To the Moon (PC)

To the Moon
Freebird Games 2011
Kuva: Freebird Games -sivusto

Vuonna 2011 julkaistu "To the Moon" on ainutlaatuinen peli. Käsityöhengessä rakennettu indie-helmi ei hurmaa AAA-pelien korkeilla tuotantoarvoilla tai teknisellä ylivertaisuudellaan, vaan teoksen vahvuudet löytyvät aivan muualta. Retrolta näyttävän ja RPG-henkeä uhkuvan ulkokuoren alta kun löytyy voimakkaasti tarinaansa nojaava teos, joka puhuttelee erityisesti aikuisempaa pelaajakuntaa. Harvaa asiaa kannattaa tuomita ulkoisten ansioden perusteella ja niin on myös tässä tapauksessa, sillä "To the Moon" on helposti yksi vakuuttavimmista pelikokemuksista, joita on koskaan tehty.

Yksinkertainen on kaunista

"To the Moon" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen kokemus, joka muistuttaa hyvin paljon vanhempia SNES-aikaisia roolipelejä. Omaa pelihahmoa liikutellaan ruudulla eri paikkoja tutkien, muita hahmoja jututtaen sekä esineitä etsien. Tapahtumat etenevät tiukasti tekijöiden hyppysissä juonikoukeroiden mukaisesti, eikä vapaata liikkumista ole tarjolla. Simpeliä pelimekaniikka rikotaan sekaan ripotelluilla puzzle-osuuksilla, jotka hieman tarjoavat vaihtelua muuten yksillä raiteilla etenevään peliin. Mutta vaikka pelimekaniikka on suoraviivainen, ei "To the Moon" tylsistytä missään vaiheessa, sillä pelin valtit löytyvät sen erinomaisesta tarinasta. "To the Moon" tuntuukin lähinnä visuaaliselta novellilta, joka nyt on vain väännetty pelimuotoon. Tämä selittää hieman kankeita pelillisiä ominaisuuksia.

Tarina, joka menee tunteisiin

Vaan sen minkä "To the Moon" häviää pelattavuudessaan, sen se voittaa tarinassaan. Juonikuvion keskiössä pyörivät Sigmund Corp-yhtiön työntekijät, joiden työtä on täyttää kuolevien ihmisten viimeisiä toiveita keinotekoisten muistojen avulla. Ja koska tämä ei käy pelkästään nappia painamalla, joudutaan toiveiden toteuttamiseksi ruoppaamaan lävitse valtava määrä kyseessä olevan ihmisen muistoja aina lapsuusvuosiin saakka. "To the Moon" kertoo tarinan yhdestä tällaisesta operaatiosta, joka kasvaa pelin edetessä huikeaksi sukellukseksi ihmisyyden syövereihin. Tarinasta ei voi kertoa enempää siitä jotain olennaista paljastamatta, mutta sen verran täytyy todeta, että "To the Moon" menee tunteisiin ja kovaa. Harva peli onnistuu näinkin epäpelimäisestä aiheesta repimään irti yhtä voimakkaita tunteita, sillä pelin äärellä kyyneltyminen tuntuu vaanivan jatkuvasti. Vaikka tarinaan on sotkettu scifi-mausteita, on se silti pohjimmiltaan maanläheinen ja lämminhenkinen kokemus, jolla on valtava sydän. Suuri draama ei vaadi korkealentoisia lähtökohtia, vaan tässä tapauksessa sielu huikealla seikkailulle ammennetaan arkisista aiheista. Kaiken taustalla leijuu upea musiikki, jonka haikea tunnelma tukee hienolla tavalla tarinaa.

Upean tarinan lisäksi "To the Moon" herättää ajatuksia, joka on aina positiivinen asia nykyisen kertakäyttökulttuurin aikana. Teemojen äärellä huomaa erityisesti pohtivansa pelissä esiteltävää teknologiaa sekä sen eettisyyttä: onko keinotekoisten muistojen istuttaminen oikein, vaikka se olisi kuolevan ihmisen viimeinen toive? Ja miten toimia, jos alkuun simppeliltä tehtävänannolta vaikuttava tehtävä ei olekaan niin yksiselitteinen? Harva peli ravistelee pohtimaan tällaisia asioita, mutta "To the Moon" todella pistää ajatukset liikkeelle. Tällaista toivoisi näkevänsä enemmänkin pelimaailmassa.

Menneisyyttä huokuvasta grafiikasta
 huolimatta "To the Moon" on komea peli
Kuva: Freebird Games -sivusto

Mutta missä haasteet?

Täysin ongelmaton tapaus "To the Moon" ei kuitenkaan ole. Vaikka kankea pelimekaaniikka toimii yksinkertaisuudessaan riittävän hyvin, olisi "osoita ja klikkaa" -systeemiin toivonut puzzle-tehtävien lisäksi hieman lisää vaihtelua. Varsinkin tämä ongelma korostuu pelin edetessä, koska "To the Moon" on pelinä todella helppo. Haasteita ei tule suuremmin vastaan ja pelaaminen tuntuu olevan enemmänkin muodollisuus, jotta tarina saadaan etenemään. Lisäksi tarina ei lunasta aivan kaikkea potentiaalia, sillä vaikka kyseessä on voimakkaasti tunteisiin menevä kokemus, ei silmäkulmiin tiivistyvä kosteus missään vaiheessa eskaloidu poskille vieriviin kyyneliin saakka. Tämä siitä huolimatta, että peli johdattelee pelaajaan tähän mielentilaan koko kestonsa ajan. Tältä osin draaman kaarta ei saada täydellisesti muodostettua, vaikka kerronta muuten toimiikin.

Tarinapeli, jonka jokaisen tulisi kokea

Vaan puutteineenkin "To the Moon" on niin vakuuttava kokemus, että sitä voi helposti suositella jokaiselle juonivetoista pelikokemusta arvostavalle. Pelilliset heikkoudet on helppo antaa anteeksi, sillä kaikilla muilla osa-alueilla kokonaisuus on vahvalla näkemyksellä rakennettua. Ongelmien sivuuttamista auttaa myös pelin napakka kesto, sillä kokemus pidetään alle viiden tunnin mittaisena, jonka ansiosta yksitoikkoinen pelimekaniikka ei kerkeä aiheuttaa puutumista. Nyt kun "To the Moon" löytyy tietokoneversion lisäksi myös mobiilimuodossa pelattavana kokemuksena, ei ole mitään syytä olla sukeltamatta pelin taianomaiseen maailmaan.

Rainbow - Rising

Rainbow
Rising
Polydor Records 1976
Kuva: Ken Kelly

Heavy metal/hard rock -yhtye Rainbow'n toinen studioalbumi "Rising" on vielä 40 vuotta julkaisunsa jälkeen ajankohtainen ja tuoreelta kuulostava teos. Ja miksipä ei olisi, kun puikoissa heiluvat sellaiset hevilegendat kuin Ritchie Blackmore sekä Ronnie James Dio. Vähäpätöisemmälläkin joukolla on luotu klassikkokamaa.

Myönnettäköön, että rakkaussuhteeni Rainbow'n musiikkiin on vielä tuore, sillä innostuin yhtyeestä vasta alkuvuodesta. Toki bändi ei täysin tuntematon ollut, sillä olin joukkoon tutustunut puoli vuosikymmentä takaperin pintapuolisesti, mutta tuolloin en ollut vakuuttunut. Liekö sitten iän tuoma tasoittuminen tai lisääntynyt rakkauteni räikeisiin syntikkasoundeihin ollut syynä, että uusi kierros yhtyeen tuotannon pariin teki lähtemättömän vaikutuksen. Harva yhtye nousee näin nopeasti klassikko-asemaan omissa kirjoissani, joten Rainbow'n musiikissa on jotain täysin poikkeuksellista.

Eikä tämä sinällään ole ihme, sillä "Rising" on yksi vahvimmista albumikokonaisuuksista, joita on koskaan julkaistu. Jo kiekon aloittava Tarot Woman tekee selväksi, mikä on homman nimi: upealla syntikkakuviolla käynnistyvä kappale leijailee unenomaisesti eteenpäin, kunnes jämäkkä kitarariffi puskee päälle aloittaen varsinainen rocksirkuksen. Tähän päälle kun tarjotaan tarttuvia sävellyksiä, mukana hoilattava kertosäe sekä Dion komea lauluääni, ei moitittavaa löydä etsimälläkään. Kappale on ehdottomasti yksi albumin parhaimmista.

Loppulevyltä löytyy vastaavia herkkupaloja. Raskaalla otteella kitaroiva Run With the Wolf, rokkaava Starstruck sekä nopeasti rymistelevä A Light in the Black ovat upeita vetoja, jotka esittelevät harvinaisen monipuolisesta arsenaalista materiaalia ammentavan yhtyeen. Silti kappaleet jäävät eriomaisen Stargazer-kipaleen varjoon, joka mielenkiintoisen tarinansa sekä yli 8-minuuttisen kestonsa ansiosta on eeppisiin mittasuhteisiin kohoava teos. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että jotain näin vaikuttavaa on onnistuttu luomaan 70-luvun tekniikalla.

"Rising" on ansaitusti yksi Rainbow'n suosituimmista albumeista ja yksi koko heavy metal -genren klassikkoteoksista. Kun kokonaisuus kruunataan vielä yhdellä musiikkimaailman komeimmista kansikuvista, vetää lopputulos nöyryydestä hiljaiseksi. Jos Rainbow ei ole vielä yhtyeenä tuttu, on matka yhtyeen tuotantoon luontevaa aloittaa tästä albumista. "Rising" on vielä nykypäivänäkin vakuuttava elämys, jota voi suositella jokaiselle musiikkimausta riippumatta. Tällaista musiikkia ei valitettavasta enää tehdä.

Kappalelista:

1. Tarot Woman

2. Run With the Wolf

3. Starstruck

4. Do You Close Your Eyes

5. Stargazer

6. A Light in the Black

Brymir - Chasing the Skyline

Brymir
Chasing the Skyline
2018
Kuva: Claudio Bergamin

Kotimainen Brymir keräsi ylistysvyöryn edellisellä albumillaan "Slayer of Gods". Eikä suinkaan syyttä, sillä yhtyeen sinfoninen kuolonmetalli oli taidolla rakennettu, vaikka kiekko sortui paikoin toistamaan itseään. Brymir kun on osoittanut olevansa toimivimmillaan yhdistellessään mieleenjäävää melodista materiaalia raskaammin jyräävään metallivyörytykseen, eikä edellinen kiekko aivan riittävästi tätä monipuolisuutta esitellyt. Mutta nyt asiat ovat enemmän kuin kohdillaan, sillä bändin uusi kappale Chasing the Skyline edustaa juuri sitä, mitä Brymir on parhaimmillaan.

Chasing the Skyline on täydellinen esitys, joka lupailee paljon tulevan materiaalin tasosta. Kappaleen valtti on nimenomaan sen monipuolisuus. Alun kaunis akustinen kitarointi yhdessä viipyilevien syntikkakuvioiden kanssa luovat komeaa tunnelmaa, joka räjähtää kuin varoittamatta vakuuttavaksi metallikiihdyttelyksi. Eikä kappale laske kaikkea yhden kortin varaan, sillä Chasing the Skyline on täynnä mielenkiintoisia elementtejä, jotka nivoutuvat upealla tavalla yhdeksi kokonaisuudeksi. Erityisesti väkevä kertosäe, kappaleen mahtipontisuus sekä loppupuolen sooloilu lähettävät kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä, joka on aina erinomainen piirre musiikissa. Muutenkin kappale soi raikkaan selkeänä ja mukavan ilmavana, josta on myös kiittäminen erinomaista tuotantopuolta, joka ei ole hukannut yhtään sävellystä ja soitinta runsaaseen soundimassaan.

Vaikka jo "Slayer of Gods" oli vahva näyttö Brymirin taidoista, onnistuu Chasing the Skyline vetämään maton jalkojen alta. Yhtye vaikuttaa nyt olevan sellaisessa iskussa, että jos loppulevyllä operoidaan lähellekään samalla tasolla, on luvassa yksi lähivuosien kovimmista metallialbumeista. Mikään irtonainen kappale ei ole tehnyt pitkiin aikoihin näin suurta vaikutusta, joten odotukset tulevaa albumia kohtaan nousivat tähtiin.

Kappale löytyy yhtyeen Youtube-kanavalta

Ghost - Rats

Ghost
 Prequelle
Loma Vista Recordings 2018
Kuva: Zbigniew M. Bielak

Ruotsalainen Ghost on ihastuttanut ja vihastuttanut metalliskenessä eläviä tahoja jo useamman vuoden ajan. Joillekin yhtyeen popahtavan kepeä metallimusiikki ja paholaiselle flirttailevat sanoitukset ovat olleet liikaa, mutta yhtyeen valtavasta suosiosta päätellen monelle bändin tarttuva musiikki uppoaa ongelmitta. Ja miksikäs ei uppoaisi, sillä Ghost on monella tapaa poikkeuksellinen yhtye. Jo pelkästään musiikin tarttuvuus sekä korkea laatu ovat pitäneet kiinnostuksen korkealla, mutta yhtyeen mystisyys nimettömine ghouleineen ja vaihtuvine johtohahmoineen on entisestään lisännyt pöhinää bändin ympärillä. Vaikka salaperäisyys hieman hälveni yhtyeen ympärillä pyörineen oikeusjutun myötä, ei Ghost höllennä tahtia. Tänään julkaistu Rats-sinkku nimittäin esittelee muodonmuutoksen kokenee nokkamiehen, Cardinal Copian, sekä nostattelee odotuksia kesäkuun ensimmäisenä päivänä julkaistavaa "Prequelle"-albumia kohtaan.

Rats on siitä erikoinen kappale, ettei se napsahda heti ensikuuntelulla napakymppiin, kuten teki esimerkiksi aiemmin julkaistu Square Hammer ja monet muut ennen tätä. Jämäkän kitarariffin ympärille rakentuva kappale kyllä kuulostaa ehdalta Ghost-veisulta, mutta aivan samanlaiseen tarttuvuuteen ei alkuun päästä. Vaan muutaman kuuntelukerran jälkeen huomaan hoilaavani pirullisen koukuttavaa kertosäettä sekä nyökkäileväni musiikin tahdissa. Ja kun kuuntelukerrat nousevat, huomaa biisistä nauttivansa jatkuvasti enemmän: komeasti rauhallisempaa tunnelmaa ja vauhdikasta kitarointia sekoitteleva soolo, loppupuolen raskaasti jyystävät kitarariffit sekä ennen kaikkea se saatanallisella voimalla tajuntaan uppoava kertosäe ovat niitä varmoja peruspalikoita, joita Ghost onnistuu biiseihinsä upottamaan häkellyttävän vaivattomasti. Vaikka Rats ei aivan samalla tasolle nouse yhtyeen kovimpien hittibiisien kanssa, ei kappaleesta suurempaa moitittavaa löydy. Jokin pieni koukku kertosäkeen lisäksi olisi tehnyt biisistä nykyistäkin paremman, sillä kappaleen rakenne on suhteellisen yksinkertainen. Vaan se mikä monimuotoisuudessa hävitään, voitetaan rokkaavuudessa.

Toinen huomion arvoinen seikka liittyy kappaleen yhteydessä julkaistuun musiikkivideoon. Erityisesti "uusi" nokkamies Cardinal Copia herättää alkuun monenlaisia mietteitä, sillä nahkaan verhoutunut viiksimies poikkeaa selkeästi yhtyeen totutusta linjasta. Ja vielä kun mieheltä irtoaa tanssiliikkeitä, joista Michael Jackson olisi ylpeä, tuntuu ero aiempaan valtavalta. Vaan tälläkin kertaa Ghostin pettämätön tyylitaju tuntuu purevan, sillä kaikessa poikkeavuudessaan Cardinal Copia vaikuttaa hyvinkin kiinnostavalta hahmolta, jonka edesottamuksia lavalla odottaa innolla näkevänsä. Kaiken kruunaa musiikkivideon komea visuaalinen tyyli, joka täydentää kappaleen tunnelmaa hienolla tavalla.

Rats nostaa odotukset tulevaa albumia kohtaan taivaisiin. Jos loppulevy on lähellekään samalla tasolla, on luvassa jälleen yksi mestariteos Ghostin muutenkin korkealaatuiseen diskografiaan. Toivottavasti kesäkuu koittaisi nopeasti.

Kappale löytyy yhtyeen Youtube-kanavalta

J.R.R. Tolkien - Hobitti eli sinne ja takaisin

J.R.R. Tolkien
Hobitti eli sinne ja takaisin
WSOY 2001
Sivumäärä 322

J.R.R. Tolkienin "Hobitti eli sinne ja takaisin" on ansaitusti yksi fantasiakirjallisuuden suurimmista klassikoista. Vaikka sanaan hobitti liittyy nykypäivänä enenevissä määrin negatiivisia mielikuvia - kiitos Peter Jacksonin ohjaaman umpisurkean Hobitti-elokuvatrilogian -, ei lähdemateriaalina toimineesta kirjasta suurempaa moitittavaa löydy. Kirjan lämminhenkinen ja rakkautta huokuva tyyli kun on jotain aivan muuta kuin elokuvien sieluton kohellus, jonka tarinallisia puutteita on peitelty tyhjänpäiväisillä erikoistehosteilla.

"Hobitti eli sinne ja takaisin" on muutamallakin tavalla merkittävä kirja. Ensinnäkin se on kirjoittajansa esikoisromaani, joka toimi lähtölaukauksena yhdelle maailman suosituimmista fantasiakirjasarjoista. Toiseksi kirja esitteli lukijoille Keski-maaksi kutsutun maailman, joka tulisi kasvamaan myöhemmin yhdeksi fantasiakirjallisuuden tunnetuimmista todellisuuksista. Ja kolmanneksi "Hobitti eli sinne ja takaisin" on äärettömän viihdyttävästi kirjoitettu teos, jonka upea tyyli toimii sekä aikuisille kuin nuoremmillekin lukijoille.

Kirja kertoo tarinan seikkailuja kaihtavasta hobitti Bilbo Reppulista, joka nauttii rauhallisesta ja yltäkylläisestä elämästä. Pieni hobitti kuitenkin joutuu yllättäen vedetyksi mukaan vaaralliselle matkalle, johon kuuluu joukko kääpiöitä, menetetty kulta-aarre sekä jättimäinen lohikäärme. Ensiesiintymisen tekevät myös Klonkku sekä mahtisormus, joiden rooli jää kirjassa lähinnä sivuosaan. Monivaiheisen seikkailukertomuksen lisäksi kirja kertoo muun muassa itsensä voittamisesta, ahneudesta ja sen aiheuttamista ongelmista sekä siitä, että vähään voi olla tyytyväinen. Erityisesti Bilbon hahmo ja tämän venyminen aina uusin urotekoihin tuovat hienolla tavalla esille näitä teemoja. Turhan syvälliseksi ei kuitenkaan heittäydytä, sillä kirjan pääasiallinen tarkoitus on kertoa kiinnostava tarina mahdollisimman hienolla tavalla.

Tässä J.R.R. Tolkien onnistuu erityisen hyvin. On lähes hämmästyttävää, kuinka suuri määrä asiaa on saatu mahdutettua reiluun 300 sivuun. Tästä on paljon kiittäminen Tolkienin napakkaa kirjoitustyyliä, sillä kirja ei turhia ylimääräisyyksiä jaarittele. "Hobitti eli sinne ja takaisin" eteneekin kuin paraskin toimintatarina, sillä mielenkiintoiset tapahtumat seuraavat toistaan eikä löysää täytemateriaalia ole joukkoon jätetty. Kuinka ihmeessä Peter Jackson sai venytettyä näin tiiviin lähdemateriaalin niin uskomattoman jaarittelevaksi ja tyhjänpäiväiseksi elokuvasarjaksi. Jonkinlaista taitoa kai sekin.

"Hobitti eli sinne ja takaisin" on kirja, jota voi helposti suositella jokaiselle fantasiakirjallisuuden ystävälle. Ja oikeastaan jokaiselle, jota kiinnostaa hyvin kirjoitettu ja värikkäillä tapahtumilla ryyditetty seikkailukertomus. Jos mahdollista, kannattaa hankkia painos, joka on tekijänsä kuvittama, sillä Tolkien hienot piirrokset täydentävät kirjan tarinaa upealla tavalla. "Hobitti eli sinne ja takaisin" on kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea.

Zootropolis - eläinten kaupunki

Disney on nostanut tasoaan erityisesti animaatioelokuvien saralla viimeisten vuosien aikana. Vuonna 2013 julkaistu "Frozen - Huurteinen seikkailu" on lipputulojen valossa yksi maailman menestyneimmistä animaatioelokuvista, johon liittyviä oheistuotteita löytyy lähes jokaisesta lapsitaloudesta. Samaa vahvaa linjaa jatkaa vuonna 2016 ensi-iltansa saanut "Zootropolis", joka voidaan lukea myös yhdeksi Disneyn suurimmista onnistumisista.

"Zootropolis" kertoo tarinan Judy Hopps -nimisestä jäniksestä, jonka suurin unelma on tulla poliisiksi. Toiveeseen liittyy kuitenkin pieni ongelma, sillä pupuja pidetään pienien kokonsa takia kykenemättöminä toimimaan poliisien karskissa maailmassa, jossa pienet jäävät suurten jalkoihin. Unelmat ovat kuitenkin tehty saavutettavaksi ja lopulta Hopps valmistuu poliisikoulusta luokkansa priimuksena. Jäniskonstaapeli sijoitetaan elämää sykkivään suurkaupunkiin Zootropolikseen, jossa poliisilaitosta kuormittavat lukuisten eläinten salaperäiset katoamiset. Tästä alkaa viihdyttävä seikkailu, joka heittää keltanokkaisen Hoppsin yhdessä viekkaan Nick Wilde -nimisen ketun kanssa keskelle suurta seikkailua.

Elokuvan tarina on mielenkiintoinen. Vaikka juoni vaikuttaa alkuun etsivä- ja poliisielokuvien perushutulta, elokuvan vauhdikas toiminta sekä huumori herättävät tarinan upealla tavalla eloon. Hoppsin ja Wilden oivaltavan vuorovaikutuksen lisäksi elokuva hengittää maailmansa kautta, sillä tapahtumapaikkana oleva Zootropolis on täynnä mielenkiintoisia yksityskohtia. Suurkaupunki on jaettu eri ekosyystemien mukaisesti vaihteleviin lähiöihin, joissa erityyppiset eläinlajit voivat elää luonnollisessa ympäristössään. Näitä ovat muun muassa Tundrakylä, Saharan aukio sekä sademetsäkortteli. Tarinan keskiössä pyörivä mysteeri on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan pienestä venyttämisen tunteensta huolimatta. Tämä onkin elokuvan ainoa ongelma, sillä puolenvälin jälkeen tarinan kerronta hukkaa kovimman imun ja mukaan eksyy pienimuotoista tyhjäkäyntiä.

"Zootropolis" on kuitenkin paljon enemmän kuin perinteinen animaatioelokuva, sillä se askartelee ajatuksia herättävien teemojen äärellä. Sen lisäksi, että elokuva kehottaa jokaista seuraamaan unelmiaan ympäristön odotuksista huolimatta, nostaa "Zootropolis" rohkeasti esille myös syrjintään sekä ennakkoluuloihin liittyviä ongelmia. Elokuvassa tämä kuvastuu saaliseläinten sekä saalistajien välisenä jännityksenä, jota tarinan koukerot kiristävät entisestään. Tätä ei kuitenkaan tuputeta, sillä "Zootropolis" pelaa selkeästi perhe-elokuvan lähestymiskulmasta: lapset nauttivat elokuvan veikestä huumorista ja vauhdikkuudesta aikusten bongatessa syvällisempiä teemoja. Lopulta viesti on kuitenkin selkeä: turhat ennakkoluulot aiheuttavat vain ongelmia ja elämä on helpompaa, kun jokainen elää sovussa toistaan kunnioittaen. Elokuvan jättämä hyvä mieli kantaa pitkään.

Teknisesti "Zootropolis" on toteutettu moitteettomasti, sillä jälki on ensiluokkaista. Elokuvan maailma herää eloon upealla tavalla laadukkaan animaation keinoin ja suomenkielinen dubbaus on kautta linjan erinomaisesti toteutettu. Erityisesti Clawhauserin äänenä kuultava Lauri Ketonen hoitaa tonttinsa niin hyvin, että suomenkielinen versio on tältä osin jopa alkuperäistä parempi.

"Zootropolis" jättää odottamaan jatkoa. Elokuvaa varten luotu suurkaupunki suorastaan huutaa sitä, että tapahtumapaikkaa kannattaa hyödyntää myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi Zootropolikseen sijoittuva animaatiosarja olisi oivallinen tapa syventyä elokuvan maailmaan, sillä nyt vajaa kaksituntinen kokemus tuntuu lähinnä pintaraapaisulta jostain suuremmasta. Toivottavasti "Zootropolis" saa jatkoa jossain muodossa.

Elokuvan suomenkielisen trailerin löydät Youtubesta