käänteen, sillä erämaassa alkaa tapahtumaan kummallisia asioita. Pari ympäristöstä piittamaatonta nuorukaista katoavat salaperäisesti ja metsämaisemissa tuntuu liikkuvan ylimääräisiä hahmoja, joiden motiiveista ei alkuvaiheessa ota selvää. Mystiset tapahtumat alkavat saamaan nopeasti pelottavia piirteitä ja näiden ilmiöiden selvittäminen muodostaa pelin tarinallisen selkärangan.

Tarina on yksi "Firewatchin" vahvuuksista, sillä uhkaavaksi kasvava mysteeri on äärimmäisen mielenkiintoinen. Lisäksi juonta kuljetetaan hienolla tavalla. Henryn ainoa kontakti palotornin ulkopuolelle on esimiehenä häärivä Delilah, johon ollaan yhteydessä pelkästään kannettavan radiopuhelimen avulla. Välillä Delilah ohjeistaa Henrya tekemään tiettyjä tehtäviä metsämaisemissa, välillä taas hahmot keskustelevat keskenään niitä näitä. Dialogi on yksi pelin vahvimmista ominaisuuksista, sillä mielenkiintoista sanailua seuraa mielellään. Lisäksi keskustelut ovat limitetty kiinteäksi osaksi pelimekaniikkaa, sillä pelaajan tehtävänä on valita keskusteluvaihtoehdoista ne, joista hän haluaa jutella.

Kartta ja kompassi tulevat pelin aikana tutuiksi
Kuva: Firewatch-sivusto

Yksikertainen on kaunista

Pelimekaniikaltaan "Firewatch" on yksinkertainen. Pelin pääasiallinen sisältö koostuu luonnonkauniissa maisemissa patikoinnista, jota saakin tehdä sydämensä kyllyydestä. Liikkumisen apuna käytetään karttaa sekä kompassia, jotka tulevatkin usein tarpeeseen, jotta haluamalleen paikalle löytää ilman eksymistä. Simppeli pelimekaniikka sisältää käytännössä määrättyihin paikkoihin siirtymistä ja niissä jonkin toimenpiteen suorittamista, jotta juonivetoinen peli pääsee etenemään. Radiopuhelimen kautta hoituva kommunikointi tuo sopivan lisämausteen pelattavuuteen, joten tylsistymistä ei pääse syntymään. Peli on myös juuri sopivan pituinen, sillä noin viisituntinen metsäreissu on täydellisen mittainen.

Häikäisevän kaunis metsäretki

Vaikka "Firewatch" ei pelimekaniikkaansa puolesta ole mikään suuren luokan innovaatio, sen äärellä viihtyy koko pelin keston ajan. Tarinan ohella suurin syy tähän on pelin upea graafinen toteutus, jonka ansiosta Henryn kesää korpimaiden syövereissä seuraa ilolla. Sarjakuvamainen grafiikka onnistuu upealla tavalla taltioimaan huikeat maisemat ja vaihtelevat sääilmiöt, jonka takia ympäristöä jää pakostakin ihailemaan pitkiksikin ajoiksi. Äänimaailma onnistuu herättämään luonnon eloon pelaajan olohuoneessa ja sopivissa kohdin musiikki pomppaa esille vahvistamaan tiettyjä tilanteita: pahaenteisessä kohtauksessa uhkaava pauhu nostaa käsikarvat pystyyn, kaunista auringonlaskua seuratessa letkeämpi kitarointi nostaa fiiliksen kohdilleen ja niin edelleen.

Audiovisuaaliselta toteutukseltaan "Firewatch" on helposti yksi vaikuttavimmista peleistä, joita on koskaan tehty. Jopa aiemmin arvioimani "Journey" jää toiseksi tällä saralla, sillä "Firewatchin" luomat maisemat ovat häikäisevän kauniita ja ne tuntuvat tarkoituksenmukaiselta osalta pelikokemusta. Lisäksi pelin sijoittuminen 1980-luvun loppupuolelle on erinomainen veto, joka onnistuu tekemään pelistä ajattomalta tuntuvan kokonaisuuden.

"Firewatch" on täynnä komeita maisemia
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Helppo putkijuoksu, joka ei kanna koko kestoaan

Täydellinen peli "Firewatch" ei siltikään ole. Erityisesti juoni lässähtää aavistuksen lopussa, tarina ei aivan jaksa ylläpitää samaa draivia koko kestoaan. Kun tosiasiat selviävät, on olo aavistuksen pettynyt, sillä loppuratkaisu jättää kylmäksi. Toisaalta matka pelin päätökseen on niin hyvin toteutettu, että loppupuolen epämääräiset koukerot eivät pelikokemusta suuremmin tuhoa. Lisäksi "Firewatch" on aivan liian helppo, sillä mitään ei varsinaisesti tarvitse miettiä. Paikasta toiseen kuljetaan selkeän käsikirjoituksen mukaisesti ohjeita seuraten, joten haastetta kaipaavalle tarjolla on turhan helppo pelikokemus.

Tunnelmallinen elämys

Pienistä puutteistaan huolimatta "Firewatch" on upea peli. Mielenkiintoisesta tarinasta sekä fiilistelystä kiinnostuneille Campo Santon luoma elämys tarjoaa viisi tuntia täyttä hupia, joka kietoo pauloihinsa hämmästyttävän tehokkaasti. Harva peli onnistuu olemaan yhtä aikaan kauniin tunnelmallinen sekä ahdistavaan paranoijaan ajava kokemus, mutta "Firewatch" tasapainoilee näiden osa-alueiden välillä ensiluokkaisesti. "Firewatch" on niitä pelejä, jotka jokaisen pelaajan tulisi kokea.

Marko Hautala - Torajyvät

Marko Hautala
Torajyvät
Tammi 2011
Sivumäärä 260

Tänä keväänä lukemani "Kuokkamummo" nosti Marko Hautalan omissa kirjoissani yhdeksi kotimaamme kiinnostavimmista kirjailijoista, jonka teoksiin olen sittemmin tututustunut moneen otteeseen. Kesän aikana olen lukenut miehen tuotoksista "Itsevalaisevat" sekä "Unikoiran". Nyt viimeisimpänä otin työn alle "Torajyvät", joka on julkaistu vuonna 2011.

Sinällään matka Hautalan romaaneihin alkoi hieman väärästä päästä, sillä hyytävän karmea "Kuokkamummo" ei edusta puhtaimmillaan miehen teoksia. Teos kun on rehellinen kauhukirja, jonka ahdistavimmat tapahtumat tunkevat vieläkin mieleen yön pimeinä tunteina. Tätä ennen julkaistu tuotanto ei aivan niin suoraa kauhukirjallisuutta ole, sillä tyylilaji solahtaa kauhun sijasta lähemmäksi psykologisia jännäreitä. Vaikka kirjoihin on ympätty paikoitellen jännittäviä ja välillä pelottaviakin tapahtumia, ei "Kuokkamummon" kaltaisiin kauhukesteihin ole päästy. Siksi romaaneihin suhtautuminen on ollut aavistuksen ristiriitaista.

Vaan olipa tyylilaji sitten jännitys tai rehellinen kauhu, viihtyy Hautalan kirjojen ääressä erinomaisesti. Jo "Kuokkamummossa" vaikutuksen tehnyt kirjoitustyyli on läsnä jokaisessa miehen teoksessa: selkeää ja napakkaa tekstiä lukee mielellään ja Hautala osaa rakentaa romaaneistaan monitasoisia elämyksiä, jotka pitävät pihdeissään loppuun saakka. Myös kirjoissa toistuva rakenne, joka jakaa tarinan moneen eri aikajanaan, on toimiva temppu, joka sitoo juonen jatkuvasti tiukemmin lukijan kaulan ympärille. "Torajyvät" pitää sisällään kaikki nämä Hautalan kirjoista tutut elementit.

"Torajyvät" on psykologinen trilleri, joka kulkee kahdella aikajanalla. Toinen puolisko tarinasta sijoittuu 1600-luvulle, jossa noituudesta syytettyä Jakob Mörtiä kuljettanut kaleeri haaksirikkoutuu jonnekin Suomen ulkosaaristoon. Vahvasti uskonnollinen mies löytää mukanaan kuljettamista torajyvistä keinon koetella itseään ja lopulta hän saa ympärilleen seuraajia, jotka pitävät Mörtiä jonkinlaisena profeettana.

Nykypäivään sijoittuva osuus kertoo tarinan Jennistä sekä tämän Miro-pojasta, jotka saapuvat syrjäiselle saarelle ex-miehensä Markuksen kutsusta. Vaikean aivovamman autokolarissa saanut Markus on hiipumassa, joten kyseessä saattaa olla viimeinen mahdollisuus sovittaa keskeneräiset asiat. Ja näitä on, sillä Jennin nykyinen mies Aaron on myös Markuksen isä, joten hankala parisuhdekuvio on haava jokaisen mielessä. Vierailu muuttuu kuitenkin nopeasti ahdistavaksi kokemukseksi ja lopulta ei ole varmaa, pääseekö kukaan saarelta ehjänä pois.

"Torajyvät" on mielenkiintoinen kirja, jonka tarina on hyvällä maualla rakennettu. Kinnostavat henkilöhahmot sekä moninaiset juonenkäänteet pitävät kiinnostuksen yllä läpi kirjan. Myös kahdessa aikajanassa kulkeva tarina herättää pohtimaan, miten eri asiat liittyvät toisiinsa, kunnes salaisuuden verho alkaa raottumaan. Hautalan tyyli kirjoittaa on myös "Torajyvissä" erinomainen ja selkeä sanailu pitää otteessaan. Miehen tyyli luoda jatkuvasti tiukemmin pauloihinsa sulkeva kokemus on täysin ainutlaatuinen.

Harmittavasti Hautala tuntuu kompastelevan loppuratkaisujen suhteen. Miehen tiukasti etenevät ja koko ajan jännitettä kasvattavat kirjat kun tuntuvat romahtavan viime metreillä. "Kuokkamummo" ei oikein lopussa tiennyt, mitä se olisi halunnut olla ja "Unikoiran" päätös oli kaikessa yllätyksellisyydessään silti hieman laimea. "Torajyvät" tuntuu jättävän hyvin paljon lukijan vastuulle ja tällä kertaa erityisen moni asia jää auki. Varsinkin kirjan lopun tapahtumat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Sinällään arvostan tietynlaista salaperäisyyttä, mutta Hautalan kirjojen tiukka ja tiivis kirjoitustapa ei vain tunnu sopivan miehen väsäämiin loppuratkaisuihin. En liene ainoa, joka "Torajyvät" luettuaan pohdiskeli, älysikö lukemastaan yhtään mitään.

Kaikesta huolimatta "Torajyvät" on kiinnostava teos, mutta se tipahtaa lopulta tähän mennessä kehnoimmaksi lukemakseni Hautalan kirjaksi. Vaikka tarina on hyvin kirjoitettu, se ei lopulta samalla tavalla nappaa otteeseensa kuin Hautalan juonikuviot parhaimmillaan. Kirja ei myöskään itselleni aiheuttanut suurempia jännitystiloja, vaikka sekaan monta uhkaavaa hetkeä olikin istutettu. Hautala on kuitenkin osoittanut olevansa sen tason kynäniekka, että miehen tekemisiä tulee seurattua myös jatkossa tiiviisti. Ja onneksi saamme mieheltä täysin tuoretta luettavaa, kun "Leväluhta"-romaani ilmestyy syyskuussa. Odotukset ovat kovat jo tässä vaiheessa!

A.W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat

A.W. Yrjänä
Joonaanmäen valaat
Johnny Kniga 2017
Sivumäärä 232

A.W. Yrjänä on osoittanut omaavansa ainutlaatuisen taidon käsitellä suomen kieltä. Rockyhtye CMX:n sanoituksista vuosikymmenten ajan vastannut sekä useita runokirjoja julkaissut tekstinero kun on tullut tutuksi monitasoisesta ja paikoitellen vaikeaselkoisesta tyylistään sorvata kotimaamme kieltä. Kun mies ilmoitti kokeilevansa siipiään myös romaanikirjailijan muodossa, nostatti tämä odotukset välittömästi korkealle, sillä Yrjänän tyyli on monimutkaisuudessaan äärimmäisen kiehtova. Ja odotuksiin vastataan hienolla tavalla, sillä kirjailijan esikoisromaani "Joonaanmäen valaat" on aivan niin mielikuvituksellinen ja yllättävä teos, kuin sen toivoikin olevan.

"Joonaanmäen valaat" on seikkailukertomus, joka ammentaa voimaa myyttien ja satujen maailmasta. Romaani kertoo tarinan Joonaanmäen saarella asuvasta yhteisöstä, jonka elämää värittävät salaperäiset tapahtumat. Joonaanmäessä unet voivat olla totta ja erikoiset ilmiöt sulautuvat osaksi arkista aherrusta. Eräänä yönä tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta, joka vetää yhteisön jäsenet suureen seikkailuun, johon sotkeutuu kaikkea aina natseista lentäviin valaisiin.

Ne, jotka odottivat Yrjänän ensiromaanilta jotain erikoislaatuista, eivät tule pettymään. "Joonaanmäen valaat" on maailmaltaan ja tarinaltaan niin värikäs ja monikerroksinen, että kirjaa lukiessa hämmästyy moneen otteeseen siitä mielikuvituksen määrästä, jota kirjan tapahtumat ovat vaatineet syntyäkseen. Erilaisia omituisia yhteensattumia, kiinnostavia juonenkäänteitä sekä hämmästyttävät tietomäärät historiasta sekä erilaisista myyteistä sekoitetaan saumattomalla tavalla osaksi tarinaa, joka etenee soljuvasti eteenpäin runomaisesta tyylistään huolimatta.

"Joonaanmäen valaat" on kirjoittajansa näköinen teos, josta voi nauttia monella tavalla. Tulkitseva lukija voi vetää omia johtopäätöksiään kirjan tapahtumista sekä teemoista, mutta toisaalta romaanista voi nauttia puhtaasti värikkäänä ja sisällöltään rikkaana seikkailukertomuksena. Tästä syystä mainospuheet seikkailukertomuksesta, joka sopii kaikenikäisille, kuvaavat romaania erinomaisesti. Kirjan monipuoliset tapahtumat kun tyydyttävät jokaisen lukijan nälän ilman, että huomiota täytyy viedä tulkintojen sivuraiteille.

Romaanin tarinan voi jakaa karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäiset reilut 100 sivua pyörivät Joonaanmäen salaperäisissä maisemissa toisen puolikkaan keskittyessä eteenpäin rullaavaan seikkailuun, joka johdattaa romaanin päähenkilöt sukellusvenematkalle ympäri maapallon ja sen reunojenkin ylitse. Vaikka tarina on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu, tarjoaa lopulta kirjan ensimmäinen puolikas ne ikimuistoisimmat hetket. Yrjänän kirjoitustyyli kun palvelee selkästi paremmin alkupuoliskon ympärillä leijailevaa mystisyyttä, jossa kaikki on uutta ja ihmeellistä. Loppua kohden kirjan eteneminen tuntuu kiihtyvän liikaa kadottaen osan tästä tunnelmasta. Konstrasti alkupuolen maalailevaan tyyliin tuntuu liian suurelta. Pahimmillaan hötkyily saa kirjan tuntumaan siltä, että osa loppupuolen tapahtumista on jäänyt idea-aihioiden asteelle, joita ei ole maltettu täydentää ja hioa loppuun saakka. Romaanista olisi helposti saanut paisutettua puolet pidemmän ilman, että se olisi tuntunut lainkaan liian pitkältä.

Loppupuolen kiirehtimisestä huolimatta "Joonaanmäen valaat" tarjoaa ainutlaatuisen elämyksen. Kirja tuntuu upealla tavalla ajattomalta kokonaisuudelta, jonka tarina sekä Yrjänän rikas kielenkäyttö nostavat yhdeksi mielenkiintoisimmista kirjoista, joita on koskaan julkaistu kotimaassamme. "Joonaanmäen valaat" olisi täydellinen teos, jos se säilyttäisi perusteellisen tyylinsä loppuun saakka. Vaan tällaisenaankin se on sisällöltään niin rikas kokemus, että sen lukemista voi helposti suositella jokaisella. "Joonaanmäen valaat" on viehättävä kirja, jolla on suuri sydän.

Judas Priest - Live @ Rockfest, Hyvinkää 7.6.2018

Rockfest, Hyvinkää 6.-9.6.2018
Kuva: Rockfestin facebook-sivusto

Torstai-illan hämärtyessä Hyvinkään lentokentällä kuhisi. Valtava ihmisjoukko oli saapunut paikalle seuraamaan heavy metal -legenda Judas Priestin esiintymistä, jota ei olekaan kotimaamme kamaralla näkynyt useampaan vuoteen. Kyseessä oli myös allekirjoittaneen pitkään odottama tapaus, sillä yhtyeen keikkaa en ole aiemmin nähnytkään, vaikka bändi on ollut yksi suosikeistani jo useamman vuoden ajan. Vaikka Judas Priest on viime aikoina ollut melkoisessa pyörityksessä jäsenvaihdosten sekä terveysongelmien takia, on yhtye kuitenkin kunnostautunut studion puolella. Erityisesti uusin albumi "Firepower" on sen tason onnistuminen, että kiekko taistelee yhtyeen diskografian kärkipaikoista. Saavutus ei ole vähäpätöinen ottaen huomioon, että pitkän linjan hevibändi julkaisi ensimmäisen kiekkonsa jo vuonna 1974 ja nykyisellään yhtyeen monipuolinen tuotanto käsittää peräti 18 albumia.

Eikä yhtye loista vain studion uumenissa, sillä metalliryhmän esitys Rockfestissä oli silkkaa rautaa. Kun kello napsahti puoli yksitoista torstai-iltana, tiesi yleisö välittömästi, että nyt tarjolla on huikea kokemus. Valoilla kyllästetty lavashow sekä komeat puitteet takasivat silmänruokaa koko rahan edestä. Ja itse musiikki jytäsi erittäin hyvässä tasapainossa lävitse keikan. Välillä jopa tuntui, että konserttia olisi kuunnellut albumilta, sillä äänenlaatu oli ensiluokkaista. Yhtye esiintyi hyvällä sykkeellä ja erityisesti yhtyeen nuori kitaristi Richie Faulkner jaksoi heilua rokkikukon elkein ympäri lavaa samalla soittimestaan täsmällisesti riffimyrskyjä loihtien. Myös bändin livekitaristiksi kiinnitetty, paremmin tuottajana tunnettu Andy Sneap hoiti tonttinsa pettämättömällä ammattitaidolla ja mies istui yhtyeen riveihin varsin mallikkaasti. Todellisen kehujen ryöpyn ansaitsee kuitenkin bändin vokalisti Rob Halford, joka liki 70-vuotiaana on elämänsä vedossa. Miehen ääni kun taipuu lähes nuoruuden aikaisiin korkeuksiin ja tuntuu kestävän keikkakäytössä hämmästyttävän hyvin. Halfordin ulosanti ei häpeile millään osa-alueelle esimerkiksi 80-luvulla julkaistujen albumien vokalisointiin verrattuna, joka tuntuu aivan uskomattomalta.

Judas Priest takoi komean puolitoistatuntisen keikan, joka nousi helposti koko Rockfestin parhaimpien esitysten joukkoon. Settilista oli täynnä timantteja, joista erityisesti Painkiller, Freewheel Burning sekä The Ripper nostivat kylmiä väreitä pintaan. Yhtyeen keikka oli kaikinpuolin onnistunut elämys, joka loisti upeiden kappaleiden, komean visuaalisen tykityksen sekä erinomaisesti yhteensoittavan ja energisen yhtyeen ansiosta. Vaikka moni ei pidä nykyistä Judas Priestiä edes oikeana Judas Priestinä, koska bändin riveistä ovat poistuneet kulta-ajan kitaristikaksikko Glenn Tipton ja K.K. Downing, osoitti yhtye torstai-iltana epäilijöiden purnauksen tarpeettomaksi. Judas Priest vuosimallia 2018 elää ja voi hyvin. Yhtyeen Rockfestin esitys jää muistoihin yhtenä parhaimmista keikoista, joita vuosien varrella on tullut koskaan nähtyä.

Edit this setlist | More Judas Priest setlists

Journey (PS4)

Journey
Thatgamecompany 2015
Kuva: Playstation.com-sivusto

Alunperin jo vuonna 2012 julkaistu "Journey" on ilmestymisensä jälkeen synnyttänyt lähes poikkeuksetta ylistystä eri pelimedioissa. Ja onpa tämä indie-julkaisu kerännyt lukuisia "vuoden peli" -titteleitä, joten teos on koskettanut pelaajakuntaa ainutlaatuisella tavalla. Nyt kun peli tuli vastaan fyysisenä painoksena, oli aika katsastaa, mistä on kyse.

Matka on päämäärää tärkeämpi

"Journey" on salaperäinen pelikokemus. Peli alkaa viittaan pukeutuneen hahmon seistessä keskellä valtavaa aavikkoa, jonka huomioi keskittyy välittömästi horisontissa kohoavaan valtavaan vuoreen. Muuta informaatiota ei anneta. Tästä alkaa mielenkiintoinen matka kohti kaukasta vuoren huippua, joka johdattaa pelihahmon erilaisten maisemien lävitse, jotka kulkevat aavikolta maanalaisiin luolastoihin ja lopulta lumimyrskyjen pieksämiin korkeuksiin.

"Journeyn" hienous piilee sen minimalistisessa tyylissä, sillä peli ei sisällä lainkaan kirjoitettua informaatiota. Vain aivan alussa ruudulle ilmestyy muutamaan kertaan playstation-ohjaimen kuva, jolloin selvitetään simppelin pelimekaniikan sisältöä. Muuten tarina etenee erilaisten symbolien sekä välinäytösten avulla, jotka nostattavat enemmänkin kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. Harva peli heittää pelaajan suoraan syvään päähän ilman mitään vastauksia, mutta tässä tapauksessa ratkaisu toimii hienolla tavalla. Salaperäisen matkan sisältö ja tarkoitus pysyy pimennossa koko ajan, eikä pelaajalla ole kaukaisuudessa kohoavan vuoren lisäksi mitään tietoa siitä, mitä pitää tehdä ja miksi.

Vaihtelevat maisemat tarjoavat paljon erilaista nähtävää
Kuva: Playstation.com-sivusto

Yksille napeille tehty kokemus

Pelimekaniikaltaan "Journey" on yksinkertainen. Pelihahmon liikuttaminen tapahtuu toisella tatilla toisen vastatessa kameran liikuttelusta. Kamerakulmaa voi halutessaan siirrellä myös ohjaimen liiketunnistimen avulla, mutta itse koin tämä turhan vaivalloiseksi. Muita tarvittavia näppäimiä on kaksi: toisen avulla hahmo voi lentää rajoitetun ajan ja toinen saa tämän päästämään ilmoille huudahduksen, jonka avulla voi aktivoida ympäristössä olevia objekteja.

Päämäärään päästäkseen pelaajan täytyy ratkoa kevyitä pulmia sekä harrastaa tasoloikintaa, joista kumpikaan ei suurempaa haastetta tarjoa. Lisäksi puolivälissä peliä vastaan tulee vihamielisiä olentoja, joita täytyy pyrkiä välttelemään hiiviskelemällä sekä hyödyntämällä maastosta löytyviä piilopaikkoja. Peli etenee soljuvasti ja erilaiset pelilliset elementit vaihtelevat sopivassa suhteessa seikkailun kuluessa.

Lisäksi pelin verkko-ominaisuudet mahdollistavat muiden pelaajien kohtaamisen matkan edetessä. Tämä ominaisuus jäi itselleni hieman epäselväksi, sillä tajusin muiden hahmojen olevan oikeita ihmisiä vasta pelin päätyttyä ja tarkemmin pelistä lukemalla. Sinällään ominaisuus ei tuo mitään erikoista pelin sisältöön, sillä muiden kanssa ei pysty kommunikoimaan tai sen kummemmin vuorovaikuttamaan. Ominaisuuden voi toki jättää halutessaan täysin omaan arvoonsa, sillä muita pelaajia ei tarvitse huomioida millään tavalla. Itselleni ei avautunut tekijöiden jalo ajatus luoda maailmojen välistä sekä kulttuurista piittamatonta yhteyttä itselleen tuntemattomiin ihmisiin. Tältä osin ominaisuus jää pelkäksi kurioseetiksi, jota ilmankin peli olisi pärjännyt vallan mainiosti.

Audiovisuaalista juhlaa

"Journey" häikäisee audiovisuaalisella annillaan. Grafiikka on yksinkertaisen sarjakuvamaista, mutta erittäin näyttävää. Komeita maisemia sekä luonnonilmiöitä jää pakostakin ihastelemaan pitkäksikin aikaa, sillä nämä on toteutettu ensiluokkaisesti. Harvan pelin ääreen jää tutkimaan ympäristöä samalla tavalla, mutta "Journey" suorastaan vaatii, ettei sitä juokse lävitse. Osa pelin viehätyksestä perustuu nimenomaan komeaan graafiseen ulosantiin, joka saa maailmaan heräämään eloon hienolla tavalla. "Journey" on tästä syystä peli, josta kiireinen suorittaja ei saa mitään irti.

Myös musiikki luo onnistuneella tavalla tunnelmaa painottaen eri olosuhteita. Esimerkiksi lumimyrskyn riepotellessa pelihahmoa taustalla pauhaava mahtipontinen musiikki herättää tilanteen eloon juuri oikealla tavalla. Äänimaailma on yksinkertaisuudessaan vaikuttava sopien täydellisesti pelin yleiseen ilmapiiriin.

Grafiinen toteutus on tainomaisen kaunista
Kuva: Playstation.com-sivusto

Tilaa tulkinnoille

"Journey" on tulkitsevalle ja pohdiskelevalle pelaajalle aarreaitta, sillä mitään ei selitetä ja jopa pelin loppuratkaisu jättää paljon mietittävää. Joku voi jopa todeta, ettei pelissä edes ole varsinaista tarinaa. Matka on pelin päätarkoitus, mutta seikkailun varrelta löytyvät maisemat tarjoavat pureskeltavaa: miksi maailma on näin autio? Onko aavikolta löytyvät rauniot jonkin muinaisen sivilisaation jäänteet, jotka suuri katastrofi on pyyhkinyt pois? Myös itse matkaa voi tulkita miten haluaa. Joku voi ajatella tämän olevan vain yksioikoinen seikkailumatka tuntemattomaan, mutta toisaalta tämän voi tulkita vertauskuvaksi elämästä, jossa taaperretaan kohti oletettua päämäärää välillä vaarojen vaaniessa, välillä yksin tai kanssaihmisten tukemana. Jokainen pelaaja voi tehdä haluamansa tulkinnat, joka luo asetelmasta varsin herkullisen. Ja tähän "Journey" lähes velvoittaa pelaajan, jotta pelistä saa mitään irti.

Ei täydellinen elämys

Vaikka pelillä on hetkensä, jotain jää silti uupumaan, sillä suhteellisen yksinkertainen pelimekaniikka ei tarjoa varsinaisia haasteita. Kaikki vastaantulevat ongelmat ratkeavat ilman suurempaa ponnistelua. Tästä syystä peli on itse pelinä varsin tylsä. Vaikka kaikkea verhoaa mystisyys, ei toteutus ainakaan allekirjoittanutta suuremmin sykähdyttänyt. Tämä siitäkin huolimatta, että koen olevani fiilistelevä pelaaja, joka nauttii tämänkaltaisista poikkeavista pelielämyksistä ja viipyilevästä tunnelmasta. Kauniit maisemat sekä väkevä tunnelma eivät onnistu peittämään alleen pelin onttoutta, josta ei tunnu löytyvän riittävästi tarttumapintaa. Onneksi peli on ymmärretty pitää kestoltaan napakkana, sillä seikkailu kestää parista tunnista kolmeen tuntiin, jonka ansiosta projekti on juuri sopivan pituinen.

Tutustumisen arvoinen pelikokemus

Ongelmineenkin "Journey" on peli, jota jokaisen kannattaisi kokeilla. Vaikka pelillisesti kyseessä on varsin yksioikoinen kokemus, on "Journey" juuri sellainen peli, joka herättää varmasti jokaisessa pelaajassa erilaisia tuntemuksia. Osa rakastaa, osa vihaa. En lainkaan ihmettele, miksi peli on kerännyt ylistystä, sillä kyseessä on täysin kaikesta poikkeava teos. Allekirjoittaneelle peli ei tajuntaa räjäyttävää elämystä tarjonnut, vaikka kokemus oli mielenkiintoinen. On kuitenkin hienoa, että tämäntyylisiä pelejä uskalletaan tehdä, sillä maailma on pullollaan toinen toistaan samankaltaisempia pelejä. "Journey" uskaltaa rohkeasti kulkea kohti tuntematonta, vaikka lopputulos jättää toivomaan parempaa.

Marko Hautala - Kuokkamummo

Marko Hautala
Kuokkamummo
Tammi 2014
Sivumäärä 328

Marko Hautalan kuudes romaani "Kuokkamummo" on kotimaista kauhukirjallisuutta parhaimmillaan. Vaikka äkkisestään varsin typerältä kuulostava nimi ei lupaa paljoa, on kyseessä tiukasti pihdeissään pitävä ja oivallisesti kirjoitettu teos.

Kirjan juoni ammentaa jokaisen lapsuudesta tutuista urbaanilegendoista, jotka vaihtelevat paikkakuntakohtaisesti eri puolilla maata. Toisaalla kyseessä on kummitustalo, toisaalla taas tapaturmaisesti kuolleen erakon levoton sielu, joka kiusaa hautapaikkaa häiritseviä. "Kuokkamummo" kertoo - yllätys, yllätys - kuokkamummosta, joka tappaa lapsia iskemällä kuokan näiden selkään ja josta lapset vielä nykyaikanakin kertovat kauhutarinoita toisilleen. Eikä tarina jää pelkästään pyörittelemään kuokkamummoa, sillä moneen venyvään juoneen sotkeentuu jos jonkinlaista sivuhaaraa. Mielenkiintoinen juoni yhdistelee onnistuneesti mysteeritarinaa, kauhuelementtejä sekä varsin osuvaa ajankuvausta suoraan viime vuosituhannen loppupuolelta.

Kiinnostavan tarinan lisäksi "Kuokkamummo" ilahduttaa erinomaisen rytmityksensä ansiosta. Useammalla aikajanalla kulkeva tarina kun taipuu moneen esitellen lukuisan määrän eri henkilöitä sekä aikakausia, jotka jokainen nitoutuu kiinnostavalla tavalla osaksi kokonaisuutta. Erityismaininnan ansaitsee Hautalan kyky olla selittämättä tapahtumia liian auki, sillä pieniä vihjeitä sekä irtonaisia tarinapalasia ripotellaan lukijan bongattavaksi läpi kirjan. On aina yhtä tyydyttävää päästä itse yhdistelemään eri juonilankojen päitä toisiinsa ja tähän "Kuokkamummo" antaa oivallisen mahdollisuuden. Tämän takia kirja tuntuu kauhuromaanin lisäksi myös eräänlaiselta dekkarilta, jossa selvitellään tapahtumia yliluonnollisten ilmiöiden ympärillä jyllätessä.

Hautalan tyyli kirjoittaa on napakka ja selkeä. Lisäksi miehellä on tyylitaju kohdallaan, sillä lähes jokainen luku päättyy niin kutkuttavaan tilanteeseen, että kirjaa on pakko lukea eteenpäin. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut jotain kirjaa neljää tuntia yhteen menoon, mutta "Kuokkamummo" kaappasi mukaansa. Mies osaa myös luoda tekstillään vahvoja mielikuvia, jonka ansiosta kirja on aidosti pelottava. Kirjaa lukee jatkuvasti olkansa yli kurkkien ja kylläpä kirjan väkevästi kuvatut tapahtumat tulivat uniin luku-urakan jälkeen, joten kauhukirjallisuutena teos on onnistunut.

Vaikka "Kuokkamummo" on monella tapaa toimiva kirja, on siinäkin puutteensa. Erityisesti kirjan tarina jättää monia kysymyksiä auki, sillä suoraa ja yksiselitteistä vastausta tapahtumiin ei tule eikä siihen, mikä se kuokkamummo nyt on. Vihjeitä, viittauksia sekä monenlaista mahdollisuutta toki löytyy aina salaliittoteorioista biologisiin sota-aseisiin ja merihirviöön, mutta kirja ei itsessään vastaa mihinkään kysymykseen. Toisaalta voiko urbaanilegendoja selittää auki ilman, että jotain olennaista menetetään samalla?

Aavistuksen hapuilevasta lopusta huolimatta "Kuokkamummo" on yksi karmivimmista lukemistani kauhuromaaneista. Tarinan puutteet on helppo antaa anteeksi, sillä kirja on kirjoitettu erinomaisesti ja rytmitetty vielä onnistuneemmin. Älkää antako hieman pöhkön nimen hämätä, sillä "Kuokkamummo" on erittäin mielenkiintoinen kirja, joka nostaa Hautalan kertalaakista kotimaisten kauhukirjailijoiden kärkikastiin.

Stam1na - Elämänlanka

Stam1na
Elämänlanka
2018
Kuva: Stam1nan facebook-sivu

Kotimaisen metallimusiikin tähdistökenttään itsensä kammennut Stam1na julkaisee uuden albumin syksyllä ja nyt odotuksia tulevaa levyä kohtaan nostatetaan sinkkulohkaisulla Elämänlanka.

Siinä missä edellisen albumin ennakkomaistisina toiminut Kuudet raamit oli kipakka ja energinen metallirykäisy, ottaa Elämänlanka suunnan täysin toiseen äärilaitaan. Kappale on keskitempoinen ja tunnelmaan nojaava teos, joka luottaa myös paljon sanomaansa. Harmittavasti lopputulos ei nouse erityisen muistettavaksi.

Elämänlanka alkaa raskaalla ja nykivällä kitarariffillä, jota nousee tukemaan akustinen kitarointi ja taustalla komeasti pauhaava syntikka. Raskaasti möyrivä kitarariffi sekä tunnelmaa luova syntikka toimivat kappaleen senkärankana, jota rytmitetään rauhallisemmalla kertosäkeellä pariinkin otteeseen. Vaikka kappale vaikuttaa äkkiseltään yksinkertaiselta, löytää tarkemmalla kuuntelulla sävellyksistä monia päällekkäisiä elementtejä, jotka tekevät äänimaailmasta hyvinkin täyteläisen. Tuotantopuoli on hyvällä tolalla, sillä jokainen soitin kuuluu selkeästi runsaan soundimassan seasta. Joukossa on niin perinteistä heviriffiä, sitä akustisempaa kitarointia, syntikkaa kuin taustakuoroakin. Vaikka kappaleessa tuntuu olevan runsaasti erilaisia tasoja, jättää sen ydin silti kylmäksi. Mukana ei ole mitään, mikä vetäisi vastustamattomalla tavalla puoleensa.

Stam1nan sanoitukset ovat olleet aina yksi yhtyeen vahvuuksista, vaikka välillä tekstipuolesta vastaava Antti "Hyrde" Hyyrynen hukkuukin omaan nokkeluutensa sanakikkailunsa kanssa. Elämänlanka leikittelee tekstipuolellaan sananlaskulla "pojasta polvi paranee", joka venytetään Stam1namaiseen tyyliin koko kappaleen kestäväksi sanailuksi. Tekstipuoli on suhteellisen kiinnostava, mutta tämäkään osa-alue ei ole erityisen erottuva. Kertosäkeeseen on ladattu suurimmat paukut ja tämä rallatus jääkin sitkeästi pyörimään mielen perukoille. Vaan tämäkään osa-alue ei pidä sisällään mitään niin erikoista, että siitä jaksaisi nostaa suurempaa mekkalaa. Harmi, sillä paikoitellen Stam1nan sanoitukset ovat hyvinkin oivaltavia ja viihdyttäviä.

Elämänlanka on yllättävä sinkkulohkaisu. Stam1na ansaitsee täydet pisteet rohkeudestaan, sillä kappale ei ole perinteinen, kertalaakista hermoon iskevä hittirallatus. Harmittavasti veisu ei tästä syystä jää oikein mieleenkään, vaikka sen tunnelma onkin kiinnostava. Epäilemättä kappale toimii paremmin osana albumikokonaisuutta, mutta tällaisenaan se on vain kohtalainen Stam1na-biisi, joka tuskin päätyy tehosoittoon albumin julkaisua odotellessa. Saapa nähdä, onko yhtyeellä tarjolla vastavaanlaisia yllätyksiä tulevalla täyspitkällään.

Kappale löytyy yhtyeen Youtube-kanavalta

RollerCoaster Tycoon (PC)

RollerCoaster Tycoon
Chris Sawyer Productions 1999
Kuva: Chris Sawyer Games -sivusto

Muistan ikuisesti, kuinka unelmoin "RollerCoaster Tycoon" -pelin pelaamisesta pienenä pojankloppina. Tuolloin näin Mikrobitti-lehdessä yhden ainoan kuvakaappauksen pelistä ja olin samantien myyty. Pelin grafiikka ja kiinnostava idea jäivät kummittelemaan mielen perukoille vuosikausien ajaksi, sillä itse pelin pelaaminen oli mahdotonta kunnollisen tietokoneen puutteen vuoksi. Vaan kun sitten vuosia myöhemmin onnistuin yhyttämään pelin kaupan alelaarista, oli riemu sanoinkuvaamaton. Ja vielä parempaa oli se, että vuonna 1999 julkaistu "RollerCoaster Tycoon" todellakin oli yksi parhaimmista koskaan pelaamistani peleistä. Ja on sitä edelleen.


Simppelin monimutkainen elämys

"RollerCoaster Tycoon" on nerokas peli. Sen idea on suhteellisen yksinkertainen: olet huvipuiston omistaja, jonka tehtävänä on rakentaa ja kehittää menestyvä huvipuisto, joka tarjoaa asiakkailleen monipuolisen sekä toimivan elämyksen. Tämä mahdollistetaan puiston yksityiskohtaisella kehittämisellä, johon sisältyy muun muassa laitteiden, teiden ja ruokapaikkojen rakentaminen, henkilökunnan palkkaaminen sekä rahavirran hallinointi. Peli on jaettu erilaisiin skenaarioihin, joita löytyy useita kymmeniä. Jokaisen skenaarion takaa löytyy erilainen puisto, jotka eroavat toisistaan niin tavoitteidensa kuin ulkonäkönsä puolesta. Osa puistoista on kauniin vehreitä keitaita täynnä puita sekä järviä, osan tarjotessa vaikkapa aavikkomaisemia. Vaihtelua on runsaasti, sillä osa puistoista saattaa olla jo valmiiksi täynnä erilaisia laitteita toisten ollessa pelkästään tyhjä maaläntti, jota saa lähteä kehittämään haluamallaan tavalla. Lisäksi oman haasteensa aiheuttaa jokaisessa skenaariossa oleva tavoite, joka voi olla tietyn ihmismäärän saaminen puistoon tai puiston arvon nostaminen tietyn lukeman ylitse. Tämän tulee luonnollisesti tapahtua määrättyyn ajankohtaan mennessä, joka vaihtelee skenaariosta riippuen.

Pelimekaniikka on monipuolinen ja alkuun haastava, mutta kun peliin pääsee kunnolla sisälle, huvipuiston pyörittäminen lähtee selkäytimestä. Paljon tässä auttaa selkeä käyttöliittymä, josta kaikki tarpeellinen löytyy nappia painamalla. Yksityiskohtien määrä on huumaava, sillä erilaisia laitteita, maisemointivaihtoehtoja sekä maanmuokkausominaisuuksia löytyy joka lähtöön.Tämän lisäksi huvipuistoon tulee haalia henkilökuntaa, jotka huolehtivat laitteiden korjauksesta, siivouksesta sekä yleisestä turvallisuudesta.  Lisäksi peli tarjoaa mahdollisuuden erilaisten päivitysten kehittämiseen, jonka ansiosta jokainen pelikerta on hieman erilainen, sillä uudet päivitykset esimerkiksi huvilaitteisiin vaihtelevat jokaisella pelikerralla. Yksityiskohtaista näpräystä löytyy siis täyslaidallinen, sillä esimerkiksi jokaista laitetta ja henkilökunnan vastuualueita pystyy säätämään yksilöllisesti.

Erityismaininnan ansaitsee tietenkin itse laitteiden rakentaminen, joka on ollut pelin valttikortti alusta saakka. Vaikka useat laitteet läntätään yksinkertaisesti haluttuun paikkaan, voi monen huvittelulaitteen rakentamiseen käyttää pitkiäkin aikoja. Esimerkiksi tukkijoet sekä minirautatiet voi rakentaa alkutekijöistä lähtien tehden radoista juuri sellaisia kuin haluaa. Erityisesti vuoristoratojen rakentaminen on addiktoivaa puuhaa, sillä näitä näprätessä saa helposti kulumaan pitkiäkin aikoja. Omien laitteiden rakentaminen on mielekästä ja onnistuu vaivattomasti, sillä toimiva rakennus-systeemi mahdollistaa monipuolisten ratojen rakentamisen tämän ollessa silti sopivan helppoa.

Käyttöliittymä on monipuolisuudestaan huolimatta selkeä ja ymmärrettävä
Kuva: Kuvakaappaus pelistä

Ajatonta silmä- ja korvakarkkia

"RollerCoaster Tycoon" on vielä tänäkin päivänä upea audiovisuaalinen elämys. Komea ulkokuori on loihdittu jokainen osio erikseen piirtämällä ja jälki on komeaa katseltavaa. Koska peli ei ole lähtenyt tyhjänpäiten kokeilemaan 3D-mallinnuksia, pelin ulkokuori ei ole vanhentunut päivääkään. Jatko-osa "RollerCoaster Tycoon 3" kokeili tätä kolmiulotteista lähestymistapaa vuonna 2004 ja kyseinen peli näyttää nykyään vanhahtavalta ja rumaltakin. Toisin on "RollerCoaster Tycoonin" suhteen, sillä pelin värikäs ja yksityiskohtainen piirrostyyli vetoaa selittämättömällä tavalla vielä nykypäivänäkin. Peli on hieno osoitus siitä, että vakuuttavaa jälkeä pystytään tekemään perinteisilläkin menetelmillä.

Myös äänipuoli on toteutettu hyvällä maulla, sillä ihmisiä täynnä olevan puiston äänimaailma on hienoa kuunneltavaa: karusellin musiikki, vuoristoratojen jyrinä ja asiakkaiden iloiset kiljahdukset luovat uskottavan vaikutelman elämää sykkivästä huvipuistosta. Hilpeä karnevaalitunnelma tarttuu vastustamattomalla tavalla myös pelaajaan ja peliä huomaakin pelavaansa hymy huulilla. "RollerCoaster Tycoon" tekee syvän vaikutuksen audiovisuaalisella annillaan.

Asiakkaita täynnä oleva huvipuisto on komea näky
Kuva: Kuvakaappaus pelistä

Haastetta saisi olla enemmänkin

"RollerCoaster Tycoon" on kaiken kaikkiaan onnistunut kokonaisuus, joka on kuitenkin pelinä turhan helppo. Alkuun peli on varsin haastava, sillä koko puiston hallinointi tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä kaikkien yksityiskohtien myötä. Mutta kun pelimekaniikkaan pääsee kunnolla sisälle, peli ei lopulta tarjoa mahdottomasti haasteita. Vaikka skenaariot ovat vaihtelevia, huomaa pelin edetessä  napsuttelevansa puiston parissa tutulla rutiinilla. Toki moninaisten uusien laitteiden rakentaminen pitää mielenkiinnon yllä pelikerrasta toiseen, mutta jokaisen skenaarion tavoitteiden saavuttaminen tuntuu lähes naurettavalta muodollisuudelta. Erityisesti pelistä löytyvä markkinointi-osio tekee pelaamisesta varsin vaivatonta, sillä puiston mainontaan panostamalla väkimäärän ja rahavirran saa helposti nousemaan räjähdymäisesti, joka tekee pelistä liian helpon. Suurin haaste on lopulta se, että jaksaa näprätä puiston kanssa tavoitepäivämäärään saakka, jolloin skenaario on suoritettu. Vaikka pelaaminen on nautinnollista, haasteita se ei juurikaan tarjoa.

Rakentelupelien eliittiä

Puutteineenkin "RollerCoaster Tycoon" on hävyttömän viihdyttävä elämys, jonka äärelle on jaksanut palata vuosi toisensa jälkeen. Pelin värikäs ulkoasu ja timantinkova pelattavuus viihdyttävät vielä tänäkin päivänä. Peli on ehdoton pakkohankinta jokaiselle rakentelupeleistä nauttivalle. Huvipuistoista voi nauttia myös kotikoneen ääressä.

To the Moon (PC)

To the Moon
Freebird Games 2011
Kuva: Freebird Games -sivusto

Vuonna 2011 julkaistu "To the Moon" on ainutlaatuinen peli. Käsityöhengessä rakennettu indie-helmi ei hurmaa AAA-pelien korkeilla tuotantoarvoilla tai teknisellä ylivertaisuudellaan, vaan teoksen vahvuudet löytyvät aivan muualta. Retrolta näyttävän ja RPG-henkeä uhkuvan ulkokuoren alta kun löytyy voimakkaasti tarinaansa nojaava teos, joka puhuttelee erityisesti aikuisempaa pelaajakuntaa. Harvaa asiaa kannattaa tuomita ulkoisten ansioden perusteella ja niin on myös tässä tapauksessa, sillä "To the Moon" on helposti yksi vakuuttavimmista pelikokemuksista, joita on koskaan tehty.

Yksinkertainen on kaunista

"To the Moon" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen kokemus, joka muistuttaa hyvin paljon vanhempia SNES-aikaisia roolipelejä. Omaa pelihahmoa liikutellaan ruudulla eri paikkoja tutkien, muita hahmoja jututtaen sekä esineitä etsien. Tapahtumat etenevät tiukasti tekijöiden hyppysissä juonikoukeroiden mukaisesti, eikä vapaata liikkumista ole tarjolla. Simpeliä pelimekaniikka rikotaan sekaan ripotelluilla puzzle-osuuksilla, jotka hieman tarjoavat vaihtelua muuten yksillä raiteilla etenevään peliin. Mutta vaikka pelimekaniikka on suoraviivainen, ei "To the Moon" tylsistytä missään vaiheessa, sillä pelin valtit löytyvät sen erinomaisesta tarinasta. "To the Moon" tuntuukin lähinnä visuaaliselta novellilta, joka nyt on vain väännetty pelimuotoon. Tämä selittää hieman kankeita pelillisiä ominaisuuksia.

Tarina, joka menee tunteisiin

Vaan sen minkä "To the Moon" häviää pelattavuudessaan, sen se voittaa tarinassaan. Juonikuvion keskiössä pyörivät Sigmund Corp-yhtiön työntekijät, joiden työtä on täyttää kuolevien ihmisten viimeisiä toiveita keinotekoisten muistojen avulla. Ja koska tämä ei käy pelkästään nappia painamalla, joudutaan toiveiden toteuttamiseksi ruoppaamaan lävitse valtava määrä kyseessä olevan ihmisen muistoja aina lapsuusvuosiin saakka. "To the Moon" kertoo tarinan yhdestä tällaisesta operaatiosta, joka kasvaa pelin edetessä huikeaksi sukellukseksi ihmisyyden syövereihin. Tarinasta ei voi kertoa enempää siitä jotain olennaista paljastamatta, mutta sen verran täytyy todeta, että "To the Moon" menee tunteisiin ja kovaa. Harva peli onnistuu näinkin epäpelimäisestä aiheesta repimään irti yhtä voimakkaita tunteita, sillä pelin äärellä kyyneltyminen tuntuu vaanivan jatkuvasti. Vaikka tarinaan on sotkettu scifi-mausteita, on se silti pohjimmiltaan maanläheinen ja lämminhenkinen kokemus, jolla on valtava sydän. Suuri draama ei vaadi korkealentoisia lähtökohtia, vaan tässä tapauksessa sielu huikealla seikkailulle ammennetaan arkisista aiheista. Kaiken taustalla leijuu upea musiikki, jonka haikea tunnelma tukee hienolla tavalla tarinaa.

Upean tarinan lisäksi "To the Moon" herättää ajatuksia, joka on aina positiivinen asia nykyisen kertakäyttökulttuurin aikana. Teemojen äärellä huomaa erityisesti pohtivansa pelissä esiteltävää teknologiaa sekä sen eettisyyttä: onko keinotekoisten muistojen istuttaminen oikein, vaikka se olisi kuolevan ihmisen viimeinen toive? Ja miten toimia, jos alkuun simppeliltä tehtävänannolta vaikuttava tehtävä ei olekaan niin yksiselitteinen? Harva peli ravistelee pohtimaan tällaisia asioita, mutta "To the Moon" todella pistää ajatukset liikkeelle. Tällaista toivoisi näkevänsä enemmänkin pelimaailmassa.

Menneisyyttä huokuvasta grafiikasta
 huolimatta "To the Moon" on komea peli
Kuva: Freebird Games -sivusto

Mutta missä haasteet?

Täysin ongelmaton tapaus "To the Moon" ei kuitenkaan ole. Vaikka kankea pelimekaaniikka toimii yksinkertaisuudessaan riittävän hyvin, olisi "osoita ja klikkaa" -systeemiin toivonut puzzle-tehtävien lisäksi hieman lisää vaihtelua. Varsinkin tämä ongelma korostuu pelin edetessä, koska "To the Moon" on pelinä todella helppo. Haasteita ei tule suuremmin vastaan ja pelaaminen tuntuu olevan enemmänkin muodollisuus, jotta tarina saadaan etenemään. Lisäksi tarina ei lunasta aivan kaikkea potentiaalia, sillä vaikka kyseessä on voimakkaasti tunteisiin menevä kokemus, ei silmäkulmiin tiivistyvä kosteus missään vaiheessa eskaloidu poskille vieriviin kyyneliin saakka. Tämä siitä huolimatta, että peli johdattelee pelaajaan tähän mielentilaan koko kestonsa ajan. Tältä osin draaman kaarta ei saada täydellisesti muodostettua, vaikka kerronta muuten toimiikin.

Tarinapeli, jonka jokaisen tulisi kokea

Vaan puutteineenkin "To the Moon" on niin vakuuttava kokemus, että sitä voi helposti suositella jokaiselle juonivetoista pelikokemusta arvostavalle. Pelilliset heikkoudet on helppo antaa anteeksi, sillä kaikilla muilla osa-alueilla kokonaisuus on vahvalla näkemyksellä rakennettua. Ongelmien sivuuttamista auttaa myös pelin napakka kesto, sillä kokemus pidetään alle viiden tunnin mittaisena, jonka ansiosta yksitoikkoinen pelimekaniikka ei kerkeä aiheuttaa puutumista. Nyt kun "To the Moon" löytyy tietokoneversion lisäksi myös mobiilimuodossa pelattavana kokemuksena, ei ole mitään syytä olla sukeltamatta pelin taianomaiseen maailmaan.

Rainbow - Rising

Rainbow
Rising
Polydor Records 1976
Kuva: Ken Kelly

Heavy metal/hard rock -yhtye Rainbow'n toinen studioalbumi "Rising" on vielä 40 vuotta julkaisunsa jälkeen ajankohtainen ja tuoreelta kuulostava teos. Ja miksipä ei olisi, kun puikoissa heiluvat sellaiset hevilegendat kuin Ritchie Blackmore sekä Ronnie James Dio. Vähäpätöisemmälläkin joukolla on luotu klassikkokamaa.

Myönnettäköön, että rakkaussuhteeni Rainbow'n musiikkiin on vielä tuore, sillä innostuin yhtyeestä vasta alkuvuodesta. Toki bändi ei täysin tuntematon ollut, sillä olin joukkoon tutustunut puoli vuosikymmentä takaperin pintapuolisesti, mutta tuolloin en ollut vakuuttunut. Liekö sitten iän tuoma tasoittuminen tai lisääntynyt rakkauteni räikeisiin syntikkasoundeihin ollut syynä, että uusi kierros yhtyeen tuotannon pariin teki lähtemättömän vaikutuksen. Harva yhtye nousee näin nopeasti klassikko-asemaan omissa kirjoissani, joten Rainbow'n musiikissa on jotain täysin poikkeuksellista.

Eikä tämä sinällään ole ihme, sillä "Rising" on yksi vahvimmista albumikokonaisuuksista, joita on koskaan julkaistu. Jo kiekon aloittava Tarot Woman tekee selväksi, mikä on homman nimi: upealla syntikkakuviolla käynnistyvä kappale leijailee unenomaisesti eteenpäin, kunnes jämäkkä kitarariffi puskee päälle aloittaen varsinainen rocksirkuksen. Tähän päälle kun tarjotaan tarttuvia sävellyksiä, mukana hoilattava kertosäe sekä Dion komea lauluääni, ei moitittavaa löydä etsimälläkään. Kappale on ehdottomasti yksi albumin parhaimmista.

Loppulevyltä löytyy vastaavia herkkupaloja. Raskaalla otteella kitaroiva Run With the Wolf, rokkaava Starstruck sekä nopeasti rymistelevä A Light in the Black ovat upeita vetoja, jotka esittelevät harvinaisen monipuolisesta arsenaalista materiaalia ammentavan yhtyeen. Silti kappaleet jäävät eriomaisen Stargazer-kipaleen varjoon, joka mielenkiintoisen tarinansa sekä yli 8-minuuttisen kestonsa ansiosta on eeppisiin mittasuhteisiin kohoava teos. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että jotain näin vaikuttavaa on onnistuttu luomaan 70-luvun tekniikalla.

"Rising" on ansaitusti yksi Rainbow'n suosituimmista albumeista ja yksi koko heavy metal -genren klassikkoteoksista. Kun kokonaisuus kruunataan vielä yhdellä musiikkimaailman komeimmista kansikuvista, vetää lopputulos nöyryydestä hiljaiseksi. Jos Rainbow ei ole vielä yhtyeenä tuttu, on matka yhtyeen tuotantoon luontevaa aloittaa tästä albumista. "Rising" on vielä nykypäivänäkin vakuuttava elämys, jota voi suositella jokaiselle musiikkimausta riippumatta. Tällaista musiikkia ei valitettavasta enää tehdä.

Kappalelista:

1. Tarot Woman

2. Run With the Wolf

3. Starstruck

4. Do You Close Your Eyes

5. Stargazer

6. A Light in the Black