Spotlight

Spotlight
2015
Kuva: Amazon-sivusto

Nykypäivän uutisotsikoita seuratessa on helppo unohtaa, minkä takia journalismia oikeastaan tarvitaan. Erityisesti iltapäivälehtien klikkiotsikot, tyhjänpäiväiset julkkisuutiset sekä monien asioiden tarpeeton paisuttelu ovat ajaneet monet ihmiset suhtautumaan jopa vihamielisesti kaikkea uutisointia koskaan. Ilmiö on valitettava, sillä parhaimmillaan toimittajien tinkimättömyydellä ja uurastuksella on mahdollista muuttaa koko maailmaa. Sanomalehti The Boston Globen vuonna 2002 julkaisema juttu katolisen kirkon laajoista hyväksikäyttötapauksista on vain yksi esimerkki journalismin voimasta. Vuonna 2015 ilmestynyt "Spotlight"-elokuva sukeltaa tämän skandaalin maailmaan tapauksen parissa työskennelleiden toimittajien näkökulmasta.

Mielenkiintoisia tai jännittäviä elokuva-aiheita pohtiessa ei ensimmäisenä nouse mieleen leffa, joka kertoo tutkivasta journalismista tai kirkkoon kohdistuvasta hyväksikäyttöskandaalista. "Spotlight" osoittaa tällä saralla epäilykset heti kättelyssä vääriksi. Jännittävä ja tiukasti otteeseensa nappaava trilleri on surullisesta aiheestaan huolimatta yksi vaikuttavimmista elokuvista, joita viime vuosikymmenellä on julkaistu. Leffan saama Oscar- palkinto parhaasta elokuvasta on mennyt oikeaan osoitteeseen.

"Spotlight" vakuuttaa monella tasolla. Näyttelijätyö on säkenöivää, kuvaus toimivaa ja äänimaailma tukee hienosti elokuvan tunnelmaa. Puitteiltaan "Spotlight" on erinomaisesti rakennettu kokonaisuus. Traaginen tarina onnistutaan myös hienolla tavalla siirtämään valkokankaalle, vaikka jännitteen rakentamisessa kompuroidaan. Seksiskandaalin asteittainen paljastuminen ja kaikki siihen liittyvä salailu muodostavat mukaansatempaavan ja hykerryttävän tarinan, mutta kokonaisuus ei aivan hyödynnä kaikkea niitä mahdollisuuksia, joita olisi ollut tarjolla. "Spotlight" ei täysin onnistu ikuistamaan tapaukseen liittyviä epäilyksiä ja epävarmuutta, jota toimittajaryhmä kokee suuren vyyhden pikkuhiljaa auetessa. Tästä olisi voinut saada loistavaa draamaa unettomien öiden, henkilökohtaisten tunnevyöryjen sekä kaiken epäilyn myötä, mutta tällä osa-alueella ei sukelleta riittävän syvälle päähenkilöiden mielenmaisemaan. Fokus pidetään harmittavasti yleisellä tasolla, vaikka mahdollisuudet ihmisyyden syväluotaamiseen olisi ollut mahdollista niin päähenkilöiden kuin esimerkiksi kirkon edustajien kohdalla. Vastaavanlainen oikominen on välillä erittäin häiritsevää. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän terroritekojen merkitys elokuvan tapahtumien kannalta jää ikävästi taka-alalle, vaikka tämän vaikutusta Spotlight-ryhmän toimintaan kovasti pyritään alleviivaamaan.

Tämä ei kuitenkaan vähennä sitä seikkaa, että "Spotlight" on viihdyttävä ja mielenkiintoinen elokuva. Vaikkei se hyödynnä roolihahmojensa pään sisäistä maailmaa niin hyvin, kuin tämä olisi ollut mahdollista, on lopputulos kaikesta huolimatta vaikuttava ja puhutteleva kokonaisuus. "Spotlight" ei ole vain hyvää ja hienosti toteutettua elokuvaviihdettä, vaan se tarjoaa myös mielenkiintoisen katsauksen journalismin maailmaan. Lisäksi se on kunnianosoitus kaikkia niitä toimittajia sekä reporttereita kohtaan, jotka itseään säästelemättä pyrkivät muuttamaan maailmaa yksi uutisartikkeli kerrallaan.

Fingerpori

Fingerpori
2019
Kuva: Nordiskfilm-sivusto

Viime vuonna ilmestynyt "Fingerpori" on hämmästyttävä elokuva. Se pyrkii tuomaan elokuvan muotoon samannimisen kotimaisen sarjakuvan, joka on kasvanut suursuosioon nokkelien sanaleikkien, roisin huumorin sekä mielenkiintoisten hahmojensa ansiosta. Harvaa sarjakuvaa jaksetaan syynätä vastaavanlaisella innolla työpaikkojen kahvipöydissä ja kaveriporukoissa, mutta sarjakuvamuodossa Fingerpori on kasvanut syystä kotimaisen sarjakuvan suurimmaksi ilmiöksi. Elokuvana "Fingerpori" ei kuitenkaan suuremmin naurata.

Episodimuotoinen "Fingerpori" seuraa neljän sarjakuvasta tutun hahmon elämää yhden päivän ajan. Kaiken yhteen sitovana teemana toimii jostain kumman syystä rakkaus, jonka olisi tarkoitus paketoida ymmärrettävään muotoon niin Heimo Vesan, kaupunginjohtaja Homeliuksen, Rivo-Riitan sekä Krapula-Päivin tarinat. Tämä jää kuitenkin yritykseksi. Episodit tuntuvat irrallisilta ja sisällöltään tympeiltä irtovitsikollaaseilta, jotka eivät hyvällä tahdollakaan muodosta ymmärrettävää kokonaisuutta. Tämäntyylistä rakennetta voisi pitää kunnianosoituksena strippisarjakuvien irtonaisuutta kohtaan ja suunniteltuna ominaisuutena, jos kokonaisuus jollain tavalla viestittäisi tekijöiden hallitseva asiansa. Nyt tätä tunnetta ei välity.

Tämä on kuitenkin vain yksi osa-alue, jonka takia "Fingerpori" tuntuu omituiselta sekamelskalta. Elokuvan suurin ongelma on se, ettei sitä sisältönsä puolesta voi suositella oikein kenellekään. Elokuva pyrkii hauskuuttamaan tismalleen niillä samoilla vitseillä, jotka ovat tuttuja jokaiselle sarjakuvia lukeneelle. Tämä herättää pohtimaan, kenelle elokuva on oikeasti tehty? Jokaiselle sarjakuvaan tutustuneelle elokuvan vitsit ovat jo ennestään tuttuja, näihin aiemmin perehtymättömille ne eivät tarjoa sitä samaa oivaltamisen riemua, jota sarjakuvaversiosta saa. Lopputulos synnyttää muutamat hekotukset, mutta erityisen hauska "Fingerpori" ei lopulta ole. Irtovitsitykitykselle jaksaa hymähtää alkuun, mutta nopeasti käy selväksi, ettei tämäntyylinen kerronta kannattele koko elokuvan kestoa. Lisäksi on omituista tehdä Fingerporin kaupungista itäblokkimainen, ydinvoimasaasteilta haiseva teollisuuskaupunki, jonka ankeutta huokuvaa miljöötä asuttavat epämiellyttävät ihmiset. Tämä ei suinkaan tee elokuvasta yhtään hauskempaa, vaan herättää lähinnä ahdistusta. 

"Fingerpori" onkin kertakäyttöinen ja nopeasti todelliset karvansa paljastava tapaus, jota ei tule katsottua toista kertaa. On harmi, ettei lähdemateriaalia ole osattu kunnolla hyödyntää elokuvan tarpeisiin, sillä mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Erikoisefekteillä ja muilla ratkaisuilla elokuvasta olisi voinut helposti luoda sarjakuvamaisemman kokonaisuuden, jonka puitteissa strippisarjakuvien ominaisuuksia olisi voinut hyödyntää luonnollisena osana kerrontaa. Nyt sarjakuva on pyritty sellaisenaan kääntämään valkokankaalle, jonka myötä "Fingerpori" tuntuu pakotetulta ja vaivaannuttavalta elokuvalta.

Marko Hautala - Pimeän Arkkitehti

Marko Hautala
Pimeän Arkkitehti
Tammi 2020

Marko Hautala pohjusti yhdeksättä romaaniaan "Pimeän Arkkitehti" toteamalla tämän olevan yksi hänen suoraviivaisimmista teoksistaan koskaan. Kirjailijan edellisen kirjan jälkeen moisen tiedon otti mielellään vastaan, sillä muuten upea "Leväluhta" tuntui vatvovan tarinansa yksityiskohtia niin antaumuksella, ettei pelon ilmapiirille annettu kunnolla tilaa kasvaa. Tätä ongelmaa ei tällä kertaa ole, sillä lupausten mukaisesti "Pimeän Arkkitehti" ei turhia jankkaa, vaan tarjoaa laadukasta jännitysviihdettä sopivan tiiviissä paketissa, josta kuitenkin löytyy juuri sopivasti erilaisia koukeroita sekä syvyyttä.

Aineksiltaan "Pimeän Arkkitehti" on yksinkertainen. Vauraassa perheessä kasvanut Joni muuttaa omilleen, mutta uutena kotina toimivassa kerrostalossa kaikki ei ole kohdillaan: talo tuntuu elävän omaa elämäänsä, muissa asukkaissa on omituisia piirteitä eikä tilannetta helpota se, että kellaritiloissa on aiemmin tapahtunut murha. Kun kokonaisuuteen vielä sotkeutuu kauhistuttava, pimeydestä sikiävä hahmo sekä Jonin asunnosta löytyvät häiritsevät valokuvat, alkaa kuumeinen selvitys siitä, kuinka nämä kaikki asiat liittyvät yhteen ja miksi. Tämän mysteerin parissa Hautalan uusin romaani askartelee koko kestonsa ajan.

Hautala ei lähde suuremmin muuttamaan tyyliään uutuuskirjallaan, sillä "Pimeän Arkkitehti" on monin paikoin juurikin sitä, mitä kirjailijalta on totuttu odottamaan. Tarina on mielenkiintoinen, Hautalan kirjoitustyyli on edelleen miellyttävän ytimekäs ja kirjasta löytyy useitakin kauhistuttavia hetkiä, jotka saavat lukijan vilkuilemaan olkansa ylitse suuren levottomuuden vallassa. Suurin muutos on tarinankuljetuksessa: Hautalan aiemmissa romaaneissa tarina on kulkenut useammalla aikajanalla, mutta tällä kertaa juonikoukerot tykitellään lävitse - yhtä poikkeusta lukuun ottamatta - päähenkilön näkökulmasta. Toki menneitäkin kaivellaan ja ääneen pääsee muutkin tahot, mutta nämä istuvat yhtenäisempänä osana tarinaa. Tässä mielessä puheet suoraviivaisemmasta teoksesta pitävät paikkaansa, sillä nyt erinäiset tapahtumat eivät muodosta omia, alkuun irralliselta tuntuvia juoniverkkoja.

Kaiken kaikkiaan "Pimeän Arkkitehti" on laatukauhua Hautalalta, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun. Kirjan suurin ongelma on lopulta se, ettei se aivan onnistu vangitsemaan samalla tavalla, kuin tekijänsä teokset parhaimmillaan. Pieniä ongelmia löytyy sieltä täältä: vaikka juonikuviot ovat varsin ymmärrettäviä ja ne selitetään sopivasti auki, saavat nämä varsinkin loppua kohden piirteitä, jotka nykypäivän ympäristöön siirrettynä tuntuvat jopa aavistuksen koomisilta. Myös tiettyihin hahmoihin olisi toivonut enemmän moniuloitteisuutta, sillä esim. Jonin alakerran naapurina toimiva vloggaaja Matilda jää henkilönä etäiseksi, vaikka hän koko kirjan mukana roikkuu ja on tarinan kannalta keskeinen hahmo.

Kokonaisuutena "Pimeän Arkkitehti" tekee sen, minkä sen odottikin tekevän. Se tarjoaa muutamaksi illaksi selkäpiitä kutittelevaa jännitystä, josta pystyy nauttimaan teoksen puutteista huolimatta. Hautalan nimi on vuosien varrella muodostunut synonyymiksi laadukkaalle kauhukirjallisuudelle, eikä "Pimeän Arkkitehti" tee tähän asiaan muutosta. 

Maustetytöt - Kaikki tiet vievät Peltolaan

Maustetytöt
Kaikki tiet vievät Peltolaan
Is This Art! 2019
Kuva: Wikipedia

Vakavailmeisenä julkisuudessa esiintyvä popduo Maustetytöt on mielenkiintoinen tulokas kotimaisella musiikkikentällä. Vahvasti Leevi & Leavingsin jalanjäljissä kulkeva kaksikko tekee musiikkia tyylillä, joka eroaa merkittävästi siitä, mitä radioaalloilla nykyisellään kuuluu. Jos Aki Kaurismäen elokuvat muutettaisiin musiikin muotoon, voisi lopputulos olla hyvinkin lähellä sitä, miltä Maustetyttöjen ulosanti kuulostaa. Samanlaista melankoliaa harvemmin musiikin muodossa kuulee.

Maustetyttöjen musiikki ei turhia kikkaile. Sen pohjan muodostavat rumpukone, koskettimet sekä kitara, jonka lisäksi kaksikko hyödyntää ääntään myös mm. stemmojen ja taustalaulujen muodossa. Vaikka rakennusainekset pidetään maltillisina, on lopputulos äärimmäisen viihdyttävä. Parhaimmillaan kappaleet ovat täynnä mieleen jääviä melodioita ja sävellyksiä, jotka tarttuvat tajuntaan jo ensikuuntelun aikana. Soundimaailma on pidetty miellyttävän karuna, joka palvelee musiikin tunnelmaa erinomaisen hyvin. Parhaimmillaan meininki on kuin taustamusiikkia hautajaisjuhlissa, joka tuntuu tuntuu sopivan kokonaisuuteen paremmin kuin hyvin.

Toinen olennainen osa-alue Maustetyttöjen musiikissa ovat sanoitukset. Näiden osalta ei myöskään lähdetä menemään sinne, mitä valtavirtaradiot tarjoavat. Kappaleiden teemat eivät pyöri biletyksessä tai muussa tyhjänpäiväisessä, vaan elämää lähestytään sen nurjan puolen kautta. "Kaikki tiet vievät Peltolaan" tarinoikin päihde- ja mielenterveysongelmien värittämästä elämästä, jonka lisäksi kommentoidaan muitakin ihmiselon sekä maailman kipupisteitä, kuten mielenterveyspalveluiden huonoa nykytilannetta. Sanailu on suurimmalta osin erinomaisesti toteutettu ja pultattu hienosti musiikin jatkeeksi. Tämä jopa siinä määrin, että albumin mukana huomaa hoilaavansa jatkuvasti, koska tekstipuoli on harvinaisen iskevää. Täysin sanoituksia ei voi kuitenkaan suitsuttaa, sillä esimerkiksi yskänlääkepullot sekä kalja pyörii eri kappaleiden teemoissa sen verran tiiviisti, että toiston tunteelta ei voi välttyä. Jatkossa ilmaisuun voisi hakea hieman monipuolisuutta, sillä sanojahan suomenkielestä löytyy vaikka kuinka paljon.

Kaiken kaikkia Maustetyttöjen debyyttialbumi on vakuuttava kokonaisuus, jolta ei muutaman heikomman kappaleen lisäksi löydy suurempaa valitettavaa. Elämän kurjia puolia sekä suomalaisen mielenmaiseman melankolisuutta saadaan harvoin esitettyä näin viihdytävällä tavalla, mutta Maustetytöt onnistuu tempussa hienolla tavalla. Albumia kannattaa kuitenkin lähestyä pilke silmäkulmassa, sillä muuten kokonaisuus saattaa tuntua turhankin rankalta. Mutta sitähän jo itse elämäkin vaatii: jos sen ottaa liian vakavasti, romahtaa kaikki lopulta ympäriltä. "Kaikki tiet vievät Peltolaan" on yksi viime vuosien positiivisemmista yllätyksistä, jolle toivoisi ilmestyvän jatkoa mahdollisimman nopeasti.

Ukonvaaja

Ukonvaaja
2016
Kuva: Discshop.fi -sivusto

"Ukonvaaja" on vuonna 2016 ilmestynyt, joukkorahoituksella toteutettu dokumentti, joka käsittelee vanhaa suomalaista luonnonuskoa sekä mytologiaa. Kertojana toimii CMX-yhtyeestä tuttu A.W. Yrjänä, jonka luvataan tekevän dokumentin aikana henkisen matkan omille kulttuurijuurille. 

Tämänlaisia lupauksia "Ukonvaaja" maalailee esittelytekstissään. Vaikka näin massiivista matkaa ei lopulta saada puristettua 88-minuuttiselle dokumentille, on kyseessä silti ansiokas ja kiinnostava tietopaketti kaikille suomalaisesta luonnonuskosta sekä mytologiasta kiinnostuneille.

"Ukonvaaja" ei avaa tyhjentävästi suomalaista luonnonuskoa sekä tähän liittyvää mytologiaa, vaikka tarjolla on paljon asiaa. Mukavan yleiskatsauksen "Ukonvaaja" kuitenkin antaa. Tarjolla on paljon mielenkiintoista nippelitietoa käsiteltävästä aiheesta sekä kiinnostavia kokonaisuuksia esimerkiksi uskomuksista maailman syntyyn liittyen. Nämä aihepiirit linkitetään loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi, kun päähenkilönä toimiva A.W. Yrjänä kiertää tutkimassa kotimaamme luonnonuskoon liittyviä paikkoja sekä keskustelee aiheeseen syvemmin perehtyneiden asiantuntijoiden kanssa. 

"Ukonvaaja" on miellyttävästi rakennettu dokumentti. Erilaisia toteuttamistapoja olisi varmasti ollut useita, mutta luonnosta vieraantuneen miehen matka omille kulttuurijuurilleen on ehdottomasti se, johon nykysuomalainen pystyy helpoiten samaistumaan. Tämän ratkaisun myötä tarina tuntuu etenevän järkevästi, jonka lisäksi A.W. Yrjänän suulla esitetään ne samat kysymykset, joita moni katsoja pyörittelee myös omassa mielessään. A.W. Yrjänä on muutenkin nappivalinta dokumentin kertojaksi, sillä miehen ääni sekä olemus sopivat täydellisesti käsiteltävään aihepiiriin.

Täydellinen paketti "Ukonvaaja" ei kuitenkaan ole. Suurin ongelma muodostuu liian lyhyestä kestosta, sillä puolitoistatuntinen dokumentti jättää nälkäiseksi. Tätä olisi mielellään katsonut lisääkin ja tietosisältöä olisi voinut olla huomattavasti enemmän. Aihepiiristä on kuitenkin kirjoitettu useita järkälemäisiä kirjoja, joten lähdemateriaalista tämä ei ole varmasti jäänyt kiinni. Lisäksi "Ukonvaaja" tuntuu paikoitellen häiritsevällä tavalla kotikutoiselta. Liekö sitten tähän vaikuttanut se, ettei dokumentti saanut hakemaansa täyttä summaa joukkorahoituksen kautta? Oli syy mikä tahansa, lopputulos olisi voinut olla näyttävämpikin sekä mietitymmän oloinen, jotta se olisi tehnyt paremmin kunniaa käsiteltävälle aihepiirille.

"Ukonvaaja" on kuitenkin positiivinen yllätys. Suomen luonnonusko on ammentanut voimansa kauniista luonnostamme ja sen tuhansista järvistä sekä laajoista metsistä. Tämän kuvauksessa "Ukonvaaja" onnistuu erinomaisesti. Vaikka asiasisältöä voisi olla enemmänkin, on mukana niin paljon kaunista kuvastoa Suomen monimuotoisesta luonnosta, että dokumenttia seuraa jo pelkästään tästä syystä. Puutteistaan huolimatta "Ukonvaaja" on kiinnostava ja tarpeellinen teos, joka synnyttää palavan halun tutustua tarkemmin suomalaiseen luonnonuskoon sekä lähteä samoamaan kotimaamme kauniisiin metsiin.

Antti Hyyrynen - Viimeinen Atlantis

Antti Hyyrynen
Viimeinen Atlantis
Like 2020

Metalliyhtye Stam1nan sanoittajana sekä johtohahmona tunnetuksi tullut Antti Hyyrynen kokeilee sanan säilän heiluttamista nyt myös romaanimuodossa. "Viimeinen Atlantis" on kirjoittajansa esikoisromaani, vaikka sisällöltään se palaa monelle tuttuihin teemoihin. Romaanin tarina kun täydentää Stam1nan vuosikymmen takaperin julkaiseman, samannimisen studioalbumin tarinaa.

Jos "Viimeinen Atlantis" -albumi on kuunneltu, tuntuu Hyyrysen esikoisromaani välittömästi tutulta. Kirjan tarinan perusrunko on napattu suoraan albumilta, jonka lisäksi kirjasta löytyy levyllä kuultavaa lyriikkaa. Myös albumin julkaisun aikaan nettiin ilmestynyt, levyn teemoja täydentävä sarjakuva luovuttaa aineksia romaanin tarpeisiin. Toiston tunteelta kuitenkin vältytään, sillä Hyyrynen on lihottanut vuosikymmen sitten aloittamaansa tarinaa siinä määrin, että se tarjoaa ajatuksia herättävän kertomuksen niin yhtyeen faneille kuin bändiä aiemmin seuraamattomille tahoillekin.

"Viimeinen Atlantis" on kylmäävä kuvaus siitä hetkestä, jolloin maapallo ei enää kestä ihmiskunnan aiheuttamaan kuormitusta. Vähiin käyvästä puhtaasta vedestä soditaan jopa ydinasein, eläminen muuttuu armottomien sääilmiöiden myötä mahdottomaksi suuressa osassa maapalloa ja valtavat ihmismassat lähtevät liikkeelle inhimillisempien elinolosuhteiden toivossa. "Viimeinen Atlantis" muuttaa todellisuudeksi juuri sen maailman, jota kohti monet meistä pelkäävät maapallomme olevan matkalla. Tämän konseptin sisälle sijoittuu romaanin päähenkilönä toimivan Tobeas Seinurin tarina, jonka aikana seurataan tämän epätoivoista taistelua aina huonommaksi muuttuvia olosuhteita vastaan sekä jännitetään, pääseekö hän koskaan päämääräänsä Suomeen.

Ennakkoon odotukset Hyyrysen esikoisromaania kohtaan olivat ristiriitaiset. Miehen sanoitusmeriitit Stam1nan riveissä kun ovat kaksijakoisia, sillä kolmiosaisia yhdyssanoja sekä leikkisiä riimittelyjä hyödyntävät tekstit tuntuvat paikoitellen lapsellisilta sekä myötähäpeää aiheuttavilta. Näiltä osin "Viimeinen Atlantis" on kuitenkin erittäin positiivinen yllätys. Romaanimuodossa Hyyrysen kirjoitustyyli on pääosin nasevaa ja miellyttävää lukea, vaikka paikoitellen sorrutaan liiallisilla kielikuvilla mässäilyyn. Myös kirjan eri aikatasoilla tapahtuva kerronta lisää teokseen kiinnostavia tasoja, jotka pakottavat lukemaan sen alusta loppuun mahdollisimman pikaisesti.

Sisällöltään "Viimeinen Atlantis" ei kuitenkaan osu täysin kohteeseensa, sillä romaanin varsinainen tarina jättää kylmäksi. Tobeas Seinurin matkaa ympäri maailman leimaa tietynlainen luonnosmaisuus, sillä kirja pomppii hätäisesti sinne tänne. Toki tämä kuvaa osuvalla tavalla romaanin maailman kaoottisuutta, mutta varsinaista tarinaa se ei palvele. 350 sivun aikana tuntuu tapahtuvan paljon, mutta lopulta ei mitään. On harmillista, ettei kirjan tapahtumat ole lopulta niin mielenkiintoisia, kun maailma niiden ympärillä. "Viimeinen Atlantis" lataa kaikki paukkunsa konseptiinsa ja maailmaansa, jonka takia varsinainen tarina Tobeas Seinurista ja tämän matkasta kaaoksen keskellä jää harmittavan ontoksi ja tyhjänpäiväiseksi.

Kokonaisuutena "Viimeinen Atlantis" on kuitenkin mielenkiintoinen teos - kiitos moniulotteisen maailmansa, joka on samanaikaisesti pelottava sekä äärimmäisen kiehtova. On pakko ihailla sitä työtä, jonka Hyyrynen on romaaninsa eteen tehnyt. Vaikka "Viimeinen Atlantis" ei ole täydellinen teos, kannattaisi jokaisen meistä pysähtyä sen äärelle miettimään, mihin maailmamme on menossa.

Markus Laakso - Folk Metal Big 5

Markus Laakso
Folk Metal Big 5
Like 2020
Sivumäärä 352

Folk metal on yksi metallimusiikin värikkäimmistä tyylilajeista. Genren sisälle mahtuu suuret määrät erilaisia yhtyeitä, joiden musiikki eroaa huomattavasti toisistaan. Oli kyseessä sitten hilpeä pelimannihevi tai kansanmusiikkielementeillä ryyditetty musta metalli, tarjotaan näitä folk metal -genren alla, vaikka musiikillisesti tyylilajin eri yhtyeet voivat olla täysin eri ääripäissä. Musiikkitoimittaja ja muusikko Markus Laakso raottaa ansiokkaasti folk metal -genren saloja hyödyntäen musiikkityylin suurimpien yhtyeiden näkemyksiä aiheesta. Ajatuksia folk metal -ilmiön taustalla pääsevät kertomaan kotimaamme ja genrensä suurimmat yhtyeet Ensiferum, Moonsorrow, Finntroll, Turisas sekä Korpiklaani.

Rakenteeltaan "Folk Metal Big 5" vaikuttaa äkkiseltään hyvinkin perinteiseltä bändikirjalta, mutta viidellä yhtyeellä kuorrutettuna. Eri yhtyeiden vaiheet käydään läpi tuttuun tapaan uran alusta nykyhetkeen saakka, jonka myötä jokaisen bändin historia käydään tiiviisti mutta riittävän kattavasti lävitse. Mukana on mielenkiintoisia tarinoita kunkin yhtyeen historiasta sekä visiota näiden tulevaisuudesta, joten jokainen bändihistoriikeista nauttiva saa varmasti riittävästi irti Laakson uutuusteoksesta. Informaatiota on tarjolla runsaasti. Vaikka jokaiselle yhtyeellä varataan keskimäärin 60 sivua, on tämä aivan riittävästi, sillä mukaan on mahdutettu paljon asiaa.

"Folk Metal Big 5" ei kuitenkaan tyydy olemaan pelkästään perinteinen bändiopus, jossa käydään kronologisesti lävitse eri bändien vaiheet. Kirja sukeltaa syvälle jokaisen yhtyeen pään sisälle, jonka myötä erilaisia näkemyksiä siitä, mitä folk metal oikeastaan on, saadaan ongittua esille. Vastaus ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä kuten itse koko folk metal -genre, niin myös motiivit sekä ajatukset sen taustalla ovat moninaiset. Vaikka selkeimmin genreä yhdistävä tekijä löytyy perinnesoittimien hyödyntäminen musiikissa,  nousee tämän lisäksi esille tukuittain erilaisia painotuksia: samanismi, pakanuus, erilaiset sankaritarinat, syvä kunnioitus luontoa kohtaan sekä historialliset tarinat ovat vain muutamia asioita, joita eri yhtyeet nostavat esille musiikista ja ideologiastaan puhuessaan. Kirjassa esiintyvät muusikot selkeästi tietävät valtavasti näistä taustailmiöistä, sillä esimerkiksi samanismia käydään sen verran tarkasti lävitse, että lukija vihkiytyy pakostakin aiheeseen. Samanlaisia tiedonjyviä tarjoillaan monesta muustakin aihepiiristä, jonka myötä "Folk Metal Big 5" on sisällöltään äärimmäisen informatiivinen teos.

Etukäteen odotukset kirjaa kohtaan olivat ristiriitaiset, sillä viiden yhtyeen tarinan puristaminen yksiin kansiin vaikutti kuolleena syntyneeltä ajatukselta. Onneksi ennakko-odotukset eivät pitäneet kutiaan, sillä "Folk Metal Big 5" on kaikin puolin onnistunut teos. Se on täynnä asiaa, jokainen bändi käydään riittävän tarkasti lävitse ja pohdinnat folk metalin syvimmästä olemuksesta ovat täynnä mielenkiintoisia näkökulmia. Tämä myös puoltaa useamman bändin sullomista saman kirjan sivuille, sillä tällä tavoin aihepiiriin saadaan riittävästi sisältöä ja erilaisia ajatuksia. Lopputulos on ehkä näistä syistä aavistuksen hajanainen ja rönsyilevä, mutta kattava tietoannos korvaa tämän ongelman runsain mitoin.

Kokonaisuutena "Folk Metal Big 5" on yksi merkittävimmistä teoksista, joita metallimusiikin saralla on koskaan tehty. Se kertoo mielenkiintoisella tavalla kotimaamme suurimpien folk metal -yhtyeiden tarinan, avaa perusteellisesti koko tyylilajin ideologiaa sekä vaikuttimia sen takaa. Näin kattavasti kirjoitettuja musiikkihistoriikkeja ei tule vastaan joka päivä, jonka myötä "Folk Metal Big 5" on teos, jota voi suositella jokaiselle lukijalle musiikkimausta riippumatta.

Monument Valley

Monument Valley
Ustwo 2014
Kuva:  Ustwo-sivusto

Nykymaailmassa on hankalaa keksiä mitään uutta tai ihmeellistä. Erityisesti pelimaailmassa tuntuu usein siltä, että kaikki on jo nähty ja koettu monta kertaa aiemminkin. Tässä mielessä pieni indiestudio Ustwo yllättää. Mobiililaitteille jo aikaa sitten julkaistu "Monument Valley" on yksi ainutlaatuisimmista pulmanratkontapeleistä, joita on koskaan luotu. Ja vaikka kyseinen peli on julkaistu jo vuonna 2014, tuntuu se vieläkin uudelle pelaajalle tuoreelta ja uniikilta teokselta.

Aivot nyrjäyttävää pulmanratkontaa

"Monument Valley" on puzzle-peli ja pelimekaniikoiltaan varsin yksinkertainen. Tarkoituksena on kuljettaa pelihahmona toimiva valkoinen prinsessa Ida läpi pelikenttinä toimivien tasojen. Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että pelin maailmat ovat kuin optisia illuusioita, joiden geometria uhmaa kaikkia tunnettuja luonnonlakeja. Pelaajana tehtävänä on kosketusnäyttöä hyödyntäen manipuloida pelimaailmaa, jotta Ida pystyy kulkemaan eri tasoilta toiselle.

Pelitasot ovat kuin optisia illuusioita,
jotka eivät noudata mitään
tunnettuja luonnonlakeja
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Ajatuksena pelin idea on hyvinkin simppeli, mutta maailma sekä siellä olevat rakennelmat käyttäytyvät välillä hyvinkin arvaamattomasti: joskus kaukana yläpuolella oleva taso siirtyykin suoraan Idan vierelle tai oikeasta kulmasta katsottuna ylipääsemättömän kuilun ylitse muodostuu silta kun maailmaa pyöräyttää sopivasti. Välillä taas pelihahmona toimiva Ida saattaa yllättäen kääntyä ylösalaisin ja kulkea kattoja pitkin. Pelimekaniikka mahdollistaa mielikuvituksellisten ja yllätyksellisten pulmien luomisen, jotka saavat parhaimillaan "Monument Valley" saa välillä pelaajan aivot pahasti solmuun tämän yrittäessä ymmärtää kaikkea, mitä ruudulla tapahtuu. Harmittavasti kimurantilta vaikuttavat maailmat ovat lopulta suhteellisen helppoja eikä haastetta ole nimeksikään. Jokainen pulma ratkeaa kuin itsestään, kun hieman käyttää aikaa näiden miettimiseen.

Kuvankaunis pelielämys

Vaikuttavan kokemuksen kruunaa komea audiovisuaalinen anti. "Monument Valley" on ulkoasultaan äärimmäisen kaunis peli, jonka värikäs grafiikka on yksinkertaista, mutta erittäin näyttävää. Jokainen taso on kuin taideteos pienoismuodossa. Tätä myös palvelee se, että peliä pelataan mobiilipelille harvinaisesti pystyruudulla. Tällöin yksi taso mahtuu helposti näytölle, joka mahdollistaa sujuvan pelaamisen lisäksi komeiden kenttäkokonaisuuksien ihailun. Äänimaailma ansaitsee myös kehuja. Minimalistinen musiikki ja ääniefektit istuvat pelin tunnelmaan juuri sopivasti eivätkä vie liikaa tilaa muilta osa-alueita. Näiltä osin "Monument Valley" on täydellisesti tasapainoitettu elämys.

"Monument Valley" on ulkoasultaan
todella näyttävä peli
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Minimalistista tarinankerrontaa

Jos peliä pitäisi jollain sanalla kuvata, olisi osuvin ilmaisu mystinen tai salaperäinen. Erityisesti tätä tunnetta vahvistaa pelin tarina - tai oikeastaan sen puute. Pelissä ei ole kuin muutamassa kohdin perinteisempää tarinankerrontaa dialogin muodossa, muuten "Monument Valley" luottaa hienovaraisempaan vihjailuun sekä symboliikkaan. Pelitasoina toimivien rakennelmien seinistä saattaa löytyä symboleja sekä kuvastoa, jotka selittävät osaltaan tarinaa, toisaalta pelin tapahtumat vaativat pelaajaa tulkitsemaan niiden merkitystä sekä luomaan näistä omat johtopäätöksensä. Tämä minimalistinen tyyli kertoa tarinaa toimii erinomaisen hyvin, sillä salaperäinen "Monument Valley" kärsisi suuresti, jos sen juonikoukerot syljettäisiin suoraan pelaajan kasvoille.


Mobiilipelien aatelia

"Monument Valley" on yksi parhaimmista mobiilipeleistä, joita vuosien varrella on julkaistu. Ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen pelimekaniikka yhdistettynä upeaan audiovisuaaliseen toteutukseen muodostaa lopputuloksen, jonkalaista harvemmin näkee kännykän ruudulla. Pelin ainoat ongelmat muodostuvat liiallisesta helppoudesta sekä lyhyydestä, sillä "Monument Valley" pitää sisällään vain kymmenen tasoa. Kestoa kokonaisuudelle muodostuu vain tunnin verran. Kolmen euron arvoinen peli on kuitenkin hintansa arvoinen. Upea "Monument Valley" osoittaa, että laatu korvaa määrän.

Taistelulähetit - 1917

Taistelulähetit - 1917
2019
Kuva: Finnkino-sivusto

Viime vuonna maailmalla ensi-iltansa saanut ja tänä vuonna myös kotimaamme elokuvateattereihin saapunut "Taistelulähetit - 1917" on helposti yksi mielenkiintoisimmista sotadraamoista, joita on koskaan tehty. Tarina kahden taistelulähetin matkasta vihollislinjojen lävitse ei ole vain komea sotaelokuva, vaan se on kaikin puolin vahva teos, joka herättää pohtimaan sodan mielettömyyttä.

"Taistelulähetit - 1917" on tarinaltaan yksinkertainen. Kaksi taistelulähettiä saavat tehtäväkseen välittää viestin eturintamaan mahdollisimman pikaisesti, jotta 1600 miestä eivät marssisi suoraan vihollisjoukkojen järjestämään ansaan. Tästä alkaa epätoivoinen taistelu aikaa vastaan, jonka aikana sodan kauhut sekä raadollisuus näyttävät kasvonsa monellakin tavalla.

Simppeli tarina on toimiva luoden kokonaisuudelle oivallisen kehyksen, mutta elokuvan vahvuudet löytyvät aivan muualta. Suurimmat kehut "Taistelulähetit - 1917" ansaitsee maagisesta ohjauksesta sekä kuvauksesta, jotka luovat leffasta täysin ainutlaatuisen elämyksen. Toimivin tehokeinoista on se, että elokuva tuntuu, kuin se olisi kuvattu yhdellä pitkällä otoksella. Vaikka tähän sisältyy pieniä ongelmia sen suhteen, ettei tapahtumien intensiteetti saavuta aina täyttä potentiaaliaan, on lopputulos silti uskomaton. Päähahmot ovat jatkuvasti kohtausten keskiössä, jonka ansiosta vaellus läpi juoksuhautojen sekä piikkilankojen todella tuntuu oikealta ja realistiselta matkalta, jota ei pätkitä missään vaiheessa. Vastaavanlaista immersiota harvemmin syntyy elokuvien yhteydessä, mutta "Taistelulähetit - 1917" ilmaisee katsojat suoraan tapahtumien keskipisteeseen. Tämän lähemmäksi sotatantereen tunnelmaa ei pääse ilman, että on itse rintamalla. 

Elokuvan vahvaa tunnelmaa tukevat myös ensiluokkainen lavastus sekä puvustus, jotka tekevät elokuvasta realistisen kuvauksen sodan kauhuista. Kunnianhimoinen "Taistelulähetit - 1917" ei myöskään tyydy olemaan mitäänsanomaton sotarymistely, vaan elokuva todella herättää ajatuksia. Kahden miehen matka läpi taisteluiden riepottelemien maisemien on kylmäävän todentuntuisesti toteutettu. Pommitusten ruhjomat pellot, juoksuhautoihin mätänevät ruumiit sekä kaiken yllä leijuva uhka ovat todellisuutta, johon kenenkään ei toivoisi joutuvan. Kaiken yllä seisoo kysymys, onko sodassa mikään kaiken tämän tuhon arvoista? Suurelta tuntuvat voitot voivat jo seuraavana päivänä olla merkityksettömiä tai tärkeältä tuntuvat tehtävät ovat vain yksi käsky monien joukossa.

"Taistelulähetit - 1917" on vaikuttava kokonaisuus, joka toimii monella eri tasolla. Se tyydyttää jokaisen sotaleffojen parissa viihtyvän tarpeet, mutta samalla sitä voi suositella myös draamaelokuvien ystäville. Erinomaisen ohjauksen ja kuvauksen ansiosta se puolestaan on myös pakollista katsottavaa jokaiselle, joka arvostaa hienosti toteutettua elokuvataidetta. Lähestyipä tätä elokuvaa mistä vinkkelistä tahansa, tarjoaa "Taistelulähetit - 1917" jokaiselle upean elämyksen.

Mini Metro

Mini Metro
Dinosaur Polo Club 2016
Kuva: Dinosaur Polo Club -sivusto

Arjen kiireiden keskellä huomaa usein, ettei aika yksinkertaisesti riitä viikkokausia vaativien pelisessioiden toteuttamiseen. Tällöin oivaksi korvikkeeksi osoittautuvat lukuisat erilaiset pikkupelit, joita löytyy erityisesti älypuhelimille suuret määrät. Dinosaur Polo Club -pelistudion kehittämä "Mini Metro" on hieno osoitus siitä, miten myös älypuhelimen ehdoilla on mahdollista luoda toimivia pelielämyksiä.

Ylistys minimalismille!

"Mini Metro" on logiikka/puzzlepeli, jossa pelaajan tulee luoda toimiva metroverkosto pelitasoina toimiviin kaupunkeihin. Pelimekaniikaltaan ja ulkoasultaan peli on hyvin yksinkertainen, sillä metroasemina toimivat erilaisista symboleista muodostuvat pisteet, joiden välille metrolinja vedetään sormella piirtämällä. Tämän jälkeen linjalla lähtee automaattisesti liikennöimään veturi, joka kuljettaa asemille ilmestyviä matkustajia näiden päämääriinsä. Niin matkustajat kuin asematkin ilmaistaan minimalistisesti erilaisten symbolien avulla, joiden selkeys tekee pelistä helppotajuisen: ympyrän muotoiset matkustajat täytyy viedä ympyrän malliselle asemalle, kolmion malliset kolmion muotoiselle seisakkeelle jne. Pelimekaniikka on yksinkertainen ja helppo ottaa haltuun, jonka lisäksi "Mini Metro" on erittäin näyttävä pelitapaus yksinkertaisuudestaan huolimatta. Värikkäiden metrolinjojen halkomat kaupungit ovat komeaa katsottavaa ja tuovat mieleen metrolinjastojen kartat, joita löytyy oikeilta metroasemilta ympäri maailman. 

Alkuksi metrolinjat ovat yksinkertaisia ja helposti hallittavia.
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Metromatka kohti vääjäämätöntä kaaosta

"Mini Metro" sisältää klassisen pelitilan lisäksi kolme pelimuotoa. Äärimmäinen pelimuoto lisää peruspeliin haastetta, sillä jo rakennettuja metrolinjoja ei pysty purkamaan. Loputtomassa pelitilassa asemat eivät puolestaan ruuhkaudu, jolloin pelaaja voi keskittyä puhtaasti rakentamaan mahdollisimman tehokasta metroverkostoa. Luovassa tilassa taasen on mahdollista muokata linjojen lisäksi myös asemia, jonka kautta jokainen perfektionisti saa varmasti rakennettua maailman parhaimman metroverkoston juuri omilla ehdoillaan.

Tavallinen pelitila on "Mini Metron" ydin, jossa metrolinjastoja rakennettaan alati kasvavaan kaupunkiin, kerätään pisteitä kuljettamalla matkustajat tämän haluamalle asemalle ja peli päättyy, kun jokin asema täyttyy matkustajista liian pitkäksi aikaa. Tätä pyritään välttämään rakentamalla mahdollisimman sulavasti toimiva metroverkosto eri linjojen, suurempien asemien sekä lisäjunien ja -vaunujen avulla. Luonnollisesti kasvava kaupunki asettaa metrolinjaston laajentamiselle omat haasteensa, sillä harvoin uudet asemapaikat ilmestyvät olemassa olevan linjaston jatkeeksi. Useimmiten käsillä on vaikea valinta sen suhteen, kannattaako jo olemassa olevaa linjaa pidentää, laittaako tilalle uusi metrolinja vai pitäisikö koko verkosto purkaa, jotta tilalle voi rakentaa aiempaa toimivamman metrolinjaston. Nämä valinnat tekevät pelistä herkullisen ja haastavan, jonka myötä "Mini Metro" pitää jatkuvasti varpaillaan. Jokainen pelisessio on siis matka kohti väistämätöntä kaaosta ja jonkin aseman ruuhkautumista, mutta pelaajan tehtävänä on välttää tätä kohtaloa mahdollisimman kauan. Keskimäärin seuraavalle tasolle oikeuttava pelisuoritus kestää noin 10 minuuttia.

Pelistä löytyy suuret määrät erilaisia kaupunkeja, joista täytyy kerätä tietty määrä pisteitä, jotta portit seuraavalle tasolle aukeaa. Jokaisessa kaupungissa on omat erikoisuutensa, vaikka nämä eivät eroa niin merkittävästi toisistaan, kuin voisi kuvitella. Suurimmat erot liittyvät lähinnä eri kaupunkien kasvunopeuteen, laajuuteen sekä matkustajien määrään. Jostain kaupungeista löytyy erikoisempaakin sisältöä, kuten nopeammin liikkuvia erikoisjunia, mutta tämä ei riitä. Eri metropolit alkavat toistamaan itseään turhan nopeasti, jonka myötä kaupunkien nimet ovat yhdentekeviä. Pelatessa ei todellakaan erota, onko kyseessä Lontoo vai Tukholma, sillä jokainen kartta on lähes samanlainen.

Pelin edetessä metroverkosto monimutkaistuu ja sen hallitseminen vaikeutuu.
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Mukava mutta lyhytikäinen pelielämys

"Mini Metro" on mielenkiintoinen peli, jonka vahvuudet nojaavat näyttävässä ulkokuoressa sekä simppelissä pelimekaniikassa, joka tarjoaa juuri sopivasti haastetta. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen pitkäikänen pelikokemus, sillä "Mini Metro" jaksaa sykähdyttää vain muutaman illan ajan. Ensimmäisten pelisessioiden innostus ja riemu alkavat nopeasti haihtua, sillä "Mini Metro" kaipaisi kipeästi lisää lihaa luidensa ympärille. Itseääntoistavissa kaupungeissa tapahtuva metrolinjojen rakentaminen ei tarjoaa riittävästä vaihtelua, jonka myötä peli alkaa puuduttamaan nopeasti. Mukaan olisi täytynyt ehdottomasti lisätä Osakan kaupungissa nähtävien Shinkansen-sukkulajunien kaltaisia erikoisuuksia, jotta pelin muuten yksinkertainen mekaniikka ei pomppaisi silmille niin häirisevästi.

Ongelmistaan huolimatta "Mini Metro"on julkaisu, jota puzzlepelien ystävien kannattaa harkita. Varsinkin kun peli kustantaa Google Play -kaupassa vain reilun euron, joten itseään ei tarvitse maksaa tästä pelikokemuksesta kipeäksi. "Mini Metro" on puutteineenkin mielenkiintoinen puzzlepeli, vaikkei se onnistu hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan.

Carcass - Under the Scalpel Blade

Carcass
Under the Scalpel Blade
Decibel / Nuclear Blast Records 2019
Kuva:  Nuclear Blast -sivusto

Äärimetalliyhtye Carcass teki komean paluun levytyskantaan vuonna 2013, jolloin se julkaisi kuudennen studioalbuminsa "Surgical Steel".  Poukkoileva ja kimurantteja sävellyksiä sisältänyt albumi oli sen verran kovatasoinen julkaisu, että se on edelleen yksi eniten kuuntelemistani albumeista koskaan. Odotukset uutta materiaalia kohtaan ovatkin olleet albumin julkaisun jälkeen korkealla. Nyt Carcass päättää useamman vuoden hiljaiselon studion puolella, kun päivänvalon näkee tulevaa albumia pohjustava Under the Scalpel Blade -kappale.

Koviin odotuksiin vastataan hienolla tavalla, sillä Under the Scalpel Blade on toimiva kappale. Polveileva ja erilaisia elementtejä sisältävä biisi on kuin suoraa jatkumoa bändin edelliselle "Surgical Steel" -albumille, mutta mukana on myös kaikuja yhtyeen menneisyydestä. Erityisesti mieleen nousee mainio "Heartwork" -kiekko, jonka fiiliksiä ja äänimaisemia uutuuskappale sekoittelee edellisen albumin ilmaisuun. Myös sävellyksissä voi havaita yhteneväisyyksiä näihin albumeihin, sillä varsinkin nopeammat kitaraosuudet tuovat voimakkaasti mieleen bändin edellisen albumin huippukappaleet. Onneksi yhtye ei sorru toistamaan itseään häiritsevän paljon, vaan uusi kappale seisoo tukevasti omilla jaloillaan.

Under the Scalpel Blade ihastuttaa erityisesti monipuolisuudellaan. Mukana on niin rivakampia riffijuoksutteluja kuin hitaammin takovia sävellyksiä sekä miellyttävää groovea. Vaihtelevien sävellysten ansiosta biisissä tuntuu olevan useita erilaisia tasoja, jotka tekevät kappaleesta moniulotteisen. Bändin tapa luoda äkkiväärää ja kulmikasta musiikkia toimii uutuusbiisillä erinomaisesti, jonka ansiosta Under the Scalpel Blade tuntuu neljän minuutin matkalta arvaamattomille metallimusiikin poluille. Carcass taitaa erottuvien osioiden yhteen sorvaamisen taidon, sillä erilaiset osa-alueet tuntuvat bändin käsittelyssä solahtavan saumattomasti yhteen.  Ainoat miinukset tulevat biisin rauhallisemmissa kohdissa, joiden aikana kappale tuntuu junnaavan paikallaan. Tästä huolimatta lopputulosta ei voi moittia, sillä mukaan on ahdettu enemmän hyvää kuin huonoa.

Carcass nostattaa odotukset tulevaa täyspitkäänsä kohtaan korkealle. Täytyy vain toivoa, että myöhemmin tänä vuonna julkaistava täyspitkä pitää sisällään vastaavanlaista monipuolisuutta, sillä Carcass on osoittanut olevansa parhaimmillaan juuri tämänlaisen materiaalin parissa. Under the Scalpel Blade osoittaa, että Carcass on edelleen kovassa iskussa.

Kappaleen löydät Nuclear Blast Recordsin viralliselta Youtube-kanavalta.