La La Land

La La Land
2016
Kuva: New York Times

Vuonna 2016 ilmestynyt "La La Land" on elokuva, jota en koskaan uskonut katsovani tai josta en olisi koskaan uskonut nauttivani. Romanttiset elokuvat yleensäkin ovat itselleni vähemmän katsottu elokuvagenre, puhumattakaan musikaaleista, joita en ole koskaan ymmärtänyt. "La La Land" on kuitenkin juuri sellainen elokuva, joka muistuttaa, mitä nämä leffagenret parhaimmillaan tarjoavat."La La Land" on huikea kokemus, todellista elokuvan taikaa parhaimmillaan. 

Tarinaltaan "La La Land" voi äkkisestään tuntua turhankin yksinkertaiselta. Muusikonalku ja näyttelijäurasta haaveileva neito ovat hakeutuneet Los Angelesiin unelmanaan menestyä valitsemillaan urillaan. Ryan Gosling ja Emma Stone loistavat pääosissa herättäen hahmot upealla tavalla eloon. Elokuvan tarinallinen kehys keskittyy näiden kahden edesottamuksiin, mutta "La La Land" on kertomus paljon muustakin. Se on tarina lapsekkaasta uskosta tulevaisuuteen, siitä, että unelmiaan tulee seurata, mutta myös tarina pettymyksistä ja menetyksistä. Se on tarina nimenomaan myös sen keskiössä olevasta kaupungista: Los Angelesista ja Hollywoodista, siitä kuinka tuhannet ihmiset ovat aikojen saatossa saapuneet kaupunkiin suurten unelmien perässä ja siitä, kuinka osa heistä on onnistunut toisten epäonnistuessa. Tämä vahva kehys tekee tarinasta moniulotteisen ja kiinnostavan, aidosti koskettavan.

"La La Land" loistaa oikeastaan jokaisella osa-alueella. Se on kuvaukseltaan upea taideteos, joka yhdistelee satumaisia elementtejä muuten arkipäiväiseen realismiin. Rakastuessa musiikki soi, normaali muuttuu taianomaiseksi ja mikä vain on mahdollista. "La La Land" kurkistaa hienosti ihmismielen sisään ja tuo sen ruudulle kaikkien nähtäväksi. Myös musiikkia hyödynnetään oikealla tavalla. Elokuvassa kuultavat kappaleet sopivat tilanteisiin ilman, että ne tuntuvat päälle liimatuilta. Ne myös toimivat oivana tehokeinona. Elokuvan toiveikkaassa alussa musiikkia on korostetusti monessa kohtaa, tunnepitoisissa hetkissä näiden merkitys lisääntyy. Kun harmaa arki ja pettymykset puskevat päälle, myös musiikki vaimenee pitkiksi ajoiksi. Lopussa korostetaan, kuinka musiikilla voidaan luoda uusia maailmoja, kuinka kuulemamme kappaleet ovat kuin aikakapseleita, jotka saavat meidät muistamaan menneisyytemme. "La La Land" ei ole siis vain hieno tarina kahdesta ihmisesta, se on hieno tarina Los Angelesista ja kyseisen kaupungin luonteesta sekä ennenkaikkea vakuuttava tarina musiikista ja sen voimasta.

Ainoa miinuspuoli elokuvassa on se, että se ei uppoa liiaksi hahmojen pään sisään. Erilaisia päätöksiä tehdään ja näistä puhutaan, mutta se, mitä ajatustyötä näihin liittyy, jätetään sanoittamatta. Elokuva on toki looginen, mutta joitain rakenteita ja jännitteitä olisi saanut venyttää lisää. Esimerkiksi Goslingin esittämän Sebastianin liittyminen yhtyeeseen ja tämän jälkeen papatettu puheenvuoro aikuistumisesta tuntuu lähes absurdilta, koska tähän liittyvää prosessia ei kuvata lainkaan. Se on toki loogista ja ymmärrettävää, mutta se jää lopulta epämääräiseksi. Samanlaista pientä ongelmaa löytyy sieltä täältä. Ongelmaksi tästä ei kuitenkaan ole, kyseessä on enintään pieni kauneusvirhe.

Kaiken kaikkiaan "La La Land" on upea elokuva. Hienosti toteutettua leffaa voi suositella jokaiselle, vaikkei tämäntyylinen materiaali itseään lähtökohtaisesti kiinnostaisi. "La La Land" kaappaa mukaansa vahva visiollaan ja hämmästyttää monessa kohtaa upealla kuvastollaan. "La La Land" on elokuvaa parhaimmillaan.

Bird Box

Bird Box
2018
Kuva: Wikipedia

Vuonna 2018 ilmestynyt jännityselokuva "Bird Box" muodostui yhdeksi julkaisuvuotensa puhutuimmista ja eniten nettimeemejä synnyttäneistä elokuvista. Eikä suinkaan sen takia, että kyseessä olisi elokuvataiteen merkkipaalu, vaan siksi, että elokuvan innoittamina monet ihmiset halusivat toteuttaa elokuvan innoittamina ties mitäkin arjen toimintoja sekä älyttömyyksiä- tietenkin silmät sidottuina. Oli tämä sitten järkevää tai ei, niin ainakin elokuva herätti kiinnostusta ja nousi massojen tietoisuuteen. Nämä nettimaailman hupailut ovat ehkä parasta, mitä leffalla on tarjota, sillä elokuvana "Bird Box" on kaksijakoinen tapaus. 

Lähtökohdiltaan ja idealtaan "Bird Box" on äärimmäisen mielenkiintoinen. Maailman valtaa salaperäinen voima, joka ajaa jokaisen sen näkevän pakonomaiseen itsetuhoisuuteen. Tämä johtaa maailmanlaajuiseen katastrofiin ja massahysteriaan, jonka seurauksena koko nykymuotoinen maailmamme romahtaa ja sadattuhannet ihmiset menettävät henkensä. Ainoa keino tältä ilmiöltä suojautumiseksi on peittää näköaistinsa, koska tällöin sen vaikutukset voi välttää. Ja jottei hommasta tulisi liian helppoa, on ihmisiä, jotka eivät reagoi ilmiöön yhtä voimakkaasti. Näistä ihmisistä syntyy uhkaavia, salaperäisen voiman alle altistuneita palvelijoita, joka pyrkivät saattamaan selviytyjät "isäntänsä" vaikutusvallan alle. Kehenkään ja mihinkään ei siis voi luottaa. 

Kiinnostava tarina sekä erinomaiset näyttelijäsuoritusten kanssa (erityisesti pääosassa loistava Sandra Bullock tekee upean roolisuorituksen) ovat ainoat asiat, joista "Bird Box" ansaitsee kehuja. Vaikka kyseessä on jännityselokuva, ei tämä onnistu saavuttamaan täyttä potentiaaliaan oikeastaan missään vaiheessa. Välillä mukana on miellyttävän painostavia hetkiä, mutta kaiken kaikkiaan lopputulos jää hyvin latteaksi. Side silmillä tapahtuva juoksentelu ei ole läheskään niin kuumottavaa, kuin ajatuksen tasolla voisi luulla. Elokuva ei myöskään onnistu rytmittämään tarinaansa kunnolla. Äidin ja lasten matkaa halki karujen metsämaisemien katkotaan aivan liikaa takaumilla, jotka eivät kunnolla tuo elokuvaan mitään. Takaumat ovat turhan pitkiä haukaten ison osan elokuvan kestosta ja silti jää tuntuma, ettei näissä esiintyvien hahmojen kohtalosta jaksa kiinnostua tai välittää. Tämä tekee elokuvasta paikoitellen hyvinkin puuduttavan, sillä lopputulos ei keskity vahvuuksiinsa. Rehellisenä selviytymiskauhuna tämä toimisi varmasti paremmin, mutta nyt mukaan on yritetty ängetä liikaa tavaraa. 

Lopputulos on harmittava, sillä tämänlaisella konseptilla olisi ollut mahdollisuuksia luoda aidosti ahdistavaa ja hyytävää jännitystä. Nyt homma jää kuitenkin kädenlämpöiseksi. Vaikka elokuvassa on hyvät hetkensä, on "Bird Box" kuitenkin pettymys. 

Spotlight

Spotlight
2015
Kuva: Amazon-sivusto

Nykypäivän uutisotsikoita seuratessa on helppo unohtaa, minkä takia journalismia oikeastaan tarvitaan. Erityisesti iltapäivälehtien klikkiotsikot, tyhjänpäiväiset julkkisuutiset sekä monien asioiden tarpeeton paisuttelu ovat ajaneet monet ihmiset suhtautumaan jopa vihamielisesti kaikkea uutisointia koskaan. Ilmiö on valitettava, sillä parhaimmillaan toimittajien tinkimättömyydellä ja uurastuksella on mahdollista muuttaa koko maailmaa. Sanomalehti The Boston Globen vuonna 2002 julkaisema juttu katolisen kirkon laajoista hyväksikäyttötapauksista on vain yksi esimerkki journalismin voimasta. Vuonna 2015 ilmestynyt "Spotlight"-elokuva sukeltaa tämän skandaalin maailmaan tapauksen parissa työskennelleiden toimittajien näkökulmasta.

Mielenkiintoisia tai jännittäviä elokuva-aiheita pohtiessa ei ensimmäisenä nouse mieleen leffa, joka kertoo tutkivasta journalismista tai kirkkoon kohdistuvasta hyväksikäyttöskandaalista. "Spotlight" osoittaa tällä saralla epäilykset heti kättelyssä vääriksi. Jännittävä ja tiukasti otteeseensa nappaava trilleri on surullisesta aiheestaan huolimatta yksi vaikuttavimmista elokuvista, joita viime vuosikymmenellä on julkaistu. Leffan saama Oscar- palkinto parhaasta elokuvasta on mennyt oikeaan osoitteeseen.

"Spotlight" vakuuttaa monella tasolla. Näyttelijätyö on säkenöivää, kuvaus toimivaa ja äänimaailma tukee hienosti elokuvan tunnelmaa. Puitteiltaan "Spotlight" on erinomaisesti rakennettu kokonaisuus. Traaginen tarina onnistutaan myös hienolla tavalla siirtämään valkokankaalle, vaikka jännitteen rakentamisessa kompuroidaan. Seksiskandaalin asteittainen paljastuminen ja kaikki siihen liittyvä salailu muodostavat mukaansatempaavan ja hykerryttävän tarinan, mutta kokonaisuus ei aivan hyödynnä kaikkea niitä mahdollisuuksia, joita olisi ollut tarjolla. "Spotlight" ei täysin onnistu ikuistamaan tapaukseen liittyviä epäilyksiä ja epävarmuutta, jota toimittajaryhmä kokee suuren vyyhden pikkuhiljaa auetessa. Tästä olisi voinut saada loistavaa draamaa unettomien öiden, henkilökohtaisten tunnevyöryjen sekä kaiken epäilyn myötä, mutta tällä osa-alueella ei sukelleta riittävän syvälle päähenkilöiden mielenmaisemaan. Fokus pidetään harmittavasti yleisellä tasolla, vaikka mahdollisuudet ihmisyyden syväluotaamiseen olisi ollut mahdollista niin päähenkilöiden kuin esimerkiksi kirkon edustajien kohdalla. Vastaavanlainen oikominen on välillä erittäin häiritsevää. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän terroritekojen merkitys elokuvan tapahtumien kannalta jää ikävästi taka-alalle, vaikka tämän vaikutusta Spotlight-ryhmän toimintaan kovasti pyritään alleviivaamaan.

Tämä ei kuitenkaan vähennä sitä seikkaa, että "Spotlight" on viihdyttävä ja mielenkiintoinen elokuva. Vaikkei se hyödynnä roolihahmojensa pään sisäistä maailmaa niin hyvin, kuin tämä olisi ollut mahdollista, on lopputulos kaikesta huolimatta vaikuttava ja puhutteleva kokonaisuus. "Spotlight" ei ole vain hyvää ja hienosti toteutettua elokuvaviihdettä, vaan se tarjoaa myös mielenkiintoisen katsauksen journalismin maailmaan. Lisäksi se on kunnianosoitus kaikkia niitä toimittajia sekä reporttereita kohtaan, jotka itseään säästelemättä pyrkivät muuttamaan maailmaa yksi uutisartikkeli kerrallaan.

Fingerpori

Fingerpori
2019
Kuva: Nordiskfilm-sivusto

Viime vuonna ilmestynyt "Fingerpori" on hämmästyttävä elokuva. Se pyrkii tuomaan elokuvan muotoon samannimisen kotimaisen sarjakuvan, joka on kasvanut suursuosioon nokkelien sanaleikkien, roisin huumorin sekä mielenkiintoisten hahmojensa ansiosta. Harvaa sarjakuvaa jaksetaan syynätä vastaavanlaisella innolla työpaikkojen kahvipöydissä ja kaveriporukoissa, mutta sarjakuvamuodossa Fingerpori on kasvanut syystä kotimaisen sarjakuvan suurimmaksi ilmiöksi. Elokuvana "Fingerpori" ei kuitenkaan suuremmin naurata.

Episodimuotoinen "Fingerpori" seuraa neljän sarjakuvasta tutun hahmon elämää yhden päivän ajan. Kaiken yhteen sitovana teemana toimii jostain kumman syystä rakkaus, jonka olisi tarkoitus paketoida ymmärrettävään muotoon niin Heimo Vesan, kaupunginjohtaja Homeliuksen, Rivo-Riitan sekä Krapula-Päivin tarinat. Tämä jää kuitenkin yritykseksi. Episodit tuntuvat irrallisilta ja sisällöltään tympeiltä irtovitsikollaaseilta, jotka eivät hyvällä tahdollakaan muodosta ymmärrettävää kokonaisuutta. Tämäntyylistä rakennetta voisi pitää kunnianosoituksena strippisarjakuvien irtonaisuutta kohtaan ja suunniteltuna ominaisuutena, jos kokonaisuus jollain tavalla viestittäisi tekijöiden hallitseva asiansa. Nyt tätä tunnetta ei välity.

Tämä on kuitenkin vain yksi osa-alue, jonka takia "Fingerpori" tuntuu omituiselta sekamelskalta. Elokuvan suurin ongelma on se, ettei sitä sisältönsä puolesta voi suositella oikein kenellekään. Elokuva pyrkii hauskuuttamaan tismalleen niillä samoilla vitseillä, jotka ovat tuttuja jokaiselle sarjakuvia lukeneelle. Tämä herättää pohtimaan, kenelle elokuva on oikeasti tehty? Jokaiselle sarjakuvaan tutustuneelle elokuvan vitsit ovat jo ennestään tuttuja, näihin aiemmin perehtymättömille ne eivät tarjoa sitä samaa oivaltamisen riemua, jota sarjakuvaversiosta saa. Lopputulos synnyttää muutamat hekotukset, mutta erityisen hauska "Fingerpori" ei lopulta ole. Irtovitsitykitykselle jaksaa hymähtää alkuun, mutta nopeasti käy selväksi, ettei tämäntyylinen kerronta kannattele koko elokuvan kestoa. Lisäksi on omituista tehdä Fingerporin kaupungista itäblokkimainen, ydinvoimasaasteilta haiseva teollisuuskaupunki, jonka ankeutta huokuvaa miljöötä asuttavat epämiellyttävät ihmiset. Tämä ei suinkaan tee elokuvasta yhtään hauskempaa, vaan herättää lähinnä ahdistusta. 

"Fingerpori" onkin kertakäyttöinen ja nopeasti todelliset karvansa paljastava tapaus, jota ei tule katsottua toista kertaa. On harmi, ettei lähdemateriaalia ole osattu kunnolla hyödyntää elokuvan tarpeisiin, sillä mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Erikoisefekteillä ja muilla ratkaisuilla elokuvasta olisi voinut helposti luoda sarjakuvamaisemman kokonaisuuden, jonka puitteissa strippisarjakuvien ominaisuuksia olisi voinut hyödyntää luonnollisena osana kerrontaa. Nyt sarjakuva on pyritty sellaisenaan kääntämään valkokankaalle, jonka myötä "Fingerpori" tuntuu pakotetulta ja vaivaannuttavalta elokuvalta.

Ukonvaaja

Ukonvaaja
2016
Kuva: Discshop.fi -sivusto

"Ukonvaaja" on vuonna 2016 ilmestynyt, joukkorahoituksella toteutettu dokumentti, joka käsittelee vanhaa suomalaista luonnonuskoa sekä mytologiaa. Kertojana toimii CMX-yhtyeestä tuttu A.W. Yrjänä, jonka luvataan tekevän dokumentin aikana henkisen matkan omille kulttuurijuurille. 

Tämänlaisia lupauksia "Ukonvaaja" maalailee esittelytekstissään. Vaikka näin massiivista matkaa ei lopulta saada puristettua 88-minuuttiselle dokumentille, on kyseessä silti ansiokas ja kiinnostava tietopaketti kaikille suomalaisesta luonnonuskosta sekä mytologiasta kiinnostuneille.

"Ukonvaaja" ei avaa tyhjentävästi suomalaista luonnonuskoa sekä tähän liittyvää mytologiaa, vaikka tarjolla on paljon asiaa. Mukavan yleiskatsauksen "Ukonvaaja" kuitenkin antaa. Tarjolla on paljon mielenkiintoista nippelitietoa käsiteltävästä aiheesta sekä kiinnostavia kokonaisuuksia esimerkiksi uskomuksista maailman syntyyn liittyen. Nämä aihepiirit linkitetään loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi, kun päähenkilönä toimiva A.W. Yrjänä kiertää tutkimassa kotimaamme luonnonuskoon liittyviä paikkoja sekä keskustelee aiheeseen syvemmin perehtyneiden asiantuntijoiden kanssa. 

"Ukonvaaja" on miellyttävästi rakennettu dokumentti. Erilaisia toteuttamistapoja olisi varmasti ollut useita, mutta luonnosta vieraantuneen miehen matka omille kulttuurijuurilleen on ehdottomasti se, johon nykysuomalainen pystyy helpoiten samaistumaan. Tämän ratkaisun myötä tarina tuntuu etenevän järkevästi, jonka lisäksi A.W. Yrjänän suulla esitetään ne samat kysymykset, joita moni katsoja pyörittelee myös omassa mielessään. A.W. Yrjänä on muutenkin nappivalinta dokumentin kertojaksi, sillä miehen ääni sekä olemus sopivat täydellisesti käsiteltävään aihepiiriin.

Täydellinen paketti "Ukonvaaja" ei kuitenkaan ole. Suurin ongelma muodostuu liian lyhyestä kestosta, sillä puolitoistatuntinen dokumentti jättää nälkäiseksi. Tätä olisi mielellään katsonut lisääkin ja tietosisältöä olisi voinut olla huomattavasti enemmän. Aihepiiristä on kuitenkin kirjoitettu useita järkälemäisiä kirjoja, joten lähdemateriaalista tämä ei ole varmasti jäänyt kiinni. Lisäksi "Ukonvaaja" tuntuu paikoitellen häiritsevällä tavalla kotikutoiselta. Liekö sitten tähän vaikuttanut se, ettei dokumentti saanut hakemaansa täyttä summaa joukkorahoituksen kautta? Oli syy mikä tahansa, lopputulos olisi voinut olla näyttävämpikin sekä mietitymmän oloinen, jotta se olisi tehnyt paremmin kunniaa käsiteltävälle aihepiirille.

"Ukonvaaja" on kuitenkin positiivinen yllätys. Suomen luonnonusko on ammentanut voimansa kauniista luonnostamme ja sen tuhansista järvistä sekä laajoista metsistä. Tämän kuvauksessa "Ukonvaaja" onnistuu erinomaisesti. Vaikka asiasisältöä voisi olla enemmänkin, on mukana niin paljon kaunista kuvastoa Suomen monimuotoisesta luonnosta, että dokumenttia seuraa jo pelkästään tästä syystä. Puutteistaan huolimatta "Ukonvaaja" on kiinnostava ja tarpeellinen teos, joka synnyttää palavan halun tutustua tarkemmin suomalaiseen luonnonuskoon sekä lähteä samoamaan kotimaamme kauniisiin metsiin.

Taistelulähetit - 1917

Taistelulähetit - 1917
2019
Kuva: Finnkino-sivusto

Viime vuonna maailmalla ensi-iltansa saanut ja tänä vuonna myös kotimaamme elokuvateattereihin saapunut "Taistelulähetit - 1917" on helposti yksi mielenkiintoisimmista sotadraamoista, joita on koskaan tehty. Tarina kahden taistelulähetin matkasta vihollislinjojen lävitse ei ole vain komea sotaelokuva, vaan se on kaikin puolin vahva teos, joka herättää pohtimaan sodan mielettömyyttä.

"Taistelulähetit - 1917" on tarinaltaan yksinkertainen. Kaksi taistelulähettiä saavat tehtäväkseen välittää viestin eturintamaan mahdollisimman pikaisesti, jotta 1600 miestä eivät marssisi suoraan vihollisjoukkojen järjestämään ansaan. Tästä alkaa epätoivoinen taistelu aikaa vastaan, jonka aikana sodan kauhut sekä raadollisuus näyttävät kasvonsa monellakin tavalla.

Simppeli tarina on toimiva luoden kokonaisuudelle oivallisen kehyksen, mutta elokuvan vahvuudet löytyvät aivan muualta. Suurimmat kehut "Taistelulähetit - 1917" ansaitsee maagisesta ohjauksesta sekä kuvauksesta, jotka luovat leffasta täysin ainutlaatuisen elämyksen. Toimivin tehokeinoista on se, että elokuva tuntuu, kuin se olisi kuvattu yhdellä pitkällä otoksella. Vaikka tähän sisältyy pieniä ongelmia sen suhteen, ettei tapahtumien intensiteetti saavuta aina täyttä potentiaaliaan, on lopputulos silti uskomaton. Päähahmot ovat jatkuvasti kohtausten keskiössä, jonka ansiosta vaellus läpi juoksuhautojen sekä piikkilankojen todella tuntuu oikealta ja realistiselta matkalta, jota ei pätkitä missään vaiheessa. Vastaavanlaista immersiota harvemmin syntyy elokuvien yhteydessä, mutta "Taistelulähetit - 1917" ilmaisee katsojat suoraan tapahtumien keskipisteeseen. Tämän lähemmäksi sotatantereen tunnelmaa ei pääse ilman, että on itse rintamalla. 

Elokuvan vahvaa tunnelmaa tukevat myös ensiluokkainen lavastus sekä puvustus, jotka tekevät elokuvasta realistisen kuvauksen sodan kauhuista. Kunnianhimoinen "Taistelulähetit - 1917" ei myöskään tyydy olemaan mitäänsanomaton sotarymistely, vaan elokuva todella herättää ajatuksia. Kahden miehen matka läpi taisteluiden riepottelemien maisemien on kylmäävän todentuntuisesti toteutettu. Pommitusten ruhjomat pellot, juoksuhautoihin mätänevät ruumiit sekä kaiken yllä leijuva uhka ovat todellisuutta, johon kenenkään ei toivoisi joutuvan. Kaiken yllä seisoo kysymys, onko sodassa mikään kaiken tämän tuhon arvoista? Suurelta tuntuvat voitot voivat jo seuraavana päivänä olla merkityksettömiä tai tärkeältä tuntuvat tehtävät ovat vain yksi käsky monien joukossa.

"Taistelulähetit - 1917" on vaikuttava kokonaisuus, joka toimii monella eri tasolla. Se tyydyttää jokaisen sotaleffojen parissa viihtyvän tarpeet, mutta samalla sitä voi suositella myös draamaelokuvien ystäville. Erinomaisen ohjauksen ja kuvauksen ansiosta se puolestaan on myös pakollista katsottavaa jokaiselle, joka arvostaa hienosti toteutettua elokuvataidetta. Lähestyipä tätä elokuvaa mistä vinkkelistä tahansa, tarjoaa "Taistelulähetit - 1917" jokaiselle upean elämyksen.

Once Upon a Time In Hollywood

Once Upon a Time in Hollywood
2019
Kuva: Finnkino-sivusto

Quentin Tarantinon uran viimeiset vaiheet ovat aiheuttaneet huolta. Siinä missä mies tuntui aikanaan mullistavan elokuvanteon pitkillä otoksillaan, nokkelalla dialogillaan sekä eri aikatasoilla leikittelyllä elokuvissa "Reservoir Dogs" sekä "Pulp Fiction", ei samanlaiseen lentoon ole tällä vuosituhannella päästy kuin muutaman kerran. Tarantinon rakkautta elokuvaan ei kuitenkaan voi edelleenkään kiistää, sillä ohjaajaneron tuotokset ovat aina olleet vahvoja kunnianosoituksia kyseistä taiteenlajia kohtaan. Siksi Tarantinon uusinta elokuvaa tuli odotettua vesi kielellä, sillä "Once Upon a Time in Hollywood" vie katsojan juuri siihen maailmaan, josta Tarantino on ammentanut luovuttaan koko uransa ajan.

"Once Upon a Time in Hollywood" sijoittuu 60-luvun loppupuolelle, jolloin Hollywoodin kulta-aika oli saapumassa päätökseensä. Elokuva kertoo tarinan hiipuvasta elokuvatähti Rick Daltonista (Leonardo DiCaprio) sekä tämän sijaisnäyttelijä Cliff Boothista (Brad Pitt), jotka taistelevat olemassaolostaan muuttuvassa elokuvamaailmassa. Vaikka elokuvan annettiin ymmärtää kertovan Sharon Taten traagisesta murhasta, on tämä lopulta lähinnä sivujuonne elokuvassa. Pääosassa pyörii aurinkoinen Hollywood, Daltonin ja Boothin kaverisuhde sekä tapahtumat elokuvateollisuuden kulisseissa.

Ei ole kuitenkaan sattumaa, että elokuvaa markkinoitiin harhaan johtavasti. "Once Upon a Time in Hollywood" nimittäin leikittelee katsojillaan koko kestonsa ajan. Elokuva antaa odottaa monessa kohtaan jotain, jonka se sitten ampuukin alas vähät välittämättä ennakko-odotuksista. Esimerkiksi pahaenteinen kohtaus Spahn Ranchilla ei johdakaan odotettuun lopputulokseen ja lopulta jopa elokuvassa kuultu sananvaihto siitä, että hyvä voittaa lopulta aina, toteutuu. "Once Upon a Time in Hollywood" antaakin ymmärtää olevansa realistinen kuvaus 60-luvun lopun tapahtumista, mutta loppuratkaisu kääntääkin asetelman päälaelleen hulvattomalla tavalla. Tarantino onnistuu viihdyttävällä tavalla vedättämään katsojia, jotka odottavat jotain aivan muuta, mitä lopulta saavat. Tämä on elokuvan suurin vahvuus.

"Once Upon a Time in Hollywood" on komea leffa, jossa 60-luvun Hollywood herää upealla tavalla eloon. Puvustus ja lavastus ovat ensiluokkaisia, jonka ansiosta elokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä. Myös Tarantinon vahvuudet ohjaajana pääsevät hienolla tavalla esille, sillä esimerkiksi tavaramerkiksi muodostunut musiikin käyttö kohtauksissa on toteutettu siten, että se solahtaa saumattomalla tavalla osaksi kokonaisuutta. Muutamassa aiemmassa leffassa Tarantinon kikkailu omien vahvuuksiensa kanssa on alkanut tuntua hieman päälleliimatulta, mutta tällä kertaa nämä tyylikeinot todella toimivat.

Komea ulkokuori onkin elokuvan parasta antia, mutta harmittavasti itse tarina jättää kylmäksi. Vaikka päähahmojen edesottamuksia seuraa mielellään samalla kun näkee kurkkauksen elokuvateollisuuden kulisseihin, jää itse juoni lopulta irtonaiseksi. "Once Upon a Time in Hollywood" kun ei tunnu varsinaisesti kertovan minkäänlaista selkeää tarinaa, sillä elokuva tuntuu vain irtonaiselta kohtaukselta kahden kaveruksen elämästä. Lähes kolmetuntisen elokuvan luulisi pystyvän vetämään paremmin erilaiset juonikuviot yhteen, mutta tällä kertaa punainen lanka jää uupumaan. Tätä tunnetta lisää entisestään elokuvan lukuisat henkilöhahmot, joista osa jää aivan liian pinnallisiksi. Tarina olisi kaivannut kipeästi tiivistämistä, jotta se ei tuntuisi näin repaleiselta ja etäiseltä.

"Once Upon a Time in Hollywood" on kuitenkin kaikesta huolimatta viihdyttävä elokuva, jonka suurimmat vahvuudet nojaavat sen tunnelmassa, loistavassa näyttelijätyössä sekä yllätyksellisyydessä. Näiden seikkojen ansiosta elokuvan katsoo mielellään ainakin kerran, vaikkei se muutaman komean irtokohtauksen lisäksi tarjoa mitään sellaista, jonka takia leffan pariin tulisi palattua uudemman kerran. Jatkossa olisi mielenkiintoista nähdä Tarantinon todella hyppäävän pois mukavuusalueeltaan esimerkiksi paljon puhutun Star Trek -elokuvan myötä, jotta ohjaajamaestrolta nähtäisiin jotain oikeasti uutta.

Pokémon Detective Pikachu

Pokémon Detective Pikachu
2019
Kuva: Warner Bros -sivusto

Yksi tämän vuoden odotetuimmista elokuvista on hieman yllättäenkin Pokémon-leffa. Vaan miksikäs ei, sillä "Pokémon Detective Pikachu" on lähtökohdiltaan hykerryttävä elokuva: oikeita ihmisiä sekä tietokoneella luotuja pokémoneja yhdistelevä raina lupaili ennakkoon mielenkiintoista dekkaritarinaa ja sadunomaista maailmaa samassa hengessä kuin "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?" aikanaan. Tätä näyttävä elokuva tarjoaakin, vaikka kaikkia mahdollisuuksia ei hyödynnetä.

"Pokémon Detective Pikachu" kertoo tarinan Tim-nimisestä nuorukaisesta, joka saa kuulla etsivä-isänsä kuolleen epämääräisissä olosuhteissa. Ainoana johtolankana toimii isä-vainaan muistinsa menettänyt Pikachu, jonka puhetta Tim yllättäen ymmärtää. Parivaljakko alkaa selvittämään yhteistyössä mysteeriä, joka johdattaa kaksikon suureen seikkailuun, jonka aikana riittää huumoria, vauhtia sekä vaarallisia tilanteita.

"Pokémon Detective Pikachu" on mielenkiintoinen elokuva, johon liittyy kuitenkin omat ristiriitansa. Kun elokuvan trailerit alkoivat leviämään, ei leffan tyylilajista oikein osannut sanoa mitään. Tarjolla näytti olevan niin lapsille kuin aikuisille suunnattu salapoliisi-elokuva, jonka tunnelma ammensi noir-elokuvien hengestä. Mielleyhtymät jo aiemmin mainittuun Roger Rabbit -elokuvaan olivat vahvat. Harmittavasti "Pokémon Detective Pikachu" ei onnistu tavoittamaan tätä tunnelmaa tai koe edes tarpeelliseksi kurotella kyseiseen suuntaan. Elokuvalla on omat hetkensä, mutta leffa sortuu tasapaksuksi erikoisefekti-rymistelyksi, jota on tarjolla niin monessa elokuvassa. Tämän lisäksi "Pokémon Detective Pikachu" kärsii ennalta-arvattavuudesta. Vaikka juonikuvioihin on ympätty muutamia isompia yllätyksiä, oli jopa viimeinen juonenkäänne helposti arvattavissa elokuvan puolivälissä.

On harmillista, että "Pokémon Detective Pikachu" ei lähesty tarinaansa erikoisemmasta tulokulmasta. Selkeästi aikuisemmalle väelle suunnattuna, enemmän film-noir-henkeä sisältävä dekkaritarina olisi ollut hykerryttävä lähtökohta pokémon-elokuvalle. Nyt elokuva on kyllä näyttävä ja viihdyttävä, mutta sydämellisyydestään huolimatta lopputulos jää ontoksi. "Pokémon Detective Pikachu" on hyvä elokuva, joka olisi voinut pienellä hienosäädöllä ja paremmalla tyylitajulla olla vieläkin viihdyttävämpi.

Uinu, uinu lemmikkini (2019)

Uinu, uinu lemmikkini
2019
Kuva: Finnkino-sivusto

Stephen Kingin vuonna 1983 ilmestynyt romaani "Uinu, uinu lemmikkini" on tekijänsä paras teos ja yksi parhaimmista kauhukirjoista koskaan. Ei siis olekaan ihme, että kirjaa on sorvattu leffamuotoon pariinkin otteeseen, joista ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 1989. Nyt 30 vuotta myöhemmin aika on kypsä uudelle elokuvaversiolle.

Elokuvan tarina on tuttua huttua jokaiselle, joka on kirjan lukenut. Creedin perhe muuttaa suurkaupungin kiireestä Ludlowin idylliseen pikkukaupunkiin. Iso talo pihoineen on silkkaa amerikkalaista unelmaa, mutta lähimetsässä oleva, pahaenteisiä väreitä synnyttävä eläinten hautausmaa sekä vilkas valtatie rekkoineen luovat synkkiä pilviä taivaanrantaan. Eikä aikaakaan kun asiat saavat ikäviä käänteitä: perheen rakastama kissa jää rekan alle, jonka myötä metsästä löytyvän hautausmaan vaietut salaisuudet paljastuvat. Kuka tuonne haudataankaan, palaa takaisin - mutta muuttuneena.

Uusi elokuvaversio ottaa taiteellisia vapauksia tarinan yksityskohtien suhteen. Vaikka kokonaisuus on suurin piirtein ennallaan, on muutoksia tehty. Esimerkiksi kirjaversiossa auton alle jää perheen kuopus, leffassa taasen perheen isompi neitokainen. Sinällään muutokset ovat piristäviä, sillä näillä pienillä päivityksillä elokuva onnistuu yllättämään. Erityisesti Ellien kohtalokas yliajo on lähes hykerryttävästi toteutettu, sillä katsoja luulee tietävänsä tapahtumat ennakkoon, mutta elokuva vetääkin katsojaa nenästä. Tällaisina hetkinä pienet muutokset palvelevat tarinaa ja elokuvaa luoden siihen uudenlaista syvyyttä. Harmi vain, että suurin osa muutoksista on naurettavia ja täysin tarpeettomia. Esimerkiksi eläinten hautasmaalle kulkeva naamioitunut lapsisaattue on lisäyksenä täysin tyhjänpäiväinen, joka herättää lähinnä pohtimaan, miksi moista on pitänyt elokuvaan edes lisätä.

Elokuvan eduksi on kuitenkin luettava se, että se on jännittävä: monet kauhistuttavat kohtaukset on rakennettu hyvin ja näiden pahaenteinen uhkaavuus saa pakostakin hengityksen salpaantumaan jännityksestä. Vaikka nämä lopulta lässähtävät halpahintaiseksi säikyttelyksi, on tunnelmaa ymmärretty pitkittää riittävästi. "Uinu, uinu lemmikkini" onkin ainakin kerran katsottuna varsin pelottava, joka on aina hyvä asia kauhuleffoissa.

Valitettavasti "Uinu, uinu lemmikkini" ei muuten ole kovin onnistunut tapaus. Elokuvan suurimmat ongelmat liittyvät siihen, että se yksinkertaistaa liiaksi kirjan tapahtumia. Alkuperäisteoksen suurin valtti oli sen häiriintynyt tunnelma ja hahmojen sisäiset konfliktit, joista saatiin rakennettua ihmismielen pimeimpiä sopukoita puhutteleva kokonaisuus. Kuoleman ympärille rakentuva pohdiskelu, tähän liittyvä epätoivo ja tästä kumpuavat kyseenalaiset teot olivat väkevästi kuvailtuja tapahtumia, jotka todella nostivat monenlaisia tunnekuohuja lukijan mielessä. Elokuvaversiossa näitä sivutaan pintapuolisesti ja esimerkiksi Church-kissan hautaaminen ja kuolleista nostaminen kuitataan muutamalla lauseella. On lähes irvokasta, kuinka höttöisella logiikalla elokuva toimii, vaikka lähdeteos olisi mahdollistanut syvällisemmänkin tarinan.

Elokuvalla on hetkensä, mutta kokonaisuus jättää kylmäksi. "Uinu, uinu lemmikkini" on liiaksi helppoon säikyttelyyn nojaava kauhuelokuva, joka ei tunnu käsittävän lainkaan alkuperäisteoksen ideaa. Elokuva on jännittävä, pienten muutosten ansiosta yllättävä ja näyttävä, mutta sisällöltään se kumisee onttouttaan. On surullista, kuinka vaatimattomaksi lopputulos jää, sillä mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin."Uinu, uinu lemmikkini" on elokuva, jonka katsoo kerran, mutta jonka äärelle ei tule uudemman kerran palattua.

Halloween (2018)

Halloween
2018
Kuva: Miramax-sivusto

Vuonna 1978 ilmestynyt "Halloween - Naamioiden yö" on yksi kauhuelokuvien merkkiteoksista, joka esitteli myös yhden leffamaailman ikonisimmista sarjamurhaajista, Michael Myersin. Ilmestymisensä jälkeen elokuvaan on väännetty monenlaista jatko-osaa, jotka ovat sotkeneet juonikuvioihin mitä ihmeellisimpiä koukeroita ja osittain leffat ovat myös uudelleenkäynnistäneet tarinaa. Tänä syksynä elokuvateattereihin saapunut "Halloween" sivuuttaa osaltaan kaikki aiemmin ilmestyneet jatko-osat toimien suorana jatkumona ensimmäiselle elokuvalle. Paluun Laurie Stroden rooliin tekee myös alkuperäisessä elokuvassa esiintynyt Jamie Lee Curtis.

Lupaavista lähtökohdista huolimatta vuoden 2018 "'Halloween" on kaikin puolin ristiriitainen tapaus. Suurimman ongelman muodostaa elokuvaa vaivaava identiteettikriisi, sillä "Halloween" ei tunnu tietävän, mitä se haluaa olla. Mukaan kun on yritetty sekoittaa niin kauhuelementtejä, tummempaa huumoria kuin erilaisiin henkilöhahmoihin liittyviä traagisia kohtaloita, mutta lopputulos jää hämmästyttäväksi sekasotkuksi.

Ongelmaa korostaa se, ettei moneen suuntaan levittyvä "Halloween" onnistu oikeastaan millään osa-alueella. Kauhuna elokuva ei tunnu missään, sillä jännitettä ei saada rakennettua missään vaiheessa pelkoa aiheuttavaksi. Henkilöhahmot jäävät surullisista kohtaloistaan huolimatta täysin ontoiksi eikä tätä psykologista tasoa onnistuta hyödyntämään lainkaan. Tummaa huumoria viljellään siellä täällä ja paikoin tämä huvittaa, vaikka suurimmalta osin koomisuus tuntuu tahattomalta. Linjakkaammassa kokonaisuudessa musta huumori  sekä kauhuleffojen ilmeisimpien kliseiden hyödyntäminen voisi tuntua tarkoitukselliselta, mutta muutenkin sekavan "Halloweenin" tapauksessa tämä lähinnä ärsyttää.

"Halloween" ei siltikään ole täysin surkea elokuva. Paljon leffan viehätykseen vaikuttavat kuitenkin ne ennakko-odotukset, joilla sitä lähtee katsomaan. Jos odotat oikeasti pelottavaa elokuvaa, tulet pettymään, sillä "Halloween" ei kauhun väreitä synnytä. Michael Myersin hahmo on muutettu lähinnä huvittavaksi, kaiken tappavaksi koneeksi, jonka groteskeja murhia seuraa sivusta hymyn kare huulilla. "Halloween" pitääkin nauttia väkivaltaisena, mustalla huumorilla ryyditettynä jännitysviihteenä, jotta siitä saa mitään irti. Tällöin elokuvan sekavuus ja sisällöllinen onttous ei suuremmin syö katselunautintoa. Aivottoman tappamisviihteen ystäville "Halloween" on kelpo tapaus, mutta kauhufilmien faneille sekä jännitystä hakeville elokuva on karvas pettymys.

District 9

District 9
2009
Kuva: Sony Pictures -sivusto

Vuonna 2009 ensi-iltansa saanut "District 9" on varsinainen outolintu elokuvataivaalla. Moneen venyvä leffa kun tarjoaa tunteisiin menevää draamaa, syvällisiä teemoja sekä komeasti etenevää toimintaa, jotka sekoitetaan saumattomalla tavalla yhdeksi kokonaisuudeksi. Eikä lopputulos ole epämääräinen sekasotku, vaan hyvällä maulla koostettu teos, joka toimii erittäin hyvin.

Elokuvan taustatarina on kutkuttava. Maahan pari vuosikymmentä takaperin saapunut UFO-yhdyskunta ei tullutkaan scifi-elokuvien hengessä tuhoamaan ihmiskuntaa, vaan riutunut muukalaisjoukko päätyi maapallon asukkaiden armoille saavuttuaan Johannesburgin yläpuolelle. Alkuhämmästyksen jälkeen ulkoavaruuden olennot sijoitettiin valtavalle pakolaisleirille, josta on muodostunut vuosien saatossa eristetty slummialue, joka tunnetaan nimellä District 9.

Itse elokuva kertoo tilanteesta, jossa ihmisten ja avaruusolentojen välit ovat jännittyneet pisteeseen, jossa muukalaiset halutaan siirtää pois suurkaupungin ytimestä. MNU-viraston virkamies Wilkus Van De Merwe saa tehtäväkseen johtaa siirtourakkaa, joka ei kuitenkaan suju ongelmitta. Mies altistuu projektin aikana salaperäiselle aineelle, joka alkaa muuttamaan häntä avaruusolennoksi. Eikä yksinkertaiseksi uumoiltu joukkosiirtokaan suju murheitta, sillä mellakat sekä kapinamieliala nostavat jännitteitä entisestään.

"District 9" kertoo tarinansa mielenkiintoisella tavalla. Elokuva on tyyliltään näennäisdokumentti, jonka aikana seurataan virkamiesten ja sotilaiden työsarkaa slummialueella, jossa muukalaisia häädetään kodeistaan. Tehokeinona käytetään kuvitteellisia uutislähetyksiä sekä erinäisten ihmisten haastatteluja, jotka voimistavat fiilistä dokumenttielokuvasta. Välillä elokuva etenee perinteisemmän kuvauksen keinoin, vaikka käsivaralla kuvatut kohtaukset pitävät koko ajan fiiliksen kotikutoisesta ja maanläheisestä lähestymistavasta. Kuvaustyyli tuo mieleen muut fiktiodokumentit tyyliin "Blair Witch Project". Kyseisen tehokeino luo elokuvaan mukavaa särmää vahvistaen tarinan immersiota.

Tarinan pohjalla olevat teemat on harvinaisen puhuttelevia. Erityisesti erilaisten kulttuurien yhteentörmäyksestä sekä heikomman sortamisesta saadaan luotua ajatuksia synnyttävää sisältöä ilman, että sävy tuntuu saarnaavalta. Jos vastaavanlainen elokuva luotaisiin eri ihmisryhmien välisellä tarinalla, saattaisi kokonaisuus tuntui täysin erilaiselta. Sekoittamalla mukaan avaruusolennot, homma vedetään sen verran ylitse, että sen vahvuudet ja sanoma ovat hieman helpommin sulavassa muodossa. Elokuva onnistuu tarjoamaan kantaaottavan sisältönsä tallomatta hyvän tarinan ja viihdyttävyyden varpaille.

Vakava sanoma jalostetaan loistavaksi draamaksi, mutta "District 9" ei tyydy pelkästään tähän. Loppupuolella leffa nimittäin vaihtaa turbovaihteen silmään, jolloin elokuva äityy näyttäväksi toimintarainaksi, jossa riittää vauhtia, räjähtäviä ruumiita ja vaarallisia tilanteita. Ohjaaja Neill Blomkamp on varsinainen taituri, sillä miehen hyppysissä pysyy vaivattomasti vakuuttava draama sekä adrenaliinin täyteinen toimintarymistely. Elokuvassa viljellyt action-kohtaukset ovat hienosti toteutettu ja ne hyödyntävät nokkelasti muukalaisteknologian sekä tarinan luomia mahdollisuuksia.

"District 9" on vakuuttava kokemus, joka sotkee onnistuneella tavalla yhteen pakettiin monipuolisen kattauksen eri elokuvaryhmien vahvuuksia. Lopulta hieman jää harmittamaan loppupuolen kiihdyttely, sillä elokuva ei draaman kaarta saa muodostettua täydelliseksi, sillä esimerkiksi Wilkuksen traaginen muodonmuutos ei herätä niin suuria tunnekuohuja, kuin elokuvan alku antaa odottaa. Mutta kun lopputulos on näin toimiva, ei suurempiin narinoihin ole aihetta, vaan elokuvan ainutlaatuisen pyöritykseen antautuu mielellään. Nautitpa elokuvasta koskettavana tarinana tai räjähtävänä toimintana, ei "District 9" jätä kylmäksi.

Puluboin ja Ponin leffa

Puluboin ja Ponin leffa
2018
Kuva: Elokuvan virallinen sivusto

"Puluboin ja Ponin leffa" on tarina kasvamisesta, mielikuvituksen voimasta sekä erilaisten maailmojen yhteentörmäyksestä. Elokuva kertoo ensimmäiselle luokalle menevästä Mai-tyttösestä, joka ei kuitenkaan halua mennä kouluun, vaan tekoturpaan sonnustautunut neito haluaa olla poni. Lisäksi soppaa saapuu sekoittamaan mielikuvituskaveri puluboi, joka tuntuu kanavoivan Main ristiriitaiset ajatukset helpommin sulateltavaan muotoon huumorin keinoin. Puluboin ja Ponin kesäloma kasvaa nopeasti taianomaiseksi seikkailuksi, jossa jokainen oppii itsestään uutta.

Kiinnostavat lähtökohdat eivät kuitenkaan riitä, sillä filminä "Puluboin ja Ponin leffa" ei suuremmin sytytä. Elokuvan ohjannut Mari Rantasila on ansainnut kannuksensa lastenleffojen saralla kolmella ensimmäisellä Risto Räppääjä -elokuvalla, mutta jo tuolloin lipsumista oli havaittavissa. Viimeisimpien RR-leffojen kohdalla kiinnostavat tarinat sekä kaikinpuolin laadukkaat kokonaisuudet korvattiin yliampuvalla outoilulla, jota korostettiin tyhjänpäiväisellä komiikalla, omituisilla erikoisefekteillä sekä täysin överiksi vedetyllä näyttelemisellä. Aiemmin mausteeksi tarkoitetut tehokeinot alkoivat muuttua pääasiaksi.

"Puluboin ja Ponin leffa" jatkaa samaa linjaa, sillä elokuva keskittyy liiaksi kuvaamaan päähahmojen omituista häröilyä. Toki sekaan on eksytetty selkeitä teemoja - kuten se, että jokainen on arvokas sellaisena kuin on -, mutta erityisen syvälliseksi ei heittäydytä. Elokuvan tarjoamat opetukset kun ovat tuttua peruskauraa jokaisesta lastenleffasta. Sisällöllistä onttoutta paikataan puluboin sekä ponin keskenäisellä sekoilulla, jota onkin tarjolla koko elokuvan keston ajan. Vaikka elokuva on paikoin hyvinkin näyttävä ja hauska, alkaa ylitse vedetty hörhöily lopulta ärsyttämään, sillä tarinalta ja elokuvalta puuttuu tukeva pohja.

Lastenelokuvat ovat parhaimmillaan, kun ne tarjoavat eri näkökulmia kaikenikäisille katsojille. "Puluboin ja Ponin leffa" tyytyy tarjoamaan ohueksi jäävän tarinansa sekä päälleliimatut teemansa överiksi vedetyllä sekoilulla kuorrutettuna, josta ei jää käteen lopulta paljoakaan. Perheen pienimmät ehkä viihtyvät hassuttelun parissa, mutta vähänkään ajatteleva katsoja alkaa nopeasti vilkuilemaan kelloaan. "Puluboin ja Ponin leffa" onnistuu värikkyydestään huolimatta olemaan yllättävän mitäänsanomaton elokuva.

Se

Se
2017
Kuva: Warner Bros -sivusto

Kun klovnin hahmon ottanut pahuus alkaa jälleen kerran terrorisoimaan Derryn pikkukaupunkia, päättää pieni joukko lapsia kohdata pahimmat pelkonsa ja tehdä lopun tappajapellen touhuista. Stephen Kingin tunnetuimpiin romaaneihin lukeutuva "Se" kertoo tarinan, joka on monelle tuttu. Kirjan ensimmäistä varsinaista elokuvasovitusta saatiin odottaa pitkän aikaa, sillä aiemmin vuonna 1986 julkaistu teos on väännetty minisarjan muotoon. Eikä tämä toisaalta ole ihme, sillä yli 1000-sivuinen opus on epäilemättä haastava tapaus kääntää toimivaksi elokuvaksi. Viime vuonna ensi-iltansa saanut "Se" kuitenkin onnistuu tehtävässä kiitettävästi.

Tuhdista kirjasta elokuvaversioon on poimittu keskeisimmät tapahtumat. Ilmeisesti kaksiosaiseksi elokuvasarjaksi tarkoitettu "Se" keskittyy ensimmäisessä osassa päähenkilöidensä lapsuusmaisemiin, eikä monella aikajanalla pomppivaa etenemistä kirjan tyyliin ole tarjolla. Elokuvaa ratkaisu palvelee erinomaisesti, sillä tämän lähestymiskulman ansiosta tapahtumat etenevät loogisesti ja monipuolinen tarina on saatu puristettua sopivan mittaiseksi kokonaisuudeksi.

"Se" on monipuolinen elokuva, joka ei tyydy olemaan pelkkä kauhuleffa. Mukana on sopivassa suhteessa kaunista ajankuvausta viime vuosituhannen lopulta, pelottavia hetkiä sekä kaveriporukan välistä kemiaa, jotka onnistuvat nostamaan leffan keskinkertaisen pelotteluspektaakkelin yläpuolelle. Ratkaisu toimii erityisesti siksi, että kauhuleffana "Se" ei ole erityisen pelottava. Vaikka elokuva on täynnä jännittäviä hetkiä sekä häiriintynyttä kuvastoa, sortuu elokuva liian usein halpahintaiseen säikyttelyyn, joka alkaa loppuvaiheessa tuntumaan nähdyltä tempulta. Tämä on harmi, sillä potentiaalia hitaasti kehittyvän kauhun ja ahdistavan ilmapiirin rakentamiselle olisi ollut.

Kirjan lukeneelle "Se" vetelee liiaksi mutkia suoriksi. Vaikka elokuva etenee soljuvasti, jää pakostakin kaipaamaan kirjan perusteellista tyyliä, jossa tapahtumia pureskellaan ajan kanssa. Tästä syystä elokuvan tapahtumat jäävät turhan pintapuolisiksi, eikä esimerkiksi häviäjien kerhon välinen kemia ja ystävyys syvenny riittävästi. Puhumattakaan kirjan keskeisestä sanomasta, jossa mielikuvituksen voima on aseista suurin. Elokuva tuntuukin lähes olettavan, että katsoja on lukenut pohjana toimivan romaanin, jotta pinnalliseksi jäävät teemat saadaan täydennettyä ymmärrettävään ja loogiseen muotoon.

Jos vertailun lähdemateriaalina toimivaan kirjaan onnistuu välttämään, on "Se" hyvä elokuva. Leffa onnistuu hienolla tavalla tavoittamaan alkuperäisteoksen tunnelman tehden sille kunniaa. Silti jäin kaipaamaan sitä kiireettömyyttä, joka kirjasta löytyy. Elokuvan olisi helposti voinut venyttää tällä verukkeella yli kolmituntiseksi ilman, että se olisi tuntunut lainkaan liian pitkältä. Jospa jatko-osa onnistuu käsittelemään perusteellisemmin kirjan teemoja ilman, että se sortuu jatkuvasti köykäiseen säikyttelyyn.

Zootropolis - eläinten kaupunki

Disney on nostanut tasoaan erityisesti animaatioelokuvien saralla viimeisten vuosien aikana. Vuonna 2013 julkaistu "Frozen - Huurteinen seikkailu" on lipputulojen valossa yksi maailman menestyneimmistä animaatioelokuvista, johon liittyviä oheistuotteita löytyy lähes jokaisesta lapsitaloudesta. Samaa vahvaa linjaa jatkaa vuonna 2016 ensi-iltansa saanut "Zootropolis", joka voidaan lukea myös yhdeksi Disneyn suurimmista onnistumisista.

"Zootropolis" kertoo tarinan Judy Hopps -nimisestä jäniksestä, jonka suurin unelma on tulla poliisiksi. Toiveeseen liittyy kuitenkin pieni ongelma, sillä pupuja pidetään pienien kokonsa takia kykenemättöminä toimimaan poliisien karskissa maailmassa, jossa pienet jäävät suurten jalkoihin. Unelmat ovat kuitenkin tehty saavutettavaksi ja lopulta Hopps valmistuu poliisikoulusta luokkansa priimuksena. Jäniskonstaapeli sijoitetaan elämää sykkivään suurkaupunkiin Zootropolikseen, jossa poliisilaitosta kuormittavat lukuisten eläinten salaperäiset katoamiset. Tästä alkaa viihdyttävä seikkailu, joka heittää keltanokkaisen Hoppsin yhdessä viekkaan Nick Wilde -nimisen ketun kanssa keskelle suurta seikkailua.

Elokuvan tarina on mielenkiintoinen. Vaikka juoni vaikuttaa alkuun etsivä- ja poliisielokuvien perushutulta, elokuvan vauhdikas toiminta sekä huumori herättävät tarinan upealla tavalla eloon. Hoppsin ja Wilden oivaltavan vuorovaikutuksen lisäksi elokuva hengittää maailmansa kautta, sillä tapahtumapaikkana oleva Zootropolis on täynnä mielenkiintoisia yksityskohtia. Suurkaupunki on jaettu eri ekosyystemien mukaisesti vaihteleviin lähiöihin, joissa erityyppiset eläinlajit voivat elää luonnollisessa ympäristössään. Näitä ovat muun muassa Tundrakylä, Saharan aukio sekä sademetsäkortteli. Tarinan keskiössä pyörivä mysteeri on mielenkiintoinen ja pitää otteessaan pienestä venyttämisen tunteensta huolimatta. Tämä onkin elokuvan ainoa ongelma, sillä puolenvälin jälkeen tarinan kerronta hukkaa kovimman imun ja mukaan eksyy pienimuotoista tyhjäkäyntiä.

"Zootropolis" on kuitenkin paljon enemmän kuin perinteinen animaatioelokuva, sillä se askartelee ajatuksia herättävien teemojen äärellä. Sen lisäksi, että elokuva kehottaa jokaista seuraamaan unelmiaan ympäristön odotuksista huolimatta, nostaa "Zootropolis" rohkeasti esille myös syrjintään sekä ennakkoluuloihin liittyviä ongelmia. Elokuvassa tämä kuvastuu saaliseläinten sekä saalistajien välisenä jännityksenä, jota tarinan koukerot kiristävät entisestään. Tätä ei kuitenkaan tuputeta, sillä "Zootropolis" pelaa selkeästi perhe-elokuvan lähestymiskulmasta: lapset nauttivat elokuvan veikestä huumorista ja vauhdikkuudesta aikusten bongatessa syvällisempiä teemoja. Lopulta viesti on kuitenkin selkeä: turhat ennakkoluulot aiheuttavat vain ongelmia ja elämä on helpompaa, kun jokainen elää sovussa toistaan kunnioittaen. Elokuvan jättämä hyvä mieli kantaa pitkään.

Teknisesti "Zootropolis" on toteutettu moitteettomasti, sillä jälki on ensiluokkaista. Elokuvan maailma herää eloon upealla tavalla laadukkaan animaation keinoin ja suomenkielinen dubbaus on kautta linjan erinomaisesti toteutettu. Erityisesti Clawhauserin äänenä kuultava Lauri Ketonen hoitaa tonttinsa niin hyvin, että suomenkielinen versio on tältä osin jopa alkuperäistä parempi.

"Zootropolis" jättää odottamaan jatkoa. Elokuvaa varten luotu suurkaupunki suorastaan huutaa sitä, että tapahtumapaikkaa kannattaa hyödyntää myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi Zootropolikseen sijoittuva animaatiosarja olisi oivallinen tapa syventyä elokuvan maailmaan, sillä nyt vajaa kaksituntinen kokemus tuntuu lähinnä pintaraapaisulta jostain suuremmasta. Toivottavasti "Zootropolis" saa jatkoa jossain muodossa.

Elokuvan suomenkielisen trailerin löydät Youtubesta