Neil Gaiman - Pohjoisen mytologia

Neil Gaiman
Pohjoisen mytologia
Like 2019
Sivumäärä 277
Jos olet aina ollut kiinnostunut skandinaavisesta mytologiasta, mutta Edda-kokoelmien runomuotoinen kerronta ei ole ollut sinun juttusi, tarjoaa Neil Gaimanin teos "Pohjoisen mytologia" ratkaisun pulmaan. Lukuisia palkintoja pokannut fantasiakirjailija on tehnyt uutuuteoksellaan todellisen kulttuuriteon, sillä "Pohjoisen mytologia" tuo muinaiset myytit hienolla tavalla tälle vuosituhannelle.

"Pohjoisen mytologia" pitää sisällään liudan erilaisia tarinoita, joiden aikana skandinaavisen mytologian eri hahmot ja tapahtumat heräävät kirjan sivuilla eloon. Gaiman ei kalua kirjassaan koko mytologiaa puhtaaksi, vaan teokseen on valikoitunut vain osa myyteistä. Tästä huolimatta "Pohjoisen mytologia" on sisällöltään tuhti paketti. Teos kertookin tarinat muun muassa maailman synnystä, Odinin silmästä, Thorin matkasta jättiläisten maahan sekä Jumalten tuhosta, joka tunnetaan myös nimellä Ragnarök.

Kirjan rakenne on novellimuotoinen, jossa jokainen tarina ammentaa sisältönsä eri myyteistä. Vaikka tarinat toimivat myös itsenäisinä lukukokemuksina, muodostuu näistä kuitenkin jokseenkin loogisesti etenevä aikajana, joka kuljettaa suurta tarinaa aina maailman synnystä sen tuhoon saakka. Alkuperäisten Edda-runojen repaleisuus näkyy myös Gaimanin teoksessa, sillä eri tarinat eivät kerronnallisesti solahda luontevaksi jatkumoksi, vaan lopputulos on tilkkutäkkimäinen joukko erilaisia kertomuksia. Lähdemateriaalin haastavuuden huomioon ottaen Gaiman on onnistunut luomaan tarinoista yllättävän järkevästi etenevän kokonaisuuden, jolla on selkeä alku sekä loppu.

Kokonaisuuden eri osien irtonaisuus ei kuitenkaan suuremmin haittaa, sillä itse tarinat ovat mielenkiintoisia ja erinomaisesti kirjoitettuja. Ne yhdistävät sujuvasti historiallista tarkkuutta värikkääseen kerrontaan, jonka myötä skandinaavinen mytologia herää upealla tavalla eloon. "Pohjoisen mytologia" on kirjoitettu ajatuksella, joka kannustaa lukijoita kertomaan kirjan tarinoita leirinuotiolla revontulten loimutessa taivaalla - aivan kuin aikana, jolloin kirjan myytit vielä levisivät ihmisten keskuudessa pelkästään suullisessa muodossa. Gaimanin kirjoitustyyli todella palvelee tätä tarkoitusta, sillä teoksen teksti on sävykkyydestään huolimatta yksinkertaisen toteavaa, jonka ansiosta tarinat ovat helposti kerrottavissa muille. Kirjailijan jalo ajatus tuntuu varsinkin nykyisenä some- ja internet-aikana ihailtavalta ja myyttien henkeen sopivalta.

"Pohjoisen mytologia" on kirja, jota skandinaavisesta jumaltarustosta kiinnostunut ihminen on odottanut koko ikänsä. Se kertoo hienolla tavalla muinaiset myytit lähdemateriaalia kunnioittaen ja tekee sen hyvin vakuuttavasti. Gaiman suhtautuu selkeästi aihealueeseen suurella rakkaudella, josta kertovat erinomaisesti kirjoitetut tarinat, mutta myös koko kirjan rakenne. Teoksesta löytyy sisällysluettelon lisäksi tarkka kuvaus eri myyttien lähteistä sekä kattava sanasto, joka kertoo vieraskielisten sanojen merkitykset ja eri hahmojen tiedot. Mitään ei ole jätetty puolitiehen. "Pohjoisen mytologia" on upea kokonaisuus.

Tommi Liimatta - Saaret kuin sisaret

Tommi Liimatta
Saaret kuin Sisaret
Like 2019
Sivumäärä 320
Syyt tarttua itselleen aiemmin tuntemattoman kirjailijan teoksiin ovat usein moninaiset. Joskus kirjan tarina saattaa tuntui erityisen kiinnostavalta, toisinaan näytävä kansikuva vetää puoleensa tai sitten ennakkotiedot teoksesta saattavat nostaa kiinnostuskäyrän koholle. Tommi Liimatan kahdeksas romaani "Saaret kuin sisaret" houkutteli oikeastaan kaikista näistä syistä, joiden ansiosta kirja kipusi nopeasti listoillani vuoden kiinnostavimpien uutuksien joukkoon.

"Saaret kuin sisaret" on mysteeriromaani, joka kertoo syrjäisellä saarella sijaitsevasta hengellisestä retriitistä, jonne hyvävaraiset osallistujat saapuvat selvittelemään elonsa ongelmakohtia toiveinaan tasapainoisempi ja onnellisempi elämä. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, sillä odottamaton kuolemantapaus nostaa synkkiä pilviä retriitin ylle. Lopulta mysteeri alkaa saamaan ikäviä sävyjä ja kuvioon sotkeutuu kummallisia tekijöitä, jotka tuntuvat synnyttävän enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Liittyykö kuvioon karu ja asumaton naapurisaari? Onko yllättävä kuolema luonnollinen vai onko kyseessä murha? Muun muassa näitä kysymyksiä Liimatta pyörittelee uutuusromaaninsa sivuilla.

"Saaret kuin sisaret" on mielenkiintoinen tyylilajien sekoitus, joka heittää samaan soppaan dekkaria, kantaaottavia ja ajatuksia herättäviä havaintoja maailmanmenosta sekä itsehoito-oppaiden viisauksia. Pääasiassa kyseessä dekkariromaani Agatha Christien "Eikä yksikään pelastunut" -klassikkoromaanin hengessä, mutta erilaiset elementit maustavat mielenkiintoisella tavalla tarinaa. Romaanin hengellinen puoli tarjoaa elämänviisauksia mietelauseiden ja aiheeseen liittyvien pohdiskelujen muodossa. jotka tarjoavat myös jokaiselle lukijalle varsin mielenkiintoisia näkökulmia elämään. Varsinkin kun nämä saavat uusia ulottuvuuksia kirjan hahmojen välisessä dialogissa. Liimatta onnistuu myös hienolla tavalla tiivistämään koko nykyisen yhteiskunnan ja sen asukkaat pienoiskoossa salaperäiselle saarelle, jossa erilaiset ihmiset suhtautuvat kukin tavallaan maailman menoon. Esille nousee muun muassa ilmastonmuutos, jota käydään lävitse osana hahmojen välisiä keskusteluja.

Kirjoittajana Tommi Liimatta on kaksijakoinen tapaus. Toisaalta miehen tarkkaa ja pohdiskelevaa tyyliä on mielenkiintoista lukea, sillä pieneen määrään tekstiä onnistutaan tiivistämään paljon asiaa. Välillä tämä kuitenkin häiritsee, sillä yksityiskohtia ja havaintoja vilisevä teksti vaatii todella keskittymään sen sisältöön. Jos huomio herpaantuu hetkeksikään, täytyy usein palata sivun alkuun, jotta ymmärtää mitään lukemastaan. Teksti ei tästä syystä myöskään rullaa niin jouhevasti, kuin se voisi, vaikka Liimatan rikkaat havainnot ilmaisua hienosti värittävätkin.

Isommaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että "Saaret kuin sisaret" ei onnistu nostattamaan jännitettään loppua kohden. Kun salaisuuden verho alkaa raottumaan ja köysi kiristymään kaulan ympärillä, luulisi lukijallekin nousevan kylmä hiki - mutta ei. Liimatta ei onnistu synnyttämään dekkariromaaneille tyypillistä kuumeista selvittämisen vimmaa lukijalle, vaan "Saaret kuin sisaret" soljuu samalla perusteellisella tyylillään loppuun saakka. Toki mysteeri saa tyydyttävän ja yllättävän lopun, eikä juonikoukeroita käy muutenkaan moittiminen. Näitä ei vaan saada esitettyä niin vakuuttavalla tavalla, että lukijan sisintä tämä liikauttaisi.

Kaikesta huolimatta "Saaret kuin sisaret" on mielenkiintoinen romaani. 300 sivuun mahtuu niin paljon erilaisia elementtejä ja tyylilajien kirjoa, että Liimatan mielikuvitusta sekä tapaa kirjoittaa on pakko ihailla. Vaikka "Saaret kuin sisaret" ei onnistu tavoittamaan dekkareiden parasta intensiteettiä, on kyseessä kuitenkin kelpo mysteeriromaani. Tällaisia teoksia toivoisi syntyvän enemmänkin suomalaiskirjoittajien toimesta.

Papers, please (PC)

Papers, please
Lucas Pope 2013
Kuva: Papersplea.se-sivusto
"Papers, please" on Lucas Popen luoma indiepeli, joka julkaistiin alunperin tietokonepelaajien iloksi vuonna 2013. Tämän jälkeen omaperäinen pulmapeli on vääntynyt myös iOS- sekä PS Vita -käyttäjien pelattavaksi. Tämä varmasti lämmittää monen pelaajan sydäntä, sillä kyseessä on yksi parhaimmista ja omaperäisimmistä peleistä, joita koskaan on tehty.

Pieni osanen byrokratian koneistossa

"Papers, please" on pulmapeli, jossa pelaaja arpoutuu tullivirkailijaksi kuvitteellisen Arstotzkan valtion rajavyöhykkeelle vuonna 1982. Tehtävä ei ole helppo, sillä itäblokin tunnelmista ammentava pelimaailma on karu ja byrokratia on tiukkaa. Myös kylmän sodan kireä ilmapiiri tekee tehtävästä haastavan, sillä jokainen maahanpyrkijä on potentiaalinen uhka. Tullivirkailija joutuukin taiteilemaan monenlaisten vaatimusten ristitulessa, jonka myötä varsin yksinkertainen pesti on kaikkea muuta kuin helppo. Hommasta tulee kuitenkin suoritua kunnialla, sillä vääristä päätöksistä voi joutua pahimmassa tapauksessa maksamaan hengellään.

Yksi pelin vahvuuksista on sen syvyys. Vaikka peli on itsessään yksinkertainen eikä se niinkään nojaa monimutkaisiin juonikuvioihin, siihen on upotettu elementtejä, jotka saavat pelimaailman tuntumaan oikealta paikalta. Joka päivän alussa ruudulle pyörähtää lehtiotsikoita, joiden tapahtumat heijastelevat työpäivän aikana tehtäviin valintoihin sekä valottavat elämänmenoa Arstotzkassa. Esimerkiksi naapurimaassa puhjennut polio-epidemia pakottaa sulkemaan tietyn maan ihmiset Arstotzkan rajojen ulkopuolelle. Tämä yksinkertainen tehokeino lisää pelin immersiota huomattavasti tehden pelimaailmasta paikan, jonka olemassaoloon voi todella uskoa.

Uutisotsikot kertovat pelimaailman tapahtumista
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Mä joka päivä töitä teen

"Papers, please" on pelimekaniikaltaan simppeli ja sen pelillinen osuus koostuu kahdesta osa-alueesta. Toisessa pelaaja tekee työpäivän tullikopilla tutkien maahansaapuvien dokumentteja, joiden perusteella nämä joko pääsevät maahan tai heidät käännytetään takaisin. Toinen osa-alue muodostuu oman arkielämän hallinnasta. Vuokra pitää maksaa ja perhekin täytyisi ruokkia sekä pitää lämpimänä.

Päivittäin ansaittu elanto muodostuu leimattujen passien mukaan sekä myöhemmässä vaiheessa tarjoutuvien bonusten kautta, joten hommat pitäisi pystyä hoitamaan tarkasti sekä nopeasti. Talousasiat ovat jatkuvasti heikoilla kantimilla, joten välillä edessä on vaikeita päätöksiä: jättääkö tällä kertaa ruoka ostamatta, jotta sairastunut perheenjäsen saa tarvittavaa lääkettä, vai säästääkö jostain muusta? Huono rahatilanne aiheuttaa myös omat houkutuksensa. Päästääkö maahan ihminen, jolla ei ole mukana asianmukaisia dokumentteja, jos tämä sujauttaa tullivirkailijalle lahjuksen? Elämä Arstotzkassa ei ole ruusuilla tanssimista ja usein valinnat aiheuttavat päänvaivaa.

Eläminen vaatii rahaa, jota tällä kertaa on jopa riittävästi.
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Pelinä "Papers, please" on erinomaisesti toteutettu. Molemmat pelin osa-alueet tarjoavat sopivaa haastetta peliin ja erityisesti päivätyö rajalla tuo joka päivä uusia ulottuvuuksia pelimekaniikkaan. Ensimmäisten päivien yksinkertainen passiralli saa ympärilleen jatkuvasti uusia yksityiskohtia, jotka pitävät samanlaisena toistuvan puurtamisen tuoreena koko pelin ajan. Alkuun matkailijoilta vaaditaan vain passia, mutta pelin edetessä soppaan sekoittuu jatkuvasti erilaisia dokumentteja, jotka tulee huomioida päätöksiä tehdessä. Esimerkiksi maahan töihin saapuvalta vaaditaan passin lisäksi maahantulokortti sekä työlupa, diplomaateilta vaaditaan asianmukainen diplomaattilappu ja niin edelleen. Soppaa sekoittaa entisestään se, että eri dokumenteissa on usein jotain häikkää tai nämä on väärennetty, joten lomakkeet täytyy käydä lävitse tarkasti. Jos tullivirkailija tekee ihmisen kohdalla väärän valinnan, peli antaa tästä heti muistutuksen. Muutama virhe ei vielä maata kaada, mutta jos huomatukset alkavat pinoutumaan, joutuu tästä maksamaan sakkoa. Muutenkin huonossa taloudellisessa tilanteessa tämä voi johtaa katastrofaaliseen lopputulokseen.

Oman lisämausteensa peliin tuovat erilaiset erikoisemmat tapahtumat, joita tulee vastaan päivittäin. Muun muassa salaperäinen organisaatio pyytääkiin tullivirkailijan tukea moneen kertaan, jotta korruptoitunut Arstotzka saataisiin jälleen oikeille raiteille vallankumouksen keinoin. Tai näin ainakin organisaatio väittää. Erilaisia toiveita ja erikoisempia pyyntöjä saattaa tulla monelta eri taholta. Esimerkiksi komentava upseeri saattaa pyytää päästämään rajan ylitse ihmisen, jonka dokumentit eivät ole päteviä. Nämä erikoisemmat kohtaamiset aiheuttavat taasen lisää haastetta peliin, kun pelaaja yrittää taituroida erilaisten pyyntöjen ristitulessa sekä pyrkiä tekemään työnsä mahdollimman hyvin.

Apuna tullivirkailijan toimessa on ohjekirjanen, josta löytyy kaikki tarpeelliset tiedot, joita eri tilanteissa vaaditaan. Jos paperit eivät täsmää, voi pelaaja osoittaa näistä ristiriitaisuuksia, joiden myötä maahanpyrkivä voidaan käännyttää tai ottaa vartioijoiden toimesta haltuun. Pelin edetessä on mahdollista myös avata erilaisia apukeinoja, joiden avulla toiminta muuttuu tehokkaammaksi. Esimerksi tab-näppäimen avulla leimasimet saa nopeammin esille tai välilyönnillä dokumenttien tarkempi syynääminen helpottuu, jonka kautta asiakirjojen läpikäymiseen ei mene niin kauan aikaa.

Työpöytä täyttyy erilaisista dokumenteista, joiden todenmukaisuus tulee varmistaa
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Tasapainoinen pelikokemus

"Papers, please" on tasapainotettu erinomaisesti. Vaikka peli saattaa tuntua äkkisestään sekavalta, nostetaan vaikeusastetta juuri sopivasti pelin edetessä. Jokainen päivä tuo mukanaan usein jotain uutta, jonka ansiosta haastetaso pysyy tyydyttävänä koko pelin keston ajan. "Papers, please" on muutenkin pituudeltaan juuri sopiva, sillä tullivirkailijan pesti kestää maksimissaan viisi tuntia. Huonoilla päätöksillä peli voi päättyä huomattavasti nopeamminkin. Tarjolla on lisäksi yli 20 erilaista - ja usein kurjaa - loppuratkaisua, joihin vaikuttavat pelaajan tekemät valinnat. Tämä tekee pelaamisesta mielenkiintoista sekä varmistaa sen, että epäonnistuneen pelikokemuksen jälkeen uusintakierroksen tekee mielellään.

Nätti kuin sika pienenä

"Papers, please" on myös ulkoisilta puitteiltaan komea pelitapaus. Yksinkertainen ja käsin piirretty pikseligrafiikka sopii pelin karuun maailmaan hienolla tavalla ja koko pelin kuvasto hienolla tavalla toteutettu. Erilaiset paperit, leimat, yleiset maisemat sekä ihmiset ovat erittäin näyttäviä tehden pelikokemuksesta ainutlaatuisen elämyksen. "Papers, please" on malliesimerkki siitä, että näköaistia hellivä pelielämys ei tarvitse sen kummempia kommervenkkejä - usein yksinkertainen on kaunista. Myös pelin äänimaailma on mukavan pelkistetty, mutta erittäin toimiva.

Yritys ja erehdys

Suurempia murheita "Papers, please" ei pidä sisällään. Jos jostain haluaa narista, niin välillä juonikuvioihin liittyvät koukerot tuntuvat ajavan pelaajan tarkoituksellisesti umpikujaan. Tämä on selkeästi laskelmoitua, sillä tietyt tapahtumat johdattavat pakostakin pelin lopulliseen päätökseensä. Tietyllä tavalla tämä sopii kylläkin pelimaailman henkeen, sillä esimerkiksi turhan rehellinen tullivirkailija voi saada syytteen vehkeilystä salaliiton kanssa, jos pelaaja erehtyy liiaksi paljastamaan tietojaan. Tämänlaiset tapahtumat kuvaavat osuvalla tavalla Arstotzkan viranomaisten mielipuolista toimintaa ja epäreiluutta kansalaisiaan kohtaan, mutta välillä tämä pelaajan huijaaminen ärsyttää.

"Papers, please" lähes vaatii, että sen onnistuneeseen läpäisyyn kuuluu muutama epäonnistuminen. Yrityksen ja erehdyksen kautta pelaaja tietää seuraavalla pelikerralla, kuinka tietyissä tilanteissa täytyy toimia. Onneksi uusintakierrosta harvemmin täytyy aloittaa aivan alusta, sillä peliä voi jatkaa myös jokaisen pelipäivän alusta. Tällöin koko rumbaa ei käydä lävitse kokonaan, joka hieman hälventää fiilistä epäreiluudesta.

Kunnia Arstotzkalle -motto käy pelin aikana tutuksi
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Kunnia Arstotzkalle!

Muuten "Papers, please" on mahtava pelikokemus. Peli on kokonaisuutena hyvin toteutettu, sen on puitteiltaan komea ja sen jatkuvasti kohoava vaikeusaste pitää pelin jatkuvasti kiinnostavana. Näennäisen yksinkertainen peli on täynnä syvyyttä ja mielenkiintoisia elementtejä, jonka lisäksi peli herättää myös ajatuksia. Jos "Papers, please" ei ole vielä tuttu tapaus pelirintamalla, kannattaa sukeltaa hetimiten Arstotzkan karun kauniiseen maailmaan. Tullivirkailijan hommaa ei paremmin voisi paketoida pelimuotoon.

Loopin' Louie

Loopin' Louie
Kuva: Toymate.com-sivusto
Useammankin julkaisijan toimesta vuosikymmenten aikana markkinoille ilmaantunut "Loopin' Louie" on yksi tunnistettavimmista lastenpelistä koskaan. Jo viime vuosituhannen puolella ensi kertaa ilmestynyt peli kun ei ole ulkomuodoltaan se perinteisin pöytäpeli. Ja omalaatuinen tyyli on tehnyt tehtävänsä, sillä "Loopin' Louie" on voittanut lukuisia palkintoja. Näistä merkittävin lienee vuoden 1994 "Spiel des Jahres"- lastenpelin voitto.

Terroria kanatarhassa

"Loopin' Louie" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen peli. Varren päässä oleva lentokone lentää paristojen voimalla ympyrää yrittäen tiputtaa pelaajien edessä olevat kanakiekot alas. Jokaisella pelaajalla on kolme kanakiekkoa, jotka tipahtavat lentokoneen osuessa näihin. Kun kaikki kolme kanaa ovat tippuneet, on kyseinen pelaaja poissa pelistä. Se pelaaja, jolla on viimeisenä kanoja orrella, on kierroksen voittaja.

Turbulenssia yläilmoissa

Louien ohjastamaan lentokonetta estetään osumasta omiin kanakiekkoihin pelin jalustaan kiinnitetyillä mailoilla, jotka sinkoavat lentokoneen yläilmoihin. Vaikeusastetta voi hieman rukata ylöspäin kääntämällä oman mailan pään kapeammaksi. Helpommalla asetuksella mailan osumakohta on varsin leveä, joka sopii erinomaisesti lapsipelaajille tehden lentokoneeseen osumisesta helpompaa.

Lentokoneen lyöminen mailalla lähettää tämän usein holtittomaan ilmalentoon, joka tekee pelistä välillä arvaamatonta ja aiheuttaa usein koomisia tilanteita. Louien ohjastama lentokone voi sinkoutua iskuvoimasta riippuen tekemään omituisia kaarroksia, jotka voivat pahimmassa tapauksessa heittää lentokoneen tiputtamaan oman kanankiekon. Mailan käyttö tarjoaakin sopivan taktikointimahdollisuuden, sillä oikein ajoitettu ja juuri sopivalla voimalla tehty lyönti tippuu suoraan kilpatoverin kanalauman keskelle ilman, että kaveri voi tehdä yhtään mitään.

"Loopin' Louie" on ulkonäöltään houkutteleva ja komea peli


Huvia isommalle peliporukalle

"Loopin' Louie" tarjoaa pelikokemuksen 2-4 pelaajalle ja parhaimmillaan peli on täydellä pelaajamäärällä. Tällöin peliin syntyy mukavaa kaoottisuutta, kun lentokone heittelehtii ympäri pelialuetta arvaamattomalla tavalla pelaajien iskiessä tätä mailallaan. Pienemmillä pelaajamäärillä "Loopin' Louie" ei toimi aivan yhtä hyvin. Varsinkin kahden pelaajan pelissä taktikointi jää vähemmälle, sillä lentokonetta on lähes mahdoton lähettää vastapuolelle siten, että sen saa tippumaan suoraan vastustajan kanalaan. Tällöin "Loopin' Louie" muodostuu lähinnä tuuripeliksi ja sen odotteluksi, milloin vastapuoli epähuomioissa ei saa kunnon osumaan lentokoneeseen ja kanamerkki tipahtaa alas. Peli on myös siinä mielessä epäreilu, että pelaajan vasemmalla puolella oleva kilpatoveri on aina etulyöntiasemassa. Osaava pelaaja pystyy helposti iskemään lentokoneen suoraan omaan kanatarhaan ilman, että tälle on mitään tehtävissä.

Ylistys muoville

Pelin suurin vahvuus on sen värikäs ja omaperäinen ulkokuori. "Loopin' Louie" on takuuvarma katseenkääntäjä missä tahansa pelatessa ja myös peliä ulkopuolelta seuraavat saavat siitä viihdykettä. Harmittavasti pelin komponentit ovat halvan oloisia, sillä kaikki osat ovat tehty muovista. Tämän takia osat voivat hajota intensiivisempien pelisessioiden aikana, eikä asiaa auta se, että peli täytyy purkaa, jotta sen saa säilytykseen. Osien irroittelu ja kokoaminen on omiaan löysyttämään niitä, joten "Loopin' Louie" ei todennäköisesti tule kestämään aktiivikäytössä vuosikausia. Lisäksi ainakin uusin, Tacticin julkaisema versio tulee niin ohuessa ja kelvottomassa pahvilaatikossa, että tämä tuntui olevan riekaileina jo ennen kuin pelin oli kaupasta kotiin kuljettanut.

Ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus

Tästä huolimatta "Loopin' Louie" on hauska peli, josta nauttii niin pienemmät kuin isommatkin pelaajat. Jos peli tulee vastaan halvalla, kannattaa ehdottomasti tarttua tarjoukseen, sillä kyseessä on pienine ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus. Vaikka itselleni paristotoimiset ja muovista tehdyt pelit eivät yleensä maistu, on "Loopin' Louie" piristävä poikkeus sääntöön. Eihän näin yksinkertaisesta pelistä edes suurempia odotuksia muodostu, joten peli pääsee yllättämään positiivisesti. On myös hauska havaita, että toimiva pelikokemus ei aina vaadi kymmensivuisia ohjekirjoja ja monimutkaista pelimekaniikkaa - joskus yksinkertainen on kaunista.  Pienissä annoksissa erityisesti lasten kanssa "Loopin' Louie" tarjoaa yhdessä tekemistä parhaimmillaan.

The Lost Expedition

The Lost Expedition
Osprey Games 2017
Kuva: BoardGameGeek-sivusto
Peer Sylvesterin luoma "The Lost Expedition" on korttipohjainen lautapeli, jossa pelaajien muodostama retkikunta lähtee Percy Fawcettin jalanjäljissä etsimään tarunhohtoista Eldoradoa Amazonin sademetsien syvyyksistä. Kyseessä on yhteistyöpeli, jossa pelaajat pelaavat yhdessä peliä vastaan. Eikä tarjolla suinkaan ole helppo patikointi ryteikössä, sillä vaaroja kuhisevassa sademetsässä jokainen päivä voi olla retkikunnan viimeinen.

Toimivaa lautapeliviihdettä

"The Lost Expedition" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen. Pelin ideana on kuljettaa oma retkikunta korteista muodostuvan viidakon lävitse, joka käsittää vaikeusasteesta riippuen 7-9 korttia. Omaan joukkoon kuuluu kolme tutkimusmatkailijaa, joilla jokaisella on oma erikoistaitonsa: yksi hallitsee suunnistamisen taidon, toinen hallitsee leiritymisen ja kolmas on viidakkoekspertti.

Peli etenee loogisesti siten, että jokainen pelivuoro käsittää yhden päivän viidakkovaellusta. Päivät ovat jaettu aamu- sekä iltapatikointeihin, joiden tapahtumat muodostuvat pelaajille jaettavien korttien sisällöstä. Näitä tapahtumakortteja on vajaa 60, joista suurin osa sisältää lähinnä ikäviä vastoinkäymisiä. Yksi kortti saattaa tarjota kohtaamisen alkuasukkaiden kanssa, toisessa retkikunnan ruokatarvikkeet pilaantuvat ja useammassakin kortissa vastaan tulee verenhimoisia eläimiä.

Jokaisen päivän alussa pelaajille jaetaan neljä korttia, joista jokainen pelaa vuoronperään pöytään kaksi aamu- sekä iltapatikoinnin aikana. Näistä korteista muodostuu tapahtumasarja, joka kuvaa sitä, mitä kaikkea kulloisenkin etenemisen aikana tapahtuu. Pientä twistiä lisää se, että aamun aikana kortit järjestellään numerojärjestykseen ja illan aikana kortit jäävät siihen järjestykseen, jossa ne pöytään laitetaan. Kun kortit ovat pöydässä, aletaan yhdessä pohtimaan, miten erilaisissa tilanteissa kannattaisi järkevimmin toimia. Kortit pitävät sisällään tapahtumia, jotka vaativat erilaisia toimia. Keltaisella pohjalla olevat toiminnot tulee suorittaa aina, punaisella pohjalla olevista valitaan yksi ja siniset toiminnot ovat täysin vapaaehtoisia, jotka voi suorittaa halutessaan.

Käteen arpoutuvat kortit tarjoavat tälläkin kertaa vaikeita valintoja.
Pelin graafinen ilme on upeasti toteutettu.

"The Lost Expedition" vaatii paljon suunnittelua ja yhdessä pohtimista, sillä valinnat harvemmin ovat yksiselitteisiä. Tähän vaikuttaa paljon se, että retkikunnalla on rajalliset resurssit: ammuksia saa lähtiessä mukaan vain kolme ja ruokaakin mukana on vain neljän merkin verran. Jokaisella retkikunnan jäsenellä on myös vaikeustasosta riippuen 3-4 energiapistettä, jotka kuluvat nopeasti, jos pelaajat tekevät hölmöjä valintoja. Koska tapahtumakortit ovat suurimmalta osin vaikutuksiltaan negatiivisia, on usein valittavat kahdesta pahasta se pienempi. Kannattaako esimerkiksi uhrata yhdeltä retkikunnan jäseneltä energiaa, jotta saadaan paljon kaivattua ruokaa vai pitäisikö uhrata kallisarvoisia ammuksia, jotta retkikunta pääsee etenemään kohti pelin loppua, eli Eldoradoa. Tämä on pelin suurin vahvuus, sillä se tuntuu jatkuvasti kiristävän silmukkaa pelaajien kaulan ympärillä ja jokaisella päätöksellä on suuri merkitys siihen, kuinka peli lopulta päättyy. Peli myös välttää sen ongelman, että hankalat päätökset jarruttavat peliä: joka päivä yksi pelaaja on retkikunnan johtaja, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan siitä, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan.

Pelin saa päätökseen kolmella tavalla. Jos jokainen retkikunnan kolmesta jäsenestä menehtyy energiapalojen loputtua, peli päättyy. Samoin jos pelaajat saavuttavat viidakkolaatoista muodostuneen pelilaudan lopun, eli Eldoradon, päättyy peli myös välittömästi. Hieman harvinaisempi lopetusvaihtoehto on se, että tapahtumakorttien pakka loppuu toisen kerran. Tähän ei kuitenkaan päädytä usein, sillä kaksi aiempaa vaihtoehtoa tapahtuvat paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin korttien loppuminen toisen kerran.

Pelimekaniikaltaan "The Lost Expedition" on mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu. Korteista muodostuvat tapahtumaketjut tarjoavat sopivaa vaihtelua, sillä nämä arpoutuvat pelaajien käsiin nostopakasta. Lisäksi jokaisen pelaajan valinnat siitä, mitä milloinkin pöytään pelataan, tarjoavat peliin lisää variaatiota. Pienenä vaikeutuksena pelaajat eivät myöskään saa keskustella keskenään käsissään olevista korteista, jolloin jokainen joutuu itsekseen miettimään, mitä pöytään kannattaa laittaa. Peliä täytyy siis osata lukea jatkuvasti, jotta homma luistaisi mahdollisimman hyvin. Pientä helpotusta tarjoaa se, että jotkut kortit tarjoavat mahdollisuutta vaihtaa tapahtumakorttien paikkaa tai hypätä seuraavan kortin ylitse. Tämä on erityisen toimivaa silloin, kun edessäpäin on jokin erityisen huono kortti, joka koituu pahimmassa tapauksessa koko retkikunnan kohtaloksi.

Illanviettoa monen kokoisille peliporukoille

"The Lost Expedition" on suunniteltu siten, että se tarjoaa pelimuotoja soolipelistä useamman pelaajan porukoille. Soolopeli on toteutettu mallikkaasti. Vaikka tämä tekee pelistä aavistuksen pasianssi-tyylisen kokemuksen, on peli toimivaa viihdettä myös itsekseen pelattuna. Yksinpeli tarjoaa myös mahdollisuuden haastaa itseään. Peliin on muodotettu soolopelille erityinen pistejärjestelmä, jonka myötä pelaaja voi yrittää parantaa tulostaan seuraavilla pelikerroilla - jos nyt ylipäätään viidakkoseikkailusta hengissä selviää.

Useamman pelaajan porukoissa peli toimii myös hienosti ja moninpeliin mahtuu pelaajia 2-5. Parhaimmillaan yhteistyöpeli toimii kolmen hengen porukassa, sillä tällöin pelikokemus pysyy sopivan kompaktina. Tapahtumakorttien määrä on kolmella pelatessa juuri sopiva, jonka myötä looginen päättely ei tunnu menevän niin pahasti solmuun, kuin maksimimäräällä pelatessa. Peli toimii kuitenkin hyvin kaiken kokoisilla pelaajamäärillä.

Kolmen pelajaan pelin ensimmäisen pelivuoron asetelma. Ylhäällä retkikunnan
jäsenet ja näiden resurssit. Keskellä korteista muodostuva viidakko. Alimmaisella rivillä
aamuvaelluksen tapahtumat, joissa riittää tälläkin kertaa pohdittavaa.

Puitteiltaan kaunis pelikokemus

Toteutukseltaan "The Lost Expedition" on ensiluokkainen peli. Korttien materiaali on jämäkkää ja komponentit ovat muutenkin hienosti toteutettu. Jokainen merkki kertoo selkeästi sen merkityksen, jonka ansiosta pelaaminen on miellyttävää.  Erityisesti pelin graafinen ilme on piristävä, sillä Garen Ewingin luoma sarjakuvamainen kuvitus herättää pelin tapahtumat hienolla tavalla eloon. Värikkäät kuvat tekevät myös muuten armottomasta viidakkoseikkailusta hieman miellyttävämmän kokemuksen, jonka ansiosta niistä ikävämmistäkin tapahtumakorteista saa edes iloa näköaistille.

Pelikortit eivät sisällä tekstiä, vaan niiden toiminnot välitetään pelaajille erilaisten symbolien avulla. Nämä on toteuttu selkeästi ja hauskana yksityiskohtana jokainen tapahtumakortti pitää sisällään itsessään pienen tarinan siitä, mitä kulloisenkin kortin aikana tapahtuu. Esimerkiksi Anacondan kohdatessa pelaajat voivat käyttää tulivoimaa saadakseen käärmeestä ruokaa tai sitten yrittää paeta pedolta, jolloin retkikunta menettää energiaa. Jokainen kortti pitää sisällään tällaisen pienen tarinan, joka luo peliin lisäsyyvyyttä.


Haastava, mutta palkitseva lautapeli

"The Lost Expedition" on hyvä lautapeli. Se tarjoaa kaiken kokoisille peliporukoille viihdettä ja pohdiskelua sisältävän pelielämyksen, joka on kuorrutettu komealla kuvituksella. Pelistä ei suurempia ongelmia löydy, mutta välillä korttipelien helmasynti, eli tuurielementti häiritsee. Koska kortit nostetaan satunnaisesti pakasta, heittelee pelin haastavuus paljonkin pelikerrasta riippuen. Joskus pelin läpäisee hämmästyttävän helposti, kun välillä korttionnea ei tunnu olevan lainkaan. "The Lost Expedition" onkin pääsääntöisesti vaikeusasteeltaan haastava, sillä useimmiten se päättyy pelaajien tappioon. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä peli on juuri sopivan mittainen. Keskimäärin puolituntinen pelisessio on juuri sopivan mittainen, sillä epäonnistuneen tutkimusmatkan jälkeen tulee helposti aloitettu peli ajatuksella "tällä kertaa onnistumme".

Jos satunnaisuus ei häiritse, on "The Lost Expedition" viihdyttävä lautapeli, jota voi suositella kaikille pöytäpelien ystäville. Mielenkiintoisella teemalla ja komealla graafisella ilmeellä päällystetty pelikokemus on samaan aikaan sekä haastava että palkitseva. Peliin on julkaistu myös lisäosa "The Lost Expedition: The Fountain of Youth & Other Adventures", joka tarjoaa uusien korttien muodossa lisäsyvyyttä muutenkin mielenkiintoiseen peliin. Jos viidakkoseikkailu Amazonin syvyyksissä on sinun juttusi, kannattaa "The Lost Expedition" pistää hankintalistalle.

Marko Hautala - Kuiskaava tyttö

Marko Hautala
Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivumäärä 255
"Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu. Lue omalla vastuullasi.
Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä."

Näillä saatesanoilla kuvaillaan Marko Hautalan seitsemättä kirjaa "Kuiskaava tyttö". Harva romaani onnistuu etukäteen aiheuttamaan samanlaista kuumotusta, sillä ajatuksena teoksen konsepti on äärimmäisen ahdistava. Kauhukirjat tulevat helposti uniin muutenkin, mutta Hautalan "Kuiskaava tyttö" vie tämän vieläkin pidemmälle. Lukija saakin viettää unettomia öitä kuunnellen hiljaisuutta jatkuvasti peläten, alkaako jossain vaiheessa kuulumaan kauhistuttavaa kuiskutusta.

Tämä on ehdottomasti "Kuiskaava tytön" suurin vahvuus, sillä jo ennen kirjan lukemista se alkaa leikittelemään lukijan mielikuvituksella - ja tekee tämän erittäin onnistuneesti. Toki koko kirjan idea on nerokkaasti rakennettu tälle pohjalle, jota on myös hyödynnetty onnistuneesti niin teoksen saatesanoissa kuin markkinoinnissa. On erinomainen suoritus pystyä säikyttelemään lukijaa jo ennenkuin hän on lukenut ensimmäistäkään sivua, mutta "Kuiskaava tyttö" onnistuu tässä vakuuttavalla tavalla. Se on jo hieno saavutus itsessään.

Harmittavasti Hautala ei onnistu valjastamaan jännittävää ideaa koko kirjan mittaiseksi kauhukokemukseksi vaikka tarina on mielenkiintoinen. "Kuiskaava tyttö" kertoo psykoterapiakeskuksessa työskentelevästä Antonista, jonka työtoveri murhataan epämääräisissä olosuhteissa. Nopeasti tarinaan alkaa sekoittumaan omituisia ja yliluonnollisia elementtejä, jotka johdattavat Antonin selvittelemään tapahtumien kulkua sekä kohtamaan oman menneisyytensä demonit. Lopulta moneen levittäytyvään vyyhtiin sotkeutuu niin Vaasan palo, kaupungin alla kulkevat maanalaiset käytävät sekä mystinen punainen kansio, jonka sisältö on häiritsevää, mutta myös liittyy olennaisella tavalla Antonin menneisyyteen. Lisäksi tarinan keskiössä pyörii vanha tarina kuiskaavasta tytöstä, joka tuntuu liittyvän olennaisena osana kaikkeen. 

"Kuiskaava tyttö" on Hautalan tyylille uskollisesti erinomaisesti kirjoitettu. Tarina etenee soljuvasti ja kaappaa nopeasti pihteihinsä. Vaikka romaanin juonikuviot alkavat loppua kohden hajoamaan käsiin, osaa Hautala kuljettaa kertomusta niin viihdyttävästi eteenpäin, että "Kuiskaava tyttö" on pakko lukea alusta loppuun mahdollisimman nopeasti. Luku-urakka jättää kuitenkin ristiriitaiset tunnelmat. Monitulkintaiset loppuratkaisut ovat muodostuneet Hautalan tavaramerkiksi, mutta tällä kertaa kirjan loppupuoli jättää valjun jälkimaun. Loppuun sotkettu salaperäinen kultti tuntuu lähinnä naurettavalta ja tarpeettomalta lisäykseltä, joka vain sekoittaa muutenkin monia elementtejä sisältävää tarinaa. Ongelma ei kuitenkaan vesitä lukukokemusta: se mikä hävitään tarinan sisällössä, voitetaan sen kerronnassa.

Hautalan seitsemäs kirja on mielenkiintoinen ja paikoitellen hyvinkin jännittävä teos. Se ei yllä pelottavuudessaan aivan samanlaiseen kauhistuttavuuteen kuin miehen teokset parhaimmillaan, mutta sen luoma tunnelma sekä konsepti aiheuttavat väristyksiä riittävän tehokkaasti. "Kuiskaava tyttö" on oivallinen lisä Hautalan muutenkin tasavahvaan julkaisukatalogiin, mutta kirjailija on monella muulla teoksellaan onnistunut luomaan paremmin kasassa pysyviä lukuelämyksiä. 


Areena 5 (PC)

Areena 5
Seppo Suorsa 2000
Kuva: Areena 5 -käynnistyskuvake
Areena-pelisarja on tuulahdus viime vuosituhannen lopulta, jolloin kotimainen freeware/shareware-pelikulttuuri eli kulta-aikaansa. Teokset kuten "Liero", "Pro Pilkki" sekä "Slicks'n'Slide" lienevät jokaiselle 90-luvulla nuoruuttaan eläneelle tuttuja pelejä, joita tahkottiin innokkaasti niin kotikoneilla kuin koulujen ATK-luokissa. Usein harrastelijavoimin pykätyt peliteokset eivät kotikutoisuudestaan huolimatta olleet turhia tekeleitä, vaan aikaa kestäviä teoksia, joiden pariin palataan edelleen. Tuon aikakauden parhaimpiin julkaisuihin lukeutuu myös Areena-pelisarjan hiotuin ja paras osa "Areena 5" vuodelta 2000.

Monipuolinen manageripeli fantasiahengessä

"Areena 5" on lähtökohdiltaan hykerryttävä peli, joka yhdistää managerointia fantasiamaailmaan. Pelaajan tehtävänä on luoda voittoisa gladiaattorijoukkue, jonka tarkoituksena on nousta läpi sarjatasojen aina ykkösdivisioonaan sekä luonnollisesti voittaa himoittu sarjamestaruus. Tätä varten pelaajan täytyy värvätä gladiaattoreja - joita löytyy yli 30 erilaista rotua -, treenata näitä sekä hankkia erilaisia varusteita panssareista aseisiin. Pelin vahvuus on sen monipuolisuudessa, sillä erilaisia toimintoja löytyy suuret määrät. Jo pelkästään yksittäinen gladiaattori pitää sisällään valtavat määrät erilaisia ominaisuuksia, joihin täytyy kiinnittää huomiota: on moraalia, roolipelihenkeen sopivia taitoja voimasta kestävyyteen sekä yksilöllisiä aseiden käsittelytaitoja, jotka täytyy huomioida, kun hahmoa lähtee kehittämään. Lisäksi keskeisessä roolissa on gladiaattorin ikä, sillä jokaisen gladiaattorin täytyy eläköityä 35 vuotiaana. Tämä tuo mukavaa lisämaustetta joukkueen rakentamiseen, jonka myötä kaikkia paukkuja ei voi pistää yhden ylivertaisen sankarin varaan.

Joukkueeseen mahtuu yhdeksän gladiaattoria, joten monia asioita täytyy huomioida, jotta joukkueesta saa rakennettua mahdollisimman hyvin kokonaisuutena toimivan. "Areena 5" tarjoaakin hyvän mahdollisuuden taktikointiin, sillä joukkueen rakentamiseen täytyy kiinnittää huomiota. Gladiaattoristaan voikin luoda lähitaistelussa pärjäävän mörssärin, taioilla parantavan ja tuhoa tekevän maagin, etäältä kohteeseen iskevän jousimiehen tai sankarin, joka osaa hieman kaikkea. Esimerkiksi pelkästään lähitaisteluun keskittyvä pelaaja harvemmin pärjää korkeimmilla sarjatasoilla, joissa vastustajan joukkueet ovat täynnä monen alan osaajia.

Peli pitää sisällään valtavat määrät erilaista tietoa sekä informaatiota, mutta tästä huolimatta kaikki ominaisuudet ovat esitetty selkeästi. "Areena 5" onkin helposti lähestyttävä, jonka myötä alkuun pääsee helposti. Pelin käyttöliittymä on toteutettu erinomaisesti.


Pelin käyttöliittymä on monipuolisuudestaan huolimatta selkeä
Kuva: kuvankaappaus pelistä


Raivoisaa taistelua loppuun saakka

Joukkueen hallinnoinnin lisäksi pelin sielun muodostavat gladiaattoritaistelut, joita tahkotaan niin sarjatasolla kuin myös CUP-otteluissa. CUP-otteluihin osallistuvat kaikki joukkueet jokaiselta sarjatasoilta, joten välillä näissä jälki on karua. 1. divisioonan joukkueet kun pyyhkivät lattiaa alempien sarjatasojen harrastelijoilla, joten taisteluiden lopputulokset ovat välillä tylyä katseltavaa. Oman sarjatason ottelut ovatkin sitten selkeästi tasapainotetumpia kokemuksia, vaikka haastetta löytyy näissäkin yllin kyllin.

Itse taistelu käydä vuoropohjaisesti ja toimintaan pääsee maksimissaan kuudella gladiaattorilla. Pelaaja hallitsee yksilöllisesti jokaista gladiaattoria taistelun aikana, jonka myötä toiminnan tiimellyksessä tätä voi siirtää, se voi suorittaa jonkin toiminnon (hyökkäys tai taika) tai vuoron voi jättää väliin. Taistelu on suoraviivaista ja yksinkertaista, mutta taktikoinnilla on suuri rooli. Vastustajien ominaisuudet saa näkyviin, jonka myötä voi miettiä, kuka vastustajista kannattaa ensimmäisenä hoitaa pois pelistä. Tämä luo peliin mukavaa lisäsyvyyttä ja pitää taistelut toistosta huolimatta mielenkiintoisina. Jos taistelut haluaa paukuttaa nopeasti alta pois, on myös mahdollista hyödyntää pikakierros-ominaisuutta, joka pyöräyttää automaattisesti tekoälyn avulla kierroksen lävitse. Ominaisuus toimii varsin hyvin, sillä usein erityisesti heikompia vastustajia kohdatessa taistelut päätyvät oman joukkueen voittoon, jos tämä on hyvin rakennettu.

Vuoropohjainen taistelusysteemi on hienosti toteutettu
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Ajaton pelielämys

"Areena 5" on vielä lähes 20 vuotta julkaisunsa jälkeen peli, jonka äärellä viihtyy. Se on sisällöltään monipuolinen ja täynnä mielenkiintoisia ominaisuuksia, grafiikka on yksinkertaisuudestaan huolimatta komeaa ja peli on myös oikeasti haastava. Pelin haastavuudesta kertoo se, että olen kuluneiden vuosikymmenten aikana palannut aika ajoin pelin maailmaan, mutta vasta viimeisimmällä yrityksellä saavutin sarjamestaruuden. Tämä on nykyisen putkijuoksujen ja kädestäpitelyn aikana piristävää, sillä pelin suurimman tavoitteen saavuttaminen vaatii työtä.

"Areena 5" on erinomainen peli, joka on helposti pelisarjan paras osa. Kokonaisuus on erinomaisesti tasapainotettu ja pitää sisällään niin paljon kaikkea, että moni yksityiskohta jäi varmasti mainitsematta myös tämän arvostelun yhteydessä. Peli kannattaakin itse kokea, jotta sen monipuolisuudesta saa oikeanlaisen käsityksen. Onneksi tämä on tehty helpoksi, sillä pelin sekä sarjan muut osat saa ladattua pelisarjan viralliselta kotisivulta.

Once Upon a Time In Hollywood

Once Upon a Time in Hollywood
2019
Kuva: Finnkino-sivusto
Quentin Tarantinon uran viimeiset vaiheet ovat aiheuttaneet huolta. Siinä missä mies tuntui aikanaan mullistavan elokuvanteon pitkillä otoksillaan, nokkelalla dialogillaan sekä eri aikatasoilla leikittelyllä elokuvissa "Reservoir Dogs" sekä "Pulp Fiction", ei samanlaiseen lentoon ole tällä vuosituhannella päästy kuin muutaman kerran. Tarantinon rakkautta elokuvaan ei kuitenkaan voi edelleenkään kiistää, sillä ohjaajaneron tuotokset ovat aina olleet vahvoja kunnianosoituksia kyseistä taiteenlajia kohtaan. Siksi Tarantinon uusinta elokuvaa tuli odotettua vesi kielellä, sillä "Once Upon a Time in Hollywood" vie katsojan juuri siihen maailmaan, josta Tarantino on ammentanut luovuttaan koko uransa ajan.

"Once Upon a Time in Hollywood" sijoittuu 60-luvun loppupuolelle, jolloin Hollywoodin kulta-aika oli saapumassa päätökseensä. Elokuva kertoo tarinan hiipuvasta elokuvatähti Rick Daltonista (Leonardo DiCaprio) sekä tämän sijaisnäyttelijä Cliff Boothista (Brad Pitt), jotka taistelevat olemassaolostaan muuttuvassa elokuvamaailmassa. Vaikka elokuvan annettiin ymmärtää kertovan Sharon Taten traagisesta murhasta, on tämä lopulta lähinnä sivujuonne elokuvassa. Pääosassa pyörii aurinkoinen Hollywood, Daltonin ja Boothin kaverisuhde sekä tapahtumat elokuvateollisuuden kulisseissa.

Ei ole kuitenkaan sattumaa, että elokuvaa markkinoitiin harhaan johtavasti. "Once Upon a Time in Hollywood" nimittäin leikittelee katsojillaan koko kestonsa ajan. Elokuva antaa odottaa monessa kohtaan jotain, jonka se sitten ampuukin alas vähät välittämättä ennakko-odotuksista. Esimerkiksi pahaenteinen kohtaus Spahn Ranchilla ei johdakaan odotettuun lopputulokseen ja lopulta jopa elokuvassa kuultu sananvaihto siitä, että hyvä voittaa lopulta aina, toteutuu. "Once Upon a Time in Hollywood" antaakin ymmärtää olevansa realistinen kuvaus 60-luvun lopun tapahtumista, mutta loppuratkaisu kääntääkin asetelman päälaelleen hulvattomalla tavalla. Tarantino onnistuu viihdyttävällä tavalla vedättämään katsojia, jotka odottavat jotain aivan muuta, mitä lopulta saavat. Tämä on elokuvan suurin vahvuus.

"Once Upon a Time in Hollywood" on komea leffa, jossa 60-luvun Hollywood herää upealla tavalla eloon. Puvustus ja lavastus ovat ensiluokkaisia, jonka ansiosta elokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä. Myös Tarantinon vahvuudet ohjaajana pääsevät hienolla tavalla esille, sillä esimerkiksi tavaramerkiksi muodostunut musiikin käyttö kohtauksissa on toteutettu siten, että se solahtaa saumattomalla tavalla osaksi kokonaisuutta. Muutamassa aiemmassa leffassa Tarantinon kikkailu omien vahvuuksiensa kanssa on alkanut tuntua hieman päälleliimatulta, mutta tällä kertaa nämä tyylikeinot todella toimivat.

Komea ulkokuori onkin elokuvan parasta antia, mutta harmittavasti itse tarina jättää kylmäksi. Vaikka päähahmojen edesottamuksia seuraa mielellään samalla kun näkee kurkkauksen elokuvateollisuuden kulisseihin, jää itse juoni lopulta irtonaiseksi. "Once Upon a Time in Hollywood" kun ei tunnu varsinaisesti kertovan minkäänlaista selkeää tarinaa, sillä elokuva tuntuu vain irtonaiselta kohtaukselta kahden kaveruksen elämästä. Lähes kolmetuntisen elokuvan luulisi pystyvän vetämään paremmin erilaiset juonikuviot yhteen, mutta tällä kertaa punainen lanka jää uupumaan. Tätä tunnetta lisää entisestään elokuvan lukuisat henkilöhahmot, joista osa jää aivan liian pinnallisiksi. Tarina olisi kaivannut kipeästi tiivistämistä, jotta se ei tuntuisi näin repaleiselta ja etäiseltä.

"Once Upon a Time in Hollywood" on kuitenkin kaikesta huolimatta viihdyttävä elokuva, jonka suurimmat vahvuudet nojaavat sen tunnelmassa, loistavassa näyttelijätyössä sekä yllätyksellisyydessä. Näiden seikkojen ansiosta elokuvan katsoo mielellään ainakin kerran, vaikkei se muutaman komean irtokohtauksen lisäksi tarjoa mitään sellaista, jonka takia leffan pariin tulisi palattua uudemman kerran. Jatkossa olisi mielenkiintoista nähdä Tarantinon todella hyppäävän pois mukavuusalueeltaan esimerkiksi paljon puhutun Star Trek -elokuvan myötä, jotta ohjaajamaestrolta nähtäisiin jotain oikeasti uutta.

Pokémon Detective Pikachu

Pokémon Detective Pikachu
2019
Kuva: Warner Bros -sivusto
Yksi tämän vuoden odotetuimmista elokuvista on hieman yllättäenkin Pokémon-leffa. Vaan miksikäs ei, sillä "Pokémon Detective Pikachu" on lähtökohdiltaan hykerryttävä elokuva: oikeita ihmisiä sekä tietokoneella luotuja pokémoneja yhdistelevä raina lupaili ennakkoon mielenkiintoista dekkaritarinaa ja sadunomaista maailmaa samassa hengessä kuin "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?" aikanaan. Tätä näyttävä elokuva tarjoaakin, vaikka kaikkia mahdollisuuksia ei hyödynnetä.

"Pokémon Detective Pikachu" kertoo tarinan Tim-nimisestä nuorukaisesta, joka saa kuulla etsivä-isänsä kuolleen epämääräisissä olosuhteissa. Ainoana johtolankana toimii isä-vainaan muistinsa menettänyt Pikachu, jonka puhetta Tim yllättäen ymmärtää. Parivaljakko alkaa selvittämään yhteistyössä mysteeriä, joka johdattaa kaksikon suureen seikkailuun, jonka aikana riittää huumoria, vauhtia sekä vaarallisia tilanteita.

"Pokémon Detective Pikachu" on mielenkiintoinen elokuva, johon liittyy kuitenkin omat ristiriitansa. Kun elokuvan trailerit alkoivat leviämään, ei leffan tyylilajista oikein osannut sanoa mitään. Tarjolla näytti olevan niin lapsille kuin aikuisille suunnattu salapoliisi-elokuva, jonka tunnelma ammensi noir-elokuvien hengestä. Mielleyhtymät jo aiemmin mainittuun Roger Rabbit -elokuvaan olivat vahvat. Harmittavasti "Pokémon Detective Pikachu" ei onnistu tavoittamaan tätä tunnelmaa tai koe edes tarpeelliseksi kurotella kyseiseen suuntaan. Elokuvalla on omat hetkensä, mutta leffa sortuu tasapaksuksi erikoisefekti-rymistelyksi, jota on tarjolla niin monessa elokuvassa. Tämän lisäksi "Pokémon Detective Pikachu" kärsii ennalta-arvattavuudesta. Vaikka juonikuvioihin on ympätty muutamia isompia yllätyksiä, oli jopa viimeinen juonenkäänne helposti arvattavissa elokuvan puolivälissä.

On harmillista, että "Pokémon Detective Pikachu" ei lähesty tarinaansa erikoisemmasta tulokulmasta. Selkeästi aikuisemmalle väelle suunnattuna, enemmän film-noir-henkeä sisältävä dekkaritarina olisi ollut hykerryttävä lähtökohta pokémon-elokuvalle. Nyt elokuva on kyllä näyttävä ja viihdyttävä, mutta sydämellisyydestään huolimatta lopputulos jää ontoksi. "Pokémon Detective Pikachu" on hyvä elokuva, joka olisi voinut pienellä hienosäädöllä ja paremmalla tyylitajulla olla vieläkin viihdyttävämpi.

Mielipide: Game of Thrones jätti tyhjiön, joka alleviivaa sarjan merkityksellisyyttä

Yksi maailman katsotuimmista ja suosituimmista sarjoista saapui tällä viikolla päätökseensä. Fantasiaa, poliittista juonittelua sekä vahvasti henkilövetoista tarinaa yhdistellyt "Game of Thrones" päättyi kahdeksan kauden jälkeen. Se, saiko sarja arvoisensa loppuratkaisun, on jokaisen itsensä päätettävissä. Varmaa on se, että sarjan päätös herätti tunteita ja keskustelua. Ja niitä "Game of Thrones" on synnyttänyt koko olemassaolonsa ajan.

"Game of Thrones" on siitä poikkeuksellinen sarja, että sen ympärille on syntynyt suuri ja intohimoinen fanilauma. Harva tv-sarja vetoaa näin monella tasolla katsojiinsa onnistuen kietomaan nämä pikkusormensa ympärille. Viimeiset viikot internet on pullistellut aiheeseen liittyvistä uutisista, joissa itse sarjaa sekä sen aiheuttamia ilmiöitä on purettu ympäri maailmaa. Intohimoisimpien on kerrottu jopa opettelevan sarjassa kuultua valyrian kieltä, jonka opiskelua varten on perustettu oma verkkopalvelu. Lisäksi uutiset täyttyivät faneista, jotka olivat jo etukäteen alkaneet aktiivisesti tehdä surutyötä sarjan päättymisen johdosta.

Moni sivustaseuraaja alkaa viimeistään tässä vaiheessa näkemään ilmiössä koomisia piirteitä. Maailmassa on oikeitakin ongelmia, joten on lähes naurettavaa, että jonkin tv-sarjan päättyminen aiheuttaa suoranaista ahdistusta.

Nyt kun sarja on päättynyt, ymmärrän tämän tunteen hyvin.

"Game of Thrones" päättyi onnistuneella tavalla. Moninaiset juonikuviot vedettiin yhteen tyydyttävästi ja viimeisten jaksojen juonikoukerot tarjosivat sulateltavaa monella tasolla. Jatkuvasti lähestyvä loppu oli odotettu, mutta tästä huolimatta olo jäi tyhjäksi viimeisten lopputekstien vyöryessä ruudulle. Varsinainen tyhjiö iski kuitenkin jonkin aikaa myöhemmin: ymmärrys siitä, että sarja on todellakin päättynyt, pureutui suoraan ihon alle.

Tämä kertoo hyvin paljon siitä, kuinka suuri ilmiö ja erinomaisesti toteutettu sarja "Game of Thrones" lopulta oli. Vaikka sarjan kahdeksaan kauteen mahtui hyvien hetkien lisäksi niitä huonompia ajanjaksoja, ei se missään vaiheessa muuttunut merkityksettömäksi ja tasapaksuksi. Sarjan hahmot, heidän motiivit ja mielenkiintoiset tapahtumat pitivät jatkuvasti otteessaan synnyttäen tunteita, joita mikään muu tv-sarja ei ole saanut aikaiseksi: sarjan henkilöihin aidosti samastui ja heidän kohtalostaan todella välitti. Tästä syystä sarja synnytti suuria tunteita, keskustelua ja spekulointia siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli luvassa.

Nyt kun "Game of Thrones" on päättynyt, on tämä side katkennut. Kaikki sanottu on sanottu, kaikki tarinat on kerrottu. Jäljellä on tyhjä olo, enää ei ole mitä odottaa.

Tämä on sarjan viimeinen suuri saavutus, joka alleviivaa sen merkitystä. Se voittaa tärkeydessään sarjassa nähdyt ihmiskohtalot, monipolviset juonittelut ja komeat tuotantoarvot - jopa loppuratkaisun. Vaikka "Game of Thrones" on koko olemassaolonsa ajan puhutellut fanijoukkoja ja kerännyt suosiota, on täysin varmaa, että viimeistään nyt sen todellinen arvo paljastuu jokaiselle. Usein jonkin asian arvon ymmärtää vasta siinä vaiheessa, kun sen menettää. Näin kävi "Game of Thronesin" kohdalla, mutta tähän menetykseen sotkeutuu katkeransuloista optimismia. Vaikka tarina on päätöksessä, niin se elää muistoissamme nyt ja aina. Ja tässä vaiheessa jokainen ymmärtää tämän tarinan arvon, jonka myötä "Game of Thrones" on viimeistään noussut ansaitsemalleen paikalleen televisiohistorian parhaimpien sarjojen joukkoon.

Kuten sarjan viimeisessä jaksossa todettiin: "Ihmisiä eivät yhdistä kulta tai armeijat, vaan tarinat". Ja tämän viisauden "Game of Thrones" osoitti todeksi kahdeksan kautensa aikana.

Uinu, uinu lemmikkini (2019)

Uinu, uinu lemmikkini
2019
Kuva: Finnkino-sivusto
Stephen Kingin vuonna 1983 ilmestynyt romaani "Uinu, uinu lemmikkini" on tekijänsä paras teos ja yksi parhaimmista kauhukirjoista koskaan. Ei siis olekaan ihme, että kirjaa on sorvattu leffamuotoon pariinkin otteeseen, joista ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 1989. Nyt 30 vuotta myöhemmin aika on kypsä uudelle elokuvaversiolle.

Elokuvan tarina on tuttua huttua jokaiselle, joka on kirjan lukenut. Creedin perhe muuttaa suurkaupungin kiireestä Ludlowin idylliseen pikkukaupunkiin. Iso talo pihoineen on silkkaa amerikkalaista unelmaa, mutta lähimetsässä oleva, pahaenteisiä väreitä synnyttävä eläinten hautausmaa sekä vilkas valtatie rekkoineen luovat synkkiä pilviä taivaanrantaan. Eikä aikaakaan kun asiat saavat ikäviä käänteitä: perheen rakastama kissa jää rekan alle, jonka myötä metsästä löytyvän hautausmaan vaietut salaisuudet paljastuvat. Kuka tuonne haudataankaan, palaa takaisin - mutta muuttuneena.

Uusi elokuvaversio ottaa taiteellisia vapauksia tarinan yksityskohtien suhteen. Vaikka kokonaisuus on suurin piirtein ennallaan, on muutoksia tehty. Esimerkiksi kirjaversiossa auton alle jää perheen kuopus, leffassa taasen perheen isompi neitokainen. Sinällään muutokset ovat piristäviä, sillä näillä pienillä päivityksillä elokuva onnistuu yllättämään. Erityisesti Ellien kohtalokas yliajo on lähes hykerryttävästi toteutettu, sillä katsoja luulee tietävänsä tapahtumat ennakkoon, mutta elokuva vetääkin katsojaa nenästä. Tällaisina hetkinä pienet muutokset palvelevat tarinaa ja elokuvaa luoden siihen uudenlaista syvyyttä. Harmi vain, että suurin osa muutoksista on naurettavia ja täysin tarpeettomia. Esimerkiksi eläinten hautasmaalle kulkeva naamioitunut lapsisaattue on lisäyksenä täysin tyhjänpäiväinen, joka herättää lähinnä pohtimaan, miksi moista on pitänyt elokuvaan edes lisätä.

Elokuvan eduksi on kuitenkin luettava se, että se on jännittävä: monet kauhistuttavat kohtaukset on rakennettu hyvin ja näiden pahaenteinen uhkaavuus saa pakostakin hengityksen salpaantumaan jännityksestä. Vaikka nämä lopulta lässähtävät halpahintaiseksi säikyttelyksi, on tunnelmaa ymmärretty pitkittää riittävästi. "Uinu, uinu lemmikkini" onkin ainakin kerran katsottuna varsin pelottava, joka on aina hyvä asia kauhuleffoissa.

Valitettavasti "Uinu, uinu lemmikkini" ei muuten ole kovin onnistunut tapaus. Elokuvan suurimmat ongelmat liittyvät siihen, että se yksinkertaistaa liiaksi kirjan tapahtumia. Alkuperäisteoksen suurin valtti oli sen häiriintynyt tunnelma ja hahmojen sisäiset konfliktit, joista saatiin rakennettua ihmismielen pimeimpiä sopukoita puhutteleva kokonaisuus. Kuoleman ympärille rakentuva pohdiskelu, tähän liittyvä epätoivo ja tästä kumpuavat kyseenalaiset teot olivat väkevästi kuvailtuja tapahtumia, jotka todella nostivat monenlaisia tunnekuohuja lukijan mielessä. Elokuvaversiossa näitä sivutaan pintapuolisesti ja esimerkiksi Church-kissan hautaaminen ja kuolleista nostaminen kuitataan muutamalla lauseella. On lähes irvokasta, kuinka höttöisella logiikalla elokuva toimii, vaikka lähdeteos olisi mahdollistanut syvällisemmänkin tarinan.

Elokuvalla on hetkensä, mutta kokonaisuus jättää kylmäksi. "Uinu, uinu lemmikkini" on liiaksi helppoon säikyttelyyn nojaava kauhuelokuva, joka ei tunnu käsittävän lainkaan alkuperäisteoksen ideaa. Elokuva on jännittävä, pienten muutosten ansiosta yllättävä ja näyttävä, mutta sisällöltään se kumisee onttouttaan. On surullista, kuinka vaatimattomaksi lopputulos jää, sillä mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin."Uinu, uinu lemmikkini" on elokuva, jonka katsoo kerran, mutta jonka äärelle ei tule uudemman kerran palattua.

Spyro Reignited Trilogy (PS4)

Spyro Reignited Trilogy
Toys for Bob 2018
Kuva: Playstation Store
Viimeiset vuodet ovat olleet retropelien ystäville todellista kulta-aikaa. Erilaisia remasteroituja pelejä on tuotu markkinoille kiihtyvällä tahdilla ja onpa seassa nähty myös kunnianhimoisempia viritelmiä, jotka eivät ole tyytyneet pieneen pintaviilaukseen. Erityisesti muutama vuosi takaperin julkaistu "Crash Bandicoot N. Sane Trilogy" oli vakuuttava julkaisu, jossa alkuperäiset pelit oli laitettu uuteen uskoon täysin uudelleen rakennetun ulkokuoren avulla. Nyt myös alkuperäisen playstation-konsolin Spyro-pelit saavat vastaavanlaisen käsittelyn, kun pelikehittäjä Toys for Bob tuo rakastetun lohikäärmeen seikkailut tälle vuosituhannelle.

Onnistunut kasvojen kohotus

"Spyro Reignited Trilogy" sisältää pelisarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka voidaan lukea tasoloikkapelien klassikoiksi. Uusioversio päivittää pelien grafiikat sekä äänimaailman vastaamaan nykypäivän standardeja ja lopputulos on tältä osin erinomaisesti toteutettu. Pelimaailmat sekä hahmot ovat aiempaan verrattuna täynnä yksityiskohtia, jonka ansiosta pelitrilogian maailmaan sukeltaa mielellään jo komean graafisen yleisilmeen vuoksi. Pelien timanttinen ydin on fiksusti säilytetty ennallaan, jonka ansiosta alkuperäisten pelien monipuoliset maailmat sekä toimiva pelattavuus muodostavat edelleen jämäkän selkärangan tasoloikkaseikkailulle. Toys for Bob on päivittänyt pelisarjaa juuri oikeista kohdista. Epäilemättä mielenkiintoa tiettyjen ominaisuuksien ja tönkköyksien hienosäädölle olisi varmasti ollut, mutta pelin sisällön säilyttäminen ennallaan on ratkaisuna täysin oikea, sillä nyt myös nostalgiatrippailijat saavat syyn palata pelien maisemiin. Puhtaana ulkokuoren päivityksenä "Spyro Reignited Trilogy" ansaitsee täydet pisteet.

Moni kakku päältä kaunis

Sisältönsä puolesta kokonaisuus on sen sijaan osittain ikävästi vanhentunutta. Vaikka Spyro-pelit mielletään tasoloikkaklassikoiksi, tarjoavat ne kovin vähän haastetta. Suurimpana syynä tähän on varsin yksioikoinen sisältö, joka koostuu lähinnä timanttien sekä erilaisten tavaroiden keräämisestä. Spyrolla on kaksi hyökkäystä, pusku sekä liekkihenkäys, joiden avulla lähes jokainen vihollinen kaatuu ilman suurempaa miettimistä. Varsinkin ensimmäinen Spyro on pelimekaniikaltaan turhan yksinkertainen, sillä lohikäärmeiden pelastaminen erilaisista pelimaailmoista alkaa toistamaan itseään hyvin nopeasti.

Jatko-osat petraavat sisältönsä suhteen, sillä pelimekaniikkaan on pultattu monenlaista lisähöystettä uusista pelattavista hahmoista aempaa monipuolisempiin tavotteisiin. Pelkän tavaran keräämisen sijaan maailmoista löytyi päätehtävien lisäksi pienempiä sivutehtäviä, jotka tuovat kaivattua syvyyttä pelikokemukseen. Pelisarjan kakkososa "Spyro 2: Ripto's Rage" (tai eurooppalaisittain "Spyro 2: Gateway to Glimmer") on pelisarjan osista ehdottomasti toimivin, sillä se monipuolisti ensimmäisen osan aneemista pelikaavaa juuri sopivasti, muttei toisaalta sortunut kolmososan "sitä samaa, mutta kaikkea enemmän" -asenteeseen. Kolmososa on muutenkin hämmästyttävä tapaus, sillä pelattavat lisähahmot tuntuvat ratkaisuna omituiselta. Hahmot eivät ole pelillisesti kovinkaan hyvin toteutettuja ja niiden kankea ohjattavuus jättää toivomisen varaa. Ilmankin olisi pärjännyt.

Lisäksi soraääniä herättää trilogian tekniset ratkaisut. Fyysiseltä levykkeeltä löytyy ainoastaan ensimmäinen Spyro-peli, jonka myötä trilogian jälkimmäiset osat täytyy ladata konsolille ennenkuin niitä pääsee pelaamaan. Nopealla nettiyhteydelläkin tämä vei useamman tunnin, jonka takia ensimmäinen pelisessio kului pelin sisältöä lataillessa. Ratkaisu on turhauttava erityisesti vanhan liiton pelaajille, jotka arvostavat sitä, että pelit löytyvät kokonaisuudessaan levyltä.

Lohikäärmeiden uusi uljas sukupolvi

Uusintaversion arvosana määräytyykin pitkälti sen perusteella, miltä kantilta sitä haluaa tarkastella. Teknisiltä ansioilta "Spyro Reignited Trilogy" on onnistunut teos, joka tuo hienolla tavalla pelit nykyaikaan lähdeaineistoa kunnioittaen. Toys for Bob on tehnyt massiivisen urakan trilogian parissa ja kaikesta huokuu rakkaus alkuperäisiä pelejä kohtaan. Toisaalta jos pelisarjaa miettii puhtaasti sisältönsä puolesta, on se paikoitellen ikääntynyttä eikä tarjoa nykyajan mittapuulla sellaista elämystä, jonka avulla se aikanaan kipusi tasoloikkapelien kuninkuusluokkaan.

Puutteistaan huolimatta Spyro-pelit ovat sen verran viihdyttäviä tapauksia, että koko trilogia tuli pelattua lävitse muutaman viikon aikana. Jos pelit eivät nykystandardeilla aivan täysin toimikaan, on helppo kuitenkin ymmärtää, miksi nämä aikanaan suureen suosioon kipusivat. Värikkäät maailmat imaisevat mukaansa ja rautainen pelattavuus viihdyttää, vaikka haastetta ei löydy nimeksikään. Retropläjäystä kaipaaville faneille "Spyro Reignited Trilogy" tarjoaa upean matkan menneisyyteen ja nykylapsille uusintaversion sisältöä voi pelien helppouden takia suositella lämpimästi. Nyt myös uudella pelisukupolvella on hyvä syy sukeltaa purppuranvärisen lohikäärmeen seikkailuihin eikä siihen tämän parempaa tapaa löydy.

Vakoilijan käsikirja / Salapoliisin käsikirja

Vakoilijan käsikirja / Salapoliisin käsikirja
Tammi 2018
Sivumäärä(t) 192
"Noidan käsikirja" -arvostelussa toin esille, että maailma kaipaisi uusintapainoksia samaan sarjaan kuuluvista teoksista "Vakoilijan käsikirja" sekä "Salapoliisin käsikirja". Ja kerrankin jotain ei tarvinnut odottaa mahdottoman pitkään, sillä Tammi julkaisi molemmista kirjoista uudet painokset jo viime vuoden loppupuolella. Nyt jokaisen kodin pienemmät ja isommatkin lukijat saavat hyvät perustiedot siitä, miten vakoilijan ja salapolisiin hommat hoidetaan kunnolla.

"Vakoilijan käsikirja/ Salapoliisin käsikirja"-opukset ovat värikkäästi toteutettuja tietokirjoja, joista jokainen vakoilusta ja salapoliisin työstä kiinnostunut saa irti suuret tietomäärät. "Vakoilijan käsikirja" antaa vinkkejä esimerkiksi naamioitumiseen ja koodikirjoituksen purkamiseen, "Salapoliisin käsikirja" puolestaan ohjeita muun muassa johtolankojen keräämiseen rikospaikalta. Opukset ovat täynnä hauskaa ja yksityiskohtaista tietoa monenlaisista aihepiiriin liittyvistä osa-alueista. Kirjoissa kohtaavat hienolla tavalla lapsille sopiva kuvitus, tiukka faktatieto sekä tutkimaan innostava ote, joka laittaa jokaisen lukijan mielikuvituksen lentämään. Kirjoista löytyy myös lukuisia erilaisia leikkejä sekä konkreettisia tehtäviä, joiden avulla voi kehittää vaikkapa omaa havainnointikykyään. Tosissaan kirjojen oppeja ei kannata ottaa, mutta niiden sisältö on omiaan antamaan uutta pontta takapihan vakooja- ja salapoliisileikeille.

Etukäteen pelkäsin, että kirjojen sisältö olisi joiltain osin vanhentunutta. Alkuperäiset opukset on kuitenkin julkaistu jo 1980-luvulla, jonka jälkeen moni asia on muuttunut. "Vakoilijan käsikirja/ Salapoliisin käsikirja"-teokset ovat kuitenkin säilyttäneet teränsä kaikkien vuosien jälkeenkin. Kirjojen kuvitus, sisältö sekä aihepiiri on edelleen ajankohtaista ja niiden niksejä voi helposti hyödyntää myös tänä päivänä. Opusten taskukirjakoko on myös ratkaisuna erinomainen, sillä tällaisenaan ne on helppo napata mukaan leikkeihin, jolloin ne pääsevät ansaitsemaansa hyötykäyttöön.

"Vakoilijan käsikirja/ Salapoliisin käsikirja"-teokset on tuotu tälle vuosituhannelle yhtä ihailtavalla tavalla kuin aiemmin ilmestynyt "Noidan käsikirja". Teosten alkuperää on kunnioitettu eikä tarpeettomia muutoksia ole lähdetty tekemään. Kirjojen kanssa lapsuuttaan viettäneille teokset tarjoavat mukavan nostalgiatripin menneisyyteen ja nykylapsille niiden sisältö tarjoaa kiinnostavaa tietoa aihepiiristä. "Vakoilijan käsikirja/ Salapoliisin käsikirja"-teokset eivät ole vain hienosti toteutettuja tietokirjoja, vaan ne innostavat lukijan leikkimään ja käyttämään mielikuvitustaan. Mitä muuta kirjoilta voi toivoa?