Tommi Liimatta - Saaret kuin sisaret

Tommi Liimatta
Saaret kuin Sisaret
Like 2019
Sivumäärä 320
Syyt tarttua itselleen aiemmin tuntemattoman kirjailijan teoksiin ovat usein moninaiset. Joskus kirjan tarina saattaa tuntui erityisen kiinnostavalta, toisinaan näytävä kansikuva vetää puoleensa tai sitten ennakkotiedot teoksesta saattavat nostaa kiinnostuskäyrän koholle. Tommi Liimatan kahdeksas romaani "Saaret kuin sisaret" houkutteli oikeastaan kaikista näistä syistä, joiden ansiosta kirja kipusi nopeasti listoillani vuoden kiinnostavimpien uutuksien joukkoon.

"Saaret kuin sisaret" on mysteeriromaani, joka kertoo syrjäisellä saarella sijaitsevasta hengellisestä retriitistä, jonne hyvävaraiset osallistujat saapuvat selvittelemään elonsa ongelmakohtia toiveinaan tasapainoisempi ja onnellisempi elämä. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, sillä odottamaton kuolemantapaus nostaa synkkiä pilviä retriitin ylle. Lopulta mysteeri alkaa saamaan ikäviä sävyjä ja kuvioon sotkeutuu kummallisia tekijöitä, jotka tuntuvat synnyttävän enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Liittyykö kuvioon karu ja asumaton naapurisaari? Onko yllättävä kuolema luonnollinen vai onko kyseessä murha? Muun muassa näitä kysymyksiä Liimatta pyörittelee uutuusromaaninsa sivuilla.

"Saaret kuin sisaret" on mielenkiintoinen tyylilajien sekoitus, joka heittää samaan soppaan dekkaria, kantaaottavia ja ajatuksia herättäviä havaintoja maailmanmenosta sekä itsehoito-oppaiden viisauksia. Pääasiassa kyseessä dekkariromaani Agatha Christien "Eikä yksikään pelastunut" -klassikkoromaanin hengessä, mutta erilaiset elementit maustavat mielenkiintoisella tavalla tarinaa. Romaanin hengellinen puoli tarjoaa elämänviisauksia mietelauseiden ja aiheeseen liittyvien pohdiskelujen muodossa. jotka tarjoavat myös jokaiselle lukijalle varsin mielenkiintoisia näkökulmia elämään. Varsinkin kun nämä saavat uusia ulottuvuuksia kirjan hahmojen välisessä dialogissa. Liimatta onnistuu myös hienolla tavalla tiivistämään koko nykyisen yhteiskunnan ja sen asukkaat pienoiskoossa salaperäiselle saarelle, jossa erilaiset ihmiset suhtautuvat kukin tavallaan maailman menoon. Esille nousee muun muassa ilmastonmuutos, jota käydään lävitse osana hahmojen välisiä keskusteluja.

Kirjoittajana Tommi Liimatta on kaksijakoinen tapaus. Toisaalta miehen tarkkaa ja pohdiskelevaa tyyliä on mielenkiintoista lukea, sillä pieneen määrään tekstiä onnistutaan tiivistämään paljon asiaa. Välillä tämä kuitenkin häiritsee, sillä yksityiskohtia ja havaintoja vilisevä teksti vaatii todella keskittymään sen sisältöön. Jos huomio herpaantuu hetkeksikään, täytyy usein palata sivun alkuun, jotta ymmärtää mitään lukemastaan. Teksti ei tästä syystä myöskään rullaa niin jouhevasti, kuin se voisi, vaikka Liimatan rikkaat havainnot ilmaisua hienosti värittävätkin.

Isommaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että "Saaret kuin sisaret" ei onnistu nostattamaan jännitettään loppua kohden. Kun salaisuuden verho alkaa raottumaan ja köysi kiristymään kaulan ympärillä, luulisi lukijallekin nousevan kylmä hiki - mutta ei. Liimatta ei onnistu synnyttämään dekkariromaaneille tyypillistä kuumeista selvittämisen vimmaa lukijalle, vaan "Saaret kuin sisaret" soljuu samalla perusteellisella tyylillään loppuun saakka. Toki mysteeri saa tyydyttävän ja yllättävän lopun, eikä juonikoukeroita käy muutenkaan moittiminen. Näitä ei vaan saada esitettyä niin vakuuttavalla tavalla, että lukijan sisintä tämä liikauttaisi.

Kaikesta huolimatta "Saaret kuin sisaret" on mielenkiintoinen romaani. 300 sivuun mahtuu niin paljon erilaisia elementtejä ja tyylilajien kirjoa, että Liimatan mielikuvitusta sekä tapaa kirjoittaa on pakko ihailla. Vaikka "Saaret kuin sisaret" ei onnistu tavoittamaan dekkareiden parasta intensiteettiä, on kyseessä kuitenkin kelpo mysteeriromaani. Tällaisia teoksia toivoisi syntyvän enemmänkin suomalaiskirjoittajien toimesta.

Papers, please (PC)

Papers, please
Lucas Pope 2013
Kuva: Papersplea.se-sivusto
"Papers, please" on Lucas Popen luoma indiepeli, joka julkaistiin alunperin tietokonepelaajien iloksi vuonna 2013. Tämän jälkeen omaperäinen pulmapeli on vääntynyt myös iOS- sekä PS Vita -käyttäjien pelattavaksi. Tämä varmasti lämmittää monen pelaajan sydäntä, sillä kyseessä on yksi parhaimmista ja omaperäisimmistä peleistä, joita koskaan on tehty.

Pieni osanen byrokratian koneistossa

"Papers, please" on pulmapeli, jossa pelaaja arpoutuu tullivirkailijaksi kuvitteellisen Arstotzkan valtion rajavyöhykkeelle vuonna 1982. Tehtävä ei ole helppo, sillä itäblokin tunnelmista ammentava pelimaailma on karu ja byrokratia on tiukkaa. Myös kylmän sodan kireä ilmapiiri tekee tehtävästä haastavan, sillä jokainen maahanpyrkijä on potentiaalinen uhka. Tullivirkailija joutuukin taiteilemaan monenlaisten vaatimusten ristitulessa, jonka myötä varsin yksinkertainen pesti on kaikkea muuta kuin helppo. Hommasta tulee kuitenkin suoritua kunnialla, sillä vääristä päätöksistä voi joutua pahimmassa tapauksessa maksamaan hengellään.

Yksi pelin vahvuuksista on sen syvyys. Vaikka peli on itsessään yksinkertainen eikä se niinkään nojaa monimutkaisiin juonikuvioihin, siihen on upotettu elementtejä, jotka saavat pelimaailman tuntumaan oikealta paikalta. Joka päivän alussa ruudulle pyörähtää lehtiotsikoita, joiden tapahtumat heijastelevat työpäivän aikana tehtäviin valintoihin sekä valottavat elämänmenoa Arstotzkassa. Esimerkiksi naapurimaassa puhjennut polio-epidemia pakottaa sulkemaan tietyn maan ihmiset Arstotzkan rajojen ulkopuolelle. Tämä yksinkertainen tehokeino lisää pelin immersiota huomattavasti tehden pelimaailmasta paikan, jonka olemassaoloon voi todella uskoa.

Uutisotsikot kertovat pelimaailman tapahtumista
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Mä joka päivä töitä teen

"Papers, please" on pelimekaniikaltaan simppeli ja sen pelillinen osuus koostuu kahdesta osa-alueesta. Toisessa pelaaja tekee työpäivän tullikopilla tutkien maahansaapuvien dokumentteja, joiden perusteella nämä joko pääsevät maahan tai heidät käännytetään takaisin. Toinen osa-alue muodostuu oman arkielämän hallinnasta. Vuokra pitää maksaa ja perhekin täytyisi ruokkia sekä pitää lämpimänä.

Päivittäin ansaittu elanto muodostuu leimattujen passien mukaan sekä myöhemmässä vaiheessa tarjoutuvien bonusten kautta, joten hommat pitäisi pystyä hoitamaan tarkasti sekä nopeasti. Talousasiat ovat jatkuvasti heikoilla kantimilla, joten välillä edessä on vaikeita päätöksiä: jättääkö tällä kertaa ruoka ostamatta, jotta sairastunut perheenjäsen saa tarvittavaa lääkettä, vai säästääkö jostain muusta? Huono rahatilanne aiheuttaa myös omat houkutuksensa. Päästääkö maahan ihminen, jolla ei ole mukana asianmukaisia dokumentteja, jos tämä sujauttaa tullivirkailijalle lahjuksen? Elämä Arstotzkassa ei ole ruusuilla tanssimista ja usein valinnat aiheuttavat päänvaivaa.

Eläminen vaatii rahaa, jota tällä kertaa on jopa riittävästi.
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Pelinä "Papers, please" on erinomaisesti toteutettu. Molemmat pelin osa-alueet tarjoavat sopivaa haastetta peliin ja erityisesti päivätyö rajalla tuo joka päivä uusia ulottuvuuksia pelimekaniikkaan. Ensimmäisten päivien yksinkertainen passiralli saa ympärilleen jatkuvasti uusia yksityiskohtia, jotka pitävät samanlaisena toistuvan puurtamisen tuoreena koko pelin ajan. Alkuun matkailijoilta vaaditaan vain passia, mutta pelin edetessä soppaan sekoittuu jatkuvasti erilaisia dokumentteja, jotka tulee huomioida päätöksiä tehdessä. Esimerkiksi maahan töihin saapuvalta vaaditaan passin lisäksi maahantulokortti sekä työlupa, diplomaateilta vaaditaan asianmukainen diplomaattilappu ja niin edelleen. Soppaa sekoittaa entisestään se, että eri dokumenteissa on usein jotain häikkää tai nämä on väärennetty, joten lomakkeet täytyy käydä lävitse tarkasti. Jos tullivirkailija tekee ihmisen kohdalla väärän valinnan, peli antaa tästä heti muistutuksen. Muutama virhe ei vielä maata kaada, mutta jos huomatukset alkavat pinoutumaan, joutuu tästä maksamaan sakkoa. Muutenkin huonossa taloudellisessa tilanteessa tämä voi johtaa katastrofaaliseen lopputulokseen.

Oman lisämausteensa peliin tuovat erilaiset erikoisemmat tapahtumat, joita tulee vastaan päivittäin. Muun muassa salaperäinen organisaatio pyytääkiin tullivirkailijan tukea moneen kertaan, jotta korruptoitunut Arstotzka saataisiin jälleen oikeille raiteille vallankumouksen keinoin. Tai näin ainakin organisaatio väittää. Erilaisia toiveita ja erikoisempia pyyntöjä saattaa tulla monelta eri taholta. Esimerkiksi komentava upseeri saattaa pyytää päästämään rajan ylitse ihmisen, jonka dokumentit eivät ole päteviä. Nämä erikoisemmat kohtaamiset aiheuttavat taasen lisää haastetta peliin, kun pelaaja yrittää taituroida erilaisten pyyntöjen ristitulessa sekä pyrkiä tekemään työnsä mahdollimman hyvin.

Apuna tullivirkailijan toimessa on ohjekirjanen, josta löytyy kaikki tarpeelliset tiedot, joita eri tilanteissa vaaditaan. Jos paperit eivät täsmää, voi pelaaja osoittaa näistä ristiriitaisuuksia, joiden myötä maahanpyrkivä voidaan käännyttää tai ottaa vartioijoiden toimesta haltuun. Pelin edetessä on mahdollista myös avata erilaisia apukeinoja, joiden avulla toiminta muuttuu tehokkaammaksi. Esimerksi tab-näppäimen avulla leimasimet saa nopeammin esille tai välilyönnillä dokumenttien tarkempi syynääminen helpottuu, jonka kautta asiakirjojen läpikäymiseen ei mene niin kauan aikaa.

Työpöytä täyttyy erilaisista dokumenteista, joiden todenmukaisuus tulee varmistaa
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Tasapainoinen pelikokemus

"Papers, please" on tasapainotettu erinomaisesti. Vaikka peli saattaa tuntua äkkisestään sekavalta, nostetaan vaikeusastetta juuri sopivasti pelin edetessä. Jokainen päivä tuo mukanaan usein jotain uutta, jonka ansiosta haastetaso pysyy tyydyttävänä koko pelin keston ajan. "Papers, please" on muutenkin pituudeltaan juuri sopiva, sillä tullivirkailijan pesti kestää maksimissaan viisi tuntia. Huonoilla päätöksillä peli voi päättyä huomattavasti nopeamminkin. Tarjolla on lisäksi yli 20 erilaista - ja usein kurjaa - loppuratkaisua, joihin vaikuttavat pelaajan tekemät valinnat. Tämä tekee pelaamisesta mielenkiintoista sekä varmistaa sen, että epäonnistuneen pelikokemuksen jälkeen uusintakierroksen tekee mielellään.

Nätti kuin sika pienenä

"Papers, please" on myös ulkoisilta puitteiltaan komea pelitapaus. Yksinkertainen ja käsin piirretty pikseligrafiikka sopii pelin karuun maailmaan hienolla tavalla ja koko pelin kuvasto hienolla tavalla toteutettu. Erilaiset paperit, leimat, yleiset maisemat sekä ihmiset ovat erittäin näyttäviä tehden pelikokemuksesta ainutlaatuisen elämyksen. "Papers, please" on malliesimerkki siitä, että näköaistia hellivä pelielämys ei tarvitse sen kummempia kommervenkkejä - usein yksinkertainen on kaunista. Myös pelin äänimaailma on mukavan pelkistetty, mutta erittäin toimiva.

Yritys ja erehdys

Suurempia murheita "Papers, please" ei pidä sisällään. Jos jostain haluaa narista, niin välillä juonikuvioihin liittyvät koukerot tuntuvat ajavan pelaajan tarkoituksellisesti umpikujaan. Tämä on selkeästi laskelmoitua, sillä tietyt tapahtumat johdattavat pakostakin pelin lopulliseen päätökseensä. Tietyllä tavalla tämä sopii kylläkin pelimaailman henkeen, sillä esimerkiksi turhan rehellinen tullivirkailija voi saada syytteen vehkeilystä salaliiton kanssa, jos pelaaja erehtyy liiaksi paljastamaan tietojaan. Tämänlaiset tapahtumat kuvaavat osuvalla tavalla Arstotzkan viranomaisten mielipuolista toimintaa ja epäreiluutta kansalaisiaan kohtaan, mutta välillä tämä pelaajan huijaaminen ärsyttää.

"Papers, please" lähes vaatii, että sen onnistuneeseen läpäisyyn kuuluu muutama epäonnistuminen. Yrityksen ja erehdyksen kautta pelaaja tietää seuraavalla pelikerralla, kuinka tietyissä tilanteissa täytyy toimia. Onneksi uusintakierrosta harvemmin täytyy aloittaa aivan alusta, sillä peliä voi jatkaa myös jokaisen pelipäivän alusta. Tällöin koko rumbaa ei käydä lävitse kokonaan, joka hieman hälventää fiilistä epäreiluudesta.

Kunnia Arstotzkalle -motto käy pelin aikana tutuksi
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Kunnia Arstotzkalle!

Muuten "Papers, please" on mahtava pelikokemus. Peli on kokonaisuutena hyvin toteutettu, sen on puitteiltaan komea ja sen jatkuvasti kohoava vaikeusaste pitää pelin jatkuvasti kiinnostavana. Näennäisen yksinkertainen peli on täynnä syvyyttä ja mielenkiintoisia elementtejä, jonka lisäksi peli herättää myös ajatuksia. Jos "Papers, please" ei ole vielä tuttu tapaus pelirintamalla, kannattaa sukeltaa hetimiten Arstotzkan karun kauniiseen maailmaan. Tullivirkailijan hommaa ei paremmin voisi paketoida pelimuotoon.

Loopin' Louie

Loopin' Louie
Kuva: Toymate.com-sivusto
Useammankin julkaisijan toimesta vuosikymmenten aikana markkinoille ilmaantunut "Loopin' Louie" on yksi tunnistettavimmista lastenpelistä koskaan. Jo viime vuosituhannen puolella ensi kertaa ilmestynyt peli kun ei ole ulkomuodoltaan se perinteisin pöytäpeli. Ja omalaatuinen tyyli on tehnyt tehtävänsä, sillä "Loopin' Louie" on voittanut lukuisia palkintoja. Näistä merkittävin lienee vuoden 1994 "Spiel des Jahres"- lastenpelin voitto.

Terroria kanatarhassa

"Loopin' Louie" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen peli. Varren päässä oleva lentokone lentää paristojen voimalla ympyrää yrittäen tiputtaa pelaajien edessä olevat kanakiekot alas. Jokaisella pelaajalla on kolme kanakiekkoa, jotka tipahtavat lentokoneen osuessa näihin. Kun kaikki kolme kanaa ovat tippuneet, on kyseinen pelaaja poissa pelistä. Se pelaaja, jolla on viimeisenä kanoja orrella, on kierroksen voittaja.

Turbulenssia yläilmoissa

Louien ohjastamaan lentokonetta estetään osumasta omiin kanakiekkoihin pelin jalustaan kiinnitetyillä mailoilla, jotka sinkoavat lentokoneen yläilmoihin. Vaikeusastetta voi hieman rukata ylöspäin kääntämällä oman mailan pään kapeammaksi. Helpommalla asetuksella mailan osumakohta on varsin leveä, joka sopii erinomaisesti lapsipelaajille tehden lentokoneeseen osumisesta helpompaa.

Lentokoneen lyöminen mailalla lähettää tämän usein holtittomaan ilmalentoon, joka tekee pelistä välillä arvaamatonta ja aiheuttaa usein koomisia tilanteita. Louien ohjastama lentokone voi sinkoutua iskuvoimasta riippuen tekemään omituisia kaarroksia, jotka voivat pahimmassa tapauksessa heittää lentokoneen tiputtamaan oman kanankiekon. Mailan käyttö tarjoaakin sopivan taktikointimahdollisuuden, sillä oikein ajoitettu ja juuri sopivalla voimalla tehty lyönti tippuu suoraan kilpatoverin kanalauman keskelle ilman, että kaveri voi tehdä yhtään mitään.

"Loopin' Louie" on ulkonäöltään houkutteleva ja komea peli


Huvia isommalle peliporukalle

"Loopin' Louie" tarjoaa pelikokemuksen 2-4 pelaajalle ja parhaimmillaan peli on täydellä pelaajamäärällä. Tällöin peliin syntyy mukavaa kaoottisuutta, kun lentokone heittelehtii ympäri pelialuetta arvaamattomalla tavalla pelaajien iskiessä tätä mailallaan. Pienemmillä pelaajamäärillä "Loopin' Louie" ei toimi aivan yhtä hyvin. Varsinkin kahden pelaajan pelissä taktikointi jää vähemmälle, sillä lentokonetta on lähes mahdoton lähettää vastapuolelle siten, että sen saa tippumaan suoraan vastustajan kanalaan. Tällöin "Loopin' Louie" muodostuu lähinnä tuuripeliksi ja sen odotteluksi, milloin vastapuoli epähuomioissa ei saa kunnon osumaan lentokoneeseen ja kanamerkki tipahtaa alas. Peli on myös siinä mielessä epäreilu, että pelaajan vasemmalla puolella oleva kilpatoveri on aina etulyöntiasemassa. Osaava pelaaja pystyy helposti iskemään lentokoneen suoraan omaan kanatarhaan ilman, että tälle on mitään tehtävissä.

Ylistys muoville

Pelin suurin vahvuus on sen värikäs ja omaperäinen ulkokuori. "Loopin' Louie" on takuuvarma katseenkääntäjä missä tahansa pelatessa ja myös peliä ulkopuolelta seuraavat saavat siitä viihdykettä. Harmittavasti pelin komponentit ovat halvan oloisia, sillä kaikki osat ovat tehty muovista. Tämän takia osat voivat hajota intensiivisempien pelisessioiden aikana, eikä asiaa auta se, että peli täytyy purkaa, jotta sen saa säilytykseen. Osien irroittelu ja kokoaminen on omiaan löysyttämään niitä, joten "Loopin' Louie" ei todennäköisesti tule kestämään aktiivikäytössä vuosikausia. Lisäksi ainakin uusin, Tacticin julkaisema versio tulee niin ohuessa ja kelvottomassa pahvilaatikossa, että tämä tuntui olevan riekaileina jo ennen kuin pelin oli kaupasta kotiin kuljettanut.

Ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus

Tästä huolimatta "Loopin' Louie" on hauska peli, josta nauttii niin pienemmät kuin isommatkin pelaajat. Jos peli tulee vastaan halvalla, kannattaa ehdottomasti tarttua tarjoukseen, sillä kyseessä on pienine ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus. Vaikka itselleni paristotoimiset ja muovista tehdyt pelit eivät yleensä maistu, on "Loopin' Louie" piristävä poikkeus sääntöön. Eihän näin yksinkertaisesta pelistä edes suurempia odotuksia muodostu, joten peli pääsee yllättämään positiivisesti. On myös hauska havaita, että toimiva pelikokemus ei aina vaadi kymmensivuisia ohjekirjoja ja monimutkaista pelimekaniikkaa - joskus yksinkertainen on kaunista.  Pienissä annoksissa erityisesti lasten kanssa "Loopin' Louie" tarjoaa yhdessä tekemistä parhaimmillaan.

The Lost Expedition

The Lost Expedition
Osprey Games 2017
Kuva: BoardGameGeek-sivusto
Peer Sylvesterin luoma "The Lost Expedition" on korttipohjainen lautapeli, jossa pelaajien muodostama retkikunta lähtee Percy Fawcettin jalanjäljissä etsimään tarunhohtoista Eldoradoa Amazonin sademetsien syvyyksistä. Kyseessä on yhteistyöpeli, jossa pelaajat pelaavat yhdessä peliä vastaan. Eikä tarjolla suinkaan ole helppo patikointi ryteikössä, sillä vaaroja kuhisevassa sademetsässä jokainen päivä voi olla retkikunnan viimeinen.

Toimivaa lautapeliviihdettä

"The Lost Expedition" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen. Pelin ideana on kuljettaa oma retkikunta korteista muodostuvan viidakon lävitse, joka käsittää vaikeusasteesta riippuen 7-9 korttia. Omaan joukkoon kuuluu kolme tutkimusmatkailijaa, joilla jokaisella on oma erikoistaitonsa: yksi hallitsee suunnistamisen taidon, toinen hallitsee leiritymisen ja kolmas on viidakkoekspertti.

Peli etenee loogisesti siten, että jokainen pelivuoro käsittää yhden päivän viidakkovaellusta. Päivät ovat jaettu aamu- sekä iltapatikointeihin, joiden tapahtumat muodostuvat pelaajille jaettavien korttien sisällöstä. Näitä tapahtumakortteja on vajaa 60, joista suurin osa sisältää lähinnä ikäviä vastoinkäymisiä. Yksi kortti saattaa tarjota kohtaamisen alkuasukkaiden kanssa, toisessa retkikunnan ruokatarvikkeet pilaantuvat ja useammassakin kortissa vastaan tulee verenhimoisia eläimiä.

Jokaisen päivän alussa pelaajille jaetaan neljä korttia, joista jokainen pelaa vuoronperään pöytään kaksi aamu- sekä iltapatikoinnin aikana. Näistä korteista muodostuu tapahtumasarja, joka kuvaa sitä, mitä kaikkea kulloisenkin etenemisen aikana tapahtuu. Pientä twistiä lisää se, että aamun aikana kortit järjestellään numerojärjestykseen ja illan aikana kortit jäävät siihen järjestykseen, jossa ne pöytään laitetaan. Kun kortit ovat pöydässä, aletaan yhdessä pohtimaan, miten erilaisissa tilanteissa kannattaisi järkevimmin toimia. Kortit pitävät sisällään tapahtumia, jotka vaativat erilaisia toimia. Keltaisella pohjalla olevat toiminnot tulee suorittaa aina, punaisella pohjalla olevista valitaan yksi ja siniset toiminnot ovat täysin vapaaehtoisia, jotka voi suorittaa halutessaan.

Käteen arpoutuvat kortit tarjoavat tälläkin kertaa vaikeita valintoja.
Pelin graafinen ilme on upeasti toteutettu.

"The Lost Expedition" vaatii paljon suunnittelua ja yhdessä pohtimista, sillä valinnat harvemmin ovat yksiselitteisiä. Tähän vaikuttaa paljon se, että retkikunnalla on rajalliset resurssit: ammuksia saa lähtiessä mukaan vain kolme ja ruokaakin mukana on vain neljän merkin verran. Jokaisella retkikunnan jäsenellä on myös vaikeustasosta riippuen 3-4 energiapistettä, jotka kuluvat nopeasti, jos pelaajat tekevät hölmöjä valintoja. Koska tapahtumakortit ovat suurimmalta osin vaikutuksiltaan negatiivisia, on usein valittavat kahdesta pahasta se pienempi. Kannattaako esimerkiksi uhrata yhdeltä retkikunnan jäseneltä energiaa, jotta saadaan paljon kaivattua ruokaa vai pitäisikö uhrata kallisarvoisia ammuksia, jotta retkikunta pääsee etenemään kohti pelin loppua, eli Eldoradoa. Tämä on pelin suurin vahvuus, sillä se tuntuu jatkuvasti kiristävän silmukkaa pelaajien kaulan ympärillä ja jokaisella päätöksellä on suuri merkitys siihen, kuinka peli lopulta päättyy. Peli myös välttää sen ongelman, että hankalat päätökset jarruttavat peliä: joka päivä yksi pelaaja on retkikunnan johtaja, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan siitä, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan.

Pelin saa päätökseen kolmella tavalla. Jos jokainen retkikunnan kolmesta jäsenestä menehtyy energiapalojen loputtua, peli päättyy. Samoin jos pelaajat saavuttavat viidakkolaatoista muodostuneen pelilaudan lopun, eli Eldoradon, päättyy peli myös välittömästi. Hieman harvinaisempi lopetusvaihtoehto on se, että tapahtumakorttien pakka loppuu toisen kerran. Tähän ei kuitenkaan päädytä usein, sillä kaksi aiempaa vaihtoehtoa tapahtuvat paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin korttien loppuminen toisen kerran.

Pelimekaniikaltaan "The Lost Expedition" on mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu. Korteista muodostuvat tapahtumaketjut tarjoavat sopivaa vaihtelua, sillä nämä arpoutuvat pelaajien käsiin nostopakasta. Lisäksi jokaisen pelaajan valinnat siitä, mitä milloinkin pöytään pelataan, tarjoavat peliin lisää variaatiota. Pienenä vaikeutuksena pelaajat eivät myöskään saa keskustella keskenään käsissään olevista korteista, jolloin jokainen joutuu itsekseen miettimään, mitä pöytään kannattaa laittaa. Peliä täytyy siis osata lukea jatkuvasti, jotta homma luistaisi mahdollisimman hyvin. Pientä helpotusta tarjoaa se, että jotkut kortit tarjoavat mahdollisuutta vaihtaa tapahtumakorttien paikkaa tai hypätä seuraavan kortin ylitse. Tämä on erityisen toimivaa silloin, kun edessäpäin on jokin erityisen huono kortti, joka koituu pahimmassa tapauksessa koko retkikunnan kohtaloksi.

Illanviettoa monen kokoisille peliporukoille

"The Lost Expedition" on suunniteltu siten, että se tarjoaa pelimuotoja soolipelistä useamman pelaajan porukoille. Soolopeli on toteutettu mallikkaasti. Vaikka tämä tekee pelistä aavistuksen pasianssi-tyylisen kokemuksen, on peli toimivaa viihdettä myös itsekseen pelattuna. Yksinpeli tarjoaa myös mahdollisuuden haastaa itseään. Peliin on muodotettu soolopelille erityinen pistejärjestelmä, jonka myötä pelaaja voi yrittää parantaa tulostaan seuraavilla pelikerroilla - jos nyt ylipäätään viidakkoseikkailusta hengissä selviää.

Useamman pelaajan porukoissa peli toimii myös hienosti ja moninpeliin mahtuu pelaajia 2-5. Parhaimmillaan yhteistyöpeli toimii kolmen hengen porukassa, sillä tällöin pelikokemus pysyy sopivan kompaktina. Tapahtumakorttien määrä on kolmella pelatessa juuri sopiva, jonka myötä looginen päättely ei tunnu menevän niin pahasti solmuun, kuin maksimimäräällä pelatessa. Peli toimii kuitenkin hyvin kaiken kokoisilla pelaajamäärillä.

Kolmen pelajaan pelin ensimmäisen pelivuoron asetelma. Ylhäällä retkikunnan
jäsenet ja näiden resurssit. Keskellä korteista muodostuva viidakko. Alimmaisella rivillä
aamuvaelluksen tapahtumat, joissa riittää tälläkin kertaa pohdittavaa.

Puitteiltaan kaunis pelikokemus

Toteutukseltaan "The Lost Expedition" on ensiluokkainen peli. Korttien materiaali on jämäkkää ja komponentit ovat muutenkin hienosti toteutettu. Jokainen merkki kertoo selkeästi sen merkityksen, jonka ansiosta pelaaminen on miellyttävää.  Erityisesti pelin graafinen ilme on piristävä, sillä Garen Ewingin luoma sarjakuvamainen kuvitus herättää pelin tapahtumat hienolla tavalla eloon. Värikkäät kuvat tekevät myös muuten armottomasta viidakkoseikkailusta hieman miellyttävämmän kokemuksen, jonka ansiosta niistä ikävämmistäkin tapahtumakorteista saa edes iloa näköaistille.

Pelikortit eivät sisällä tekstiä, vaan niiden toiminnot välitetään pelaajille erilaisten symbolien avulla. Nämä on toteuttu selkeästi ja hauskana yksityiskohtana jokainen tapahtumakortti pitää sisällään itsessään pienen tarinan siitä, mitä kulloisenkin kortin aikana tapahtuu. Esimerkiksi Anacondan kohdatessa pelaajat voivat käyttää tulivoimaa saadakseen käärmeestä ruokaa tai sitten yrittää paeta pedolta, jolloin retkikunta menettää energiaa. Jokainen kortti pitää sisällään tällaisen pienen tarinan, joka luo peliin lisäsyyvyyttä.


Haastava, mutta palkitseva lautapeli

"The Lost Expedition" on hyvä lautapeli. Se tarjoaa kaiken kokoisille peliporukoille viihdettä ja pohdiskelua sisältävän pelielämyksen, joka on kuorrutettu komealla kuvituksella. Pelistä ei suurempia ongelmia löydy, mutta välillä korttipelien helmasynti, eli tuurielementti häiritsee. Koska kortit nostetaan satunnaisesti pakasta, heittelee pelin haastavuus paljonkin pelikerrasta riippuen. Joskus pelin läpäisee hämmästyttävän helposti, kun välillä korttionnea ei tunnu olevan lainkaan. "The Lost Expedition" onkin pääsääntöisesti vaikeusasteeltaan haastava, sillä useimmiten se päättyy pelaajien tappioon. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä peli on juuri sopivan mittainen. Keskimäärin puolituntinen pelisessio on juuri sopivan mittainen, sillä epäonnistuneen tutkimusmatkan jälkeen tulee helposti aloitettu peli ajatuksella "tällä kertaa onnistumme".

Jos satunnaisuus ei häiritse, on "The Lost Expedition" viihdyttävä lautapeli, jota voi suositella kaikille pöytäpelien ystäville. Mielenkiintoisella teemalla ja komealla graafisella ilmeellä päällystetty pelikokemus on samaan aikaan sekä haastava että palkitseva. Peliin on julkaistu myös lisäosa "The Lost Expedition: The Fountain of Youth & Other Adventures", joka tarjoaa uusien korttien muodossa lisäsyvyyttä muutenkin mielenkiintoiseen peliin. Jos viidakkoseikkailu Amazonin syvyyksissä on sinun juttusi, kannattaa "The Lost Expedition" pistää hankintalistalle.

Marko Hautala - Kuiskaava tyttö

Marko Hautala
Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivumäärä 255
"Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu. Lue omalla vastuullasi.
Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä."

Näillä saatesanoilla kuvaillaan Marko Hautalan seitsemättä kirjaa "Kuiskaava tyttö". Harva romaani onnistuu etukäteen aiheuttamaan samanlaista kuumotusta, sillä ajatuksena teoksen konsepti on äärimmäisen ahdistava. Kauhukirjat tulevat helposti uniin muutenkin, mutta Hautalan "Kuiskaava tyttö" vie tämän vieläkin pidemmälle. Lukija saakin viettää unettomia öitä kuunnellen hiljaisuutta jatkuvasti peläten, alkaako jossain vaiheessa kuulumaan kauhistuttavaa kuiskutusta.

Tämä on ehdottomasti "Kuiskaava tytön" suurin vahvuus, sillä jo ennen kirjan lukemista se alkaa leikittelemään lukijan mielikuvituksella - ja tekee tämän erittäin onnistuneesti. Toki koko kirjan idea on nerokkaasti rakennettu tälle pohjalle, jota on myös hyödynnetty onnistuneesti niin teoksen saatesanoissa kuin markkinoinnissa. On erinomainen suoritus pystyä säikyttelemään lukijaa jo ennenkuin hän on lukenut ensimmäistäkään sivua, mutta "Kuiskaava tyttö" onnistuu tässä vakuuttavalla tavalla. Se on jo hieno saavutus itsessään.

Harmittavasti Hautala ei onnistu valjastamaan jännittävää ideaa koko kirjan mittaiseksi kauhukokemukseksi vaikka tarina on mielenkiintoinen. "Kuiskaava tyttö" kertoo psykoterapiakeskuksessa työskentelevästä Antonista, jonka työtoveri murhataan epämääräisissä olosuhteissa. Nopeasti tarinaan alkaa sekoittumaan omituisia ja yliluonnollisia elementtejä, jotka johdattavat Antonin selvittelemään tapahtumien kulkua sekä kohtamaan oman menneisyytensä demonit. Lopulta moneen levittäytyvään vyyhtiin sotkeutuu niin Vaasan palo, kaupungin alla kulkevat maanalaiset käytävät sekä mystinen punainen kansio, jonka sisältö on häiritsevää, mutta myös liittyy olennaisella tavalla Antonin menneisyyteen. Lisäksi tarinan keskiössä pyörii vanha tarina kuiskaavasta tytöstä, joka tuntuu liittyvän olennaisena osana kaikkeen. 

"Kuiskaava tyttö" on Hautalan tyylille uskollisesti erinomaisesti kirjoitettu. Tarina etenee soljuvasti ja kaappaa nopeasti pihteihinsä. Vaikka romaanin juonikuviot alkavat loppua kohden hajoamaan käsiin, osaa Hautala kuljettaa kertomusta niin viihdyttävästi eteenpäin, että "Kuiskaava tyttö" on pakko lukea alusta loppuun mahdollisimman nopeasti. Luku-urakka jättää kuitenkin ristiriitaiset tunnelmat. Monitulkintaiset loppuratkaisut ovat muodostuneet Hautalan tavaramerkiksi, mutta tällä kertaa kirjan loppupuoli jättää valjun jälkimaun. Loppuun sotkettu salaperäinen kultti tuntuu lähinnä naurettavalta ja tarpeettomalta lisäykseltä, joka vain sekoittaa muutenkin monia elementtejä sisältävää tarinaa. Ongelma ei kuitenkaan vesitä lukukokemusta: se mikä hävitään tarinan sisällössä, voitetaan sen kerronnassa.

Hautalan seitsemäs kirja on mielenkiintoinen ja paikoitellen hyvinkin jännittävä teos. Se ei yllä pelottavuudessaan aivan samanlaiseen kauhistuttavuuteen kuin miehen teokset parhaimmillaan, mutta sen luoma tunnelma sekä konsepti aiheuttavat väristyksiä riittävän tehokkaasti. "Kuiskaava tyttö" on oivallinen lisä Hautalan muutenkin tasavahvaan julkaisukatalogiin, mutta kirjailija on monella muulla teoksellaan onnistunut luomaan paremmin kasassa pysyviä lukuelämyksiä.