Loopin' Louie

Loopin' Louie
Kuva: Toymate.com-sivusto

Useammankin julkaisijan toimesta vuosikymmenten aikana markkinoille ilmaantunut "Loopin' Louie" on yksi tunnistettavimmista lastenpelistä koskaan. Jo viime vuosituhannen puolella ensi kertaa ilmestynyt peli kun ei ole ulkomuodoltaan se perinteisin pöytäpeli. Ja omalaatuinen tyyli on tehnyt tehtävänsä, sillä "Loopin' Louie" on voittanut lukuisia palkintoja. Näistä merkittävin lienee vuoden 1994 "Spiel des Jahres"- lastenpelin voitto.

Terroria kanatarhassa

"Loopin' Louie" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen peli. Varren päässä oleva lentokone lentää paristojen voimalla ympyrää yrittäen tiputtaa pelaajien edessä olevat kanakiekot alas. Jokaisella pelaajalla on kolme kanakiekkoa, jotka tipahtavat lentokoneen osuessa näihin. Kun kaikki kolme kanaa ovat tippuneet, on kyseinen pelaaja poissa pelistä. Se pelaaja, jolla on viimeisenä kanoja orrella, on kierroksen voittaja.

Turbulenssia yläilmoissa

Louien ohjastamaan lentokonetta estetään osumasta omiin kanakiekkoihin pelin jalustaan kiinnitetyillä mailoilla, jotka sinkoavat lentokoneen yläilmoihin. Vaikeusastetta voi hieman rukata ylöspäin kääntämällä oman mailan pään kapeammaksi. Helpommalla asetuksella mailan osumakohta on varsin leveä, joka sopii erinomaisesti lapsipelaajille tehden lentokoneeseen osumisesta helpompaa.

Lentokoneen lyöminen mailalla lähettää tämän usein holtittomaan ilmalentoon, joka tekee pelistä välillä arvaamatonta ja aiheuttaa usein koomisia tilanteita. Louien ohjastama lentokone voi sinkoutua iskuvoimasta riippuen tekemään omituisia kaarroksia, jotka voivat pahimmassa tapauksessa heittää lentokoneen tiputtamaan oman kanankiekon. Mailan käyttö tarjoaakin sopivan taktikointimahdollisuuden, sillä oikein ajoitettu ja juuri sopivalla voimalla tehty lyönti tippuu suoraan kilpatoverin kanalauman keskelle ilman, että kaveri voi tehdä yhtään mitään.

"Loopin' Louie" on ulkonäöltään houkutteleva ja komea peli

Huvia isommalle peliporukalle

"Loopin' Louie" tarjoaa pelikokemuksen 2-4 pelaajalle ja parhaimmillaan peli on täydellä pelaajamäärällä. Tällöin peliin syntyy mukavaa kaoottisuutta, kun lentokone heittelehtii ympäri pelialuetta arvaamattomalla tavalla pelaajien iskiessä tätä mailallaan. Pienemmillä pelaajamäärillä "Loopin' Louie" ei toimi aivan yhtä hyvin. Varsinkin kahden pelaajan pelissä taktikointi jää vähemmälle, sillä lentokonetta on lähes mahdoton lähettää vastapuolelle siten, että sen saa tippumaan suoraan vastustajan kanalaan. Tällöin "Loopin' Louie" muodostuu lähinnä tuuripeliksi ja sen odotteluksi, milloin vastapuoli epähuomioissa ei saa kunnon osumaan lentokoneeseen ja kanamerkki tipahtaa alas. Peli on myös siinä mielessä epäreilu, että pelaajan vasemmalla puolella oleva kilpatoveri on aina etulyöntiasemassa. Osaava pelaaja pystyy helposti iskemään lentokoneen suoraan omaan kanatarhaan ilman, että tälle on mitään tehtävissä.

Ylistys muoville

Pelin suurin vahvuus on sen värikäs ja omaperäinen ulkokuori. "Loopin' Louie" on takuuvarma katseenkääntäjä missä tahansa pelatessa ja myös peliä ulkopuolelta seuraavat saavat siitä viihdykettä. Harmittavasti pelin komponentit ovat halvan oloisia, sillä kaikki osat ovat tehty muovista. Tämän takia osat voivat hajota intensiivisempien pelisessioiden aikana, eikä asiaa auta se, että peli täytyy purkaa, jotta sen saa säilytykseen. Osien irroittelu ja kokoaminen on omiaan löysyttämään niitä, joten "Loopin' Louie" ei todennäköisesti tule kestämään aktiivikäytössä vuosikausia. Lisäksi ainakin uusin, Tacticin julkaisema versio tulee niin ohuessa ja kelvottomassa pahvilaatikossa, että tämä tuntui olevan riekaileina jo ennen kuin pelin oli kaupasta kotiin kuljettanut.

Ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus

Tästä huolimatta "Loopin' Louie" on hauska peli, josta nauttii niin pienemmät kuin isommatkin pelaajat. Jos peli tulee vastaan halvalla, kannattaa ehdottomasti tarttua tarjoukseen, sillä kyseessä on pienine ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus. Vaikka itselleni paristotoimiset ja muovista tehdyt pelit eivät yleensä maistu, on "Loopin' Louie" piristävä poikkeus sääntöön. Eihän näin yksinkertaisesta pelistä edes suurempia odotuksia muodostu, joten peli pääsee yllättämään positiivisesti. On myös hauska havaita, että toimiva pelikokemus ei aina vaadi kymmensivuisia ohjekirjoja ja monimutkaista pelimekaniikkaa - joskus yksinkertainen on kaunista.  Pienissä annoksissa erityisesti lasten kanssa "Loopin' Louie" tarjoaa yhdessä tekemistä parhaimmillaan.

The Lost Expedition

The Lost Expedition
Osprey Games 2017
Kuva: BoardGameGeek-sivusto

Peer Sylvesterin luoma "The Lost Expedition" on korttipohjainen lautapeli, jossa pelaajien muodostama retkikunta lähtee Percy Fawcettin jalanjäljissä etsimään tarunhohtoista Eldoradoa Amazonin sademetsien syvyyksistä. Kyseessä on yhteistyöpeli, jossa pelaajat pelaavat yhdessä peliä vastaan. Eikä tarjolla suinkaan ole helppo patikointi ryteikössä, sillä vaaroja kuhisevassa sademetsässä jokainen päivä voi olla retkikunnan viimeinen.

Toimivaa lautapeliviihdettä

"The Lost Expedition" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen. Pelin ideana on kuljettaa oma retkikunta korteista muodostuvan viidakon lävitse, joka käsittää vaikeusasteesta riippuen 7-9 korttia. Omaan joukkoon kuuluu kolme tutkimusmatkailijaa, joilla jokaisella on oma erikoistaitonsa: yksi hallitsee suunnistamisen taidon, toinen hallitsee leiritymisen ja kolmas on viidakkoekspertti.

Peli etenee loogisesti siten, että jokainen pelivuoro käsittää yhden päivän viidakkovaellusta. Päivät ovat jaettu aamu- sekä iltapatikointeihin, joiden tapahtumat muodostuvat pelaajille jaettavien korttien sisällöstä. Näitä tapahtumakortteja on vajaa 60, joista suurin osa sisältää lähinnä ikäviä vastoinkäymisiä. Yksi kortti saattaa tarjota kohtaamisen alkuasukkaiden kanssa, toisessa retkikunnan ruokatarvikkeet pilaantuvat ja useammassakin kortissa vastaan tulee verenhimoisia eläimiä.

Jokaisen päivän alussa pelaajille jaetaan neljä korttia, joista jokainen pelaa vuoronperään pöytään kaksi aamu- sekä iltapatikoinnin aikana. Näistä korteista muodostuu tapahtumasarja, joka kuvaa sitä, mitä kaikkea kulloisenkin etenemisen aikana tapahtuu. Pientä twistiä lisää se, että aamun aikana kortit järjestellään numerojärjestykseen ja illan aikana kortit jäävät siihen järjestykseen, jossa ne pöytään laitetaan. Kun kortit ovat pöydässä, aletaan yhdessä pohtimaan, miten erilaisissa tilanteissa kannattaisi järkevimmin toimia. Kortit pitävät sisällään tapahtumia, jotka vaativat erilaisia toimia. Keltaisella pohjalla olevat toiminnot tulee suorittaa aina, punaisella pohjalla olevista valitaan yksi ja siniset toiminnot ovat täysin vapaaehtoisia, jotka voi suorittaa halutessaan.

Käteen arpoutuvat kortit tarjoavat tälläkin kertaa vaikeita valintoja.
Pelin graafinen ilme on upeasti toteutettu.

"The Lost Expedition" vaatii paljon suunnittelua ja yhdessä pohtimista, sillä valinnat harvemmin ovat yksiselitteisiä. Tähän vaikuttaa paljon se, että retkikunnalla on rajalliset resurssit: ammuksia saa lähtiessä mukaan vain kolme ja ruokaakin mukana on vain neljän merkin verran. Jokaisella retkikunnan jäsenellä on myös vaikeustasosta riippuen 3-4 energiapistettä, jotka kuluvat nopeasti, jos pelaajat tekevät hölmöjä valintoja. Koska tapahtumakortit ovat suurimmalta osin vaikutuksiltaan negatiivisia, on usein valittavat kahdesta pahasta se pienempi. Kannattaako esimerkiksi uhrata yhdeltä retkikunnan jäseneltä energiaa, jotta saadaan paljon kaivattua ruokaa vai pitäisikö uhrata kallisarvoisia ammuksia, jotta retkikunta pääsee etenemään kohti pelin loppua, eli Eldoradoa. Tämä on pelin suurin vahvuus, sillä se tuntuu jatkuvasti kiristävän silmukkaa pelaajien kaulan ympärillä ja jokaisella päätöksellä on suuri merkitys siihen, kuinka peli lopulta päättyy. Peli myös välttää sen ongelman, että hankalat päätökset jarruttavat peliä: joka päivä yksi pelaaja on retkikunnan johtaja, joka sanoo lopulta sen viimeisen sanan siitä, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan.

Pelin saa päätökseen kolmella tavalla. Jos jokainen retkikunnan kolmesta jäsenestä menehtyy energiapalojen loputtua, peli päättyy. Samoin jos pelaajat saavuttavat viidakkolaatoista muodostuneen pelilaudan lopun, eli Eldoradon, päättyy peli myös välittömästi. Hieman harvinaisempi lopetusvaihtoehto on se, että tapahtumakorttien pakka loppuu toisen kerran. Tähän ei kuitenkaan päädytä usein, sillä kaksi aiempaa vaihtoehtoa tapahtuvat paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin korttien loppuminen toisen kerran.

Pelimekaniikaltaan "The Lost Expedition" on mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu. Korteista muodostuvat tapahtumaketjut tarjoavat sopivaa vaihtelua, sillä nämä arpoutuvat pelaajien käsiin nostopakasta. Lisäksi jokaisen pelaajan valinnat siitä, mitä milloinkin pöytään pelataan, tarjoavat peliin lisää variaatiota. Pienenä vaikeutuksena pelaajat eivät myöskään saa keskustella keskenään käsissään olevista korteista, jolloin jokainen joutuu itsekseen miettimään, mitä pöytään kannattaa laittaa. Peliä täytyy siis osata lukea jatkuvasti, jotta homma luistaisi mahdollisimman hyvin. Pientä helpotusta tarjoaa se, että jotkut kortit tarjoavat mahdollisuutta vaihtaa tapahtumakorttien paikkaa tai hypätä seuraavan kortin ylitse. Tämä on erityisen toimivaa silloin, kun edessäpäin on jokin erityisen huono kortti, joka koituu pahimmassa tapauksessa koko retkikunnan kohtaloksi.

Illanviettoa monen kokoisille peliporukoille

"The Lost Expedition" on suunniteltu siten, että se tarjoaa pelimuotoja soolipelistä useamman pelaajan porukoille. Soolopeli on toteutettu mallikkaasti. Vaikka tämä tekee pelistä aavistuksen pasianssi-tyylisen kokemuksen, on peli toimivaa viihdettä myös itsekseen pelattuna. Yksinpeli tarjoaa myös mahdollisuuden haastaa itseään. Peliin on muodotettu soolopelille erityinen pistejärjestelmä, jonka myötä pelaaja voi yrittää parantaa tulostaan seuraavilla pelikerroilla - jos nyt ylipäätään viidakkoseikkailusta hengissä selviää.

Useamman pelaajan porukoissa peli toimii myös hienosti ja moninpeliin mahtuu pelaajia 2-5. Parhaimmillaan yhteistyöpeli toimii kolmen hengen porukassa, sillä tällöin pelikokemus pysyy sopivan kompaktina. Tapahtumakorttien määrä on kolmella pelatessa juuri sopiva, jonka myötä looginen päättely ei tunnu menevän niin pahasti solmuun, kuin maksimimäräällä pelatessa. Peli toimii kuitenkin hyvin kaiken kokoisilla pelaajamäärillä.

Kolmen pelajaan pelin ensimmäisen pelivuoron asetelma. Ylhäällä retkikunnan
jäsenet ja näiden resurssit. Keskellä korteista muodostuva viidakko. Alimmaisella rivillä
aamuvaelluksen tapahtumat, joissa riittää tälläkin kertaa pohdittavaa.

Puitteiltaan kaunis pelikokemus

Toteutukseltaan "The Lost Expedition" on ensiluokkainen peli. Korttien materiaali on jämäkkää ja komponentit ovat muutenkin hienosti toteutettu. Jokainen merkki kertoo selkeästi sen merkityksen, jonka ansiosta pelaaminen on miellyttävää.  Erityisesti pelin graafinen ilme on piristävä, sillä Garen Ewingin luoma sarjakuvamainen kuvitus herättää pelin tapahtumat hienolla tavalla eloon. Värikkäät kuvat tekevät myös muuten armottomasta viidakkoseikkailusta hieman miellyttävämmän kokemuksen, jonka ansiosta niistä ikävämmistäkin tapahtumakorteista saa edes iloa näköaistille.

Pelikortit eivät sisällä tekstiä, vaan niiden toiminnot välitetään pelaajille erilaisten symbolien avulla. Nämä on toteuttu selkeästi ja hauskana yksityiskohtana jokainen tapahtumakortti pitää sisällään itsessään pienen tarinan siitä, mitä kulloisenkin kortin aikana tapahtuu. Esimerkiksi Anacondan kohdatessa pelaajat voivat käyttää tulivoimaa saadakseen käärmeestä ruokaa tai sitten yrittää paeta pedolta, jolloin retkikunta menettää energiaa. Jokainen kortti pitää sisällään tällaisen pienen tarinan, joka luo peliin lisäsyyvyyttä.


Haastava, mutta palkitseva lautapeli

"The Lost Expedition" on hyvä lautapeli. Se tarjoaa kaiken kokoisille peliporukoille viihdettä ja pohdiskelua sisältävän pelielämyksen, joka on kuorrutettu komealla kuvituksella. Pelistä ei suurempia ongelmia löydy, mutta välillä korttipelien helmasynti, eli tuurielementti häiritsee. Koska kortit nostetaan satunnaisesti pakasta, heittelee pelin haastavuus paljonkin pelikerrasta riippuen. Joskus pelin läpäisee hämmästyttävän helposti, kun välillä korttionnea ei tunnu olevan lainkaan. "The Lost Expedition" onkin pääsääntöisesti vaikeusasteeltaan haastava, sillä useimmiten se päättyy pelaajien tappioon. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä peli on juuri sopivan mittainen. Keskimäärin puolituntinen pelisessio on juuri sopivan mittainen, sillä epäonnistuneen tutkimusmatkan jälkeen tulee helposti aloitettu peli ajatuksella "tällä kertaa onnistumme".

Jos satunnaisuus ei häiritse, on "The Lost Expedition" viihdyttävä lautapeli, jota voi suositella kaikille pöytäpelien ystäville. Mielenkiintoisella teemalla ja komealla graafisella ilmeellä päällystetty pelikokemus on samaan aikaan sekä haastava että palkitseva. Peliin on julkaistu myös lisäosa "The Lost Expedition: The Fountain of Youth & Other Adventures", joka tarjoaa uusien korttien muodossa lisäsyvyyttä muutenkin mielenkiintoiseen peliin. Jos viidakkoseikkailu Amazonin syvyyksissä on sinun juttusi, kannattaa "The Lost Expedition" pistää hankintalistalle.

Marko Hautala - Kuiskaava tyttö

Marko Hautala
Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivumäärä 255

"Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu. Lue omalla vastuullasi.

Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä."

Näillä saatesanoilla kuvaillaan Marko Hautalan seitsemättä kirjaa "Kuiskaava tyttö". Harva romaani onnistuu etukäteen aiheuttamaan samanlaista kuumotusta, sillä ajatuksena teoksen konsepti on äärimmäisen ahdistava. Kauhukirjat tulevat helposti uniin muutenkin, mutta Hautalan "Kuiskaava tyttö" vie tämän vieläkin pidemmälle. Lukija saakin viettää unettomia öitä kuunnellen hiljaisuutta jatkuvasti peläten, alkaako jossain vaiheessa kuulumaan kauhistuttavaa kuiskutusta.

Tämä on ehdottomasti "Kuiskaava tytön" suurin vahvuus, sillä jo ennen kirjan lukemista se alkaa leikittelemään lukijan mielikuvituksella - ja tekee tämän erittäin onnistuneesti. Toki koko kirjan idea on nerokkaasti rakennettu tälle pohjalle, jota on myös hyödynnetty onnistuneesti niin teoksen saatesanoissa kuin markkinoinnissa. On erinomainen suoritus pystyä säikyttelemään lukijaa jo ennenkuin hän on lukenut ensimmäistäkään sivua, mutta "Kuiskaava tyttö" onnistuu tässä vakuuttavalla tavalla. Se on jo hieno saavutus itsessään.

Harmittavasti Hautala ei onnistu valjastamaan jännittävää ideaa koko kirjan mittaiseksi kauhukokemukseksi vaikka tarina on mielenkiintoinen. "Kuiskaava tyttö" kertoo psykoterapiakeskuksessa työskentelevästä Antonista, jonka työtoveri murhataan epämääräisissä olosuhteissa. Nopeasti tarinaan alkaa sekoittumaan omituisia ja yliluonnollisia elementtejä, jotka johdattavat Antonin selvittelemään tapahtumien kulkua sekä kohtamaan oman menneisyytensä demonit. Lopulta moneen levittäytyvään vyyhtiin sotkeutuu niin Vaasan palo, kaupungin alla kulkevat maanalaiset käytävät sekä mystinen punainen kansio, jonka sisältö on häiritsevää, mutta myös liittyy olennaisella tavalla Antonin menneisyyteen. Lisäksi tarinan keskiössä pyörii vanha tarina kuiskaavasta tytöstä, joka tuntuu liittyvän olennaisena osana kaikkeen. 

"Kuiskaava tyttö" on Hautalan tyylille uskollisesti erinomaisesti kirjoitettu. Tarina etenee soljuvasti ja kaappaa nopeasti pihteihinsä. Vaikka romaanin juonikuviot alkavat loppua kohden hajoamaan käsiin, osaa Hautala kuljettaa kertomusta niin viihdyttävästi eteenpäin, että "Kuiskaava tyttö" on pakko lukea alusta loppuun mahdollisimman nopeasti. Luku-urakka jättää kuitenkin ristiriitaiset tunnelmat. Monitulkintaiset loppuratkaisut ovat muodostuneet Hautalan tavaramerkiksi, mutta tällä kertaa kirjan loppupuoli jättää valjun jälkimaun. Loppuun sotkettu salaperäinen kultti tuntuu lähinnä naurettavalta ja tarpeettomalta lisäykseltä, joka vain sekoittaa muutenkin monia elementtejä sisältävää tarinaa. Ongelma ei kuitenkaan vesitä lukukokemusta: se mikä hävitään tarinan sisällössä, voitetaan sen kerronnassa.

Hautalan seitsemäs kirja on mielenkiintoinen ja paikoitellen hyvinkin jännittävä teos. Se ei yllä pelottavuudessaan aivan samanlaiseen kauhistuttavuuteen kuin miehen teokset parhaimmillaan, mutta sen luoma tunnelma sekä konsepti aiheuttavat väristyksiä riittävän tehokkaasti. "Kuiskaava tyttö" on oivallinen lisä Hautalan muutenkin tasavahvaan julkaisukatalogiin, mutta kirjailija on monella muulla teoksellaan onnistunut luomaan paremmin kasassa pysyviä lukuelämyksiä. 

Areena 5 (PC)

Areena 5
Seppo Suorsa 2000
Kuva: Areena 5 -käynnistyskuvake

Areena-pelisarja on tuulahdus viime vuosituhannen lopulta, jolloin kotimainen freeware/shareware-pelikulttuuri eli kulta-aikaansa. Teokset kuten "Liero", "Pro Pilkki" sekä "Slicks'n'Slide" lienevät jokaiselle 90-luvulla nuoruuttaan eläneelle tuttuja pelejä, joita tahkottiin innokkaasti niin kotikoneilla kuin koulujen ATK-luokissa. Usein harrastelijavoimin pykätyt peliteokset eivät kotikutoisuudestaan huolimatta olleet turhia tekeleitä, vaan aikaa kestäviä teoksia, joiden pariin palataan edelleen. Tuon aikakauden parhaimpiin julkaisuihin lukeutuu myös Areena-pelisarjan hiotuin ja paras osa "Areena 5" vuodelta 2000.

Monipuolinen manageripeli fantasiahengessä

"Areena 5" on lähtökohdiltaan hykerryttävä peli, joka yhdistää managerointia fantasiamaailmaan. Pelaajan tehtävänä on luoda voittoisa gladiaattorijoukkue, jonka tarkoituksena on nousta läpi sarjatasojen aina ykkösdivisioonaan sekä luonnollisesti voittaa himoittu sarjamestaruus. Tätä varten pelaajan täytyy värvätä gladiaattoreja - joita löytyy yli 30 erilaista rotua -, treenata näitä sekä hankkia erilaisia varusteita panssareista aseisiin. Pelin vahvuus on sen monipuolisuudessa, sillä erilaisia toimintoja löytyy suuret määrät. Jo pelkästään yksittäinen gladiaattori pitää sisällään valtavat määrät erilaisia ominaisuuksia, joihin täytyy kiinnittää huomiota: on moraalia, roolipelihenkeen sopivia taitoja voimasta kestävyyteen sekä yksilöllisiä aseiden käsittelytaitoja, jotka täytyy huomioida, kun hahmoa lähtee kehittämään. Lisäksi keskeisessä roolissa on gladiaattorin ikä, sillä jokaisen gladiaattorin täytyy eläköityä 35 vuotiaana. Tämä tuo mukavaa lisämaustetta joukkueen rakentamiseen, jonka myötä kaikkia paukkuja ei voi pistää yhden ylivertaisen sankarin varaan.

Joukkueeseen mahtuu yhdeksän gladiaattoria, joten monia asioita täytyy huomioida, jotta joukkueesta saa rakennettua mahdollisimman hyvin kokonaisuutena toimivan. "Areena 5" tarjoaakin hyvän mahdollisuuden taktikointiin, sillä joukkueen rakentamiseen täytyy kiinnittää huomiota. Gladiaattoristaan voikin luoda lähitaistelussa pärjäävän mörssärin, taioilla parantavan ja tuhoa tekevän maagin, etäältä kohteeseen iskevän jousimiehen tai sankarin, joka osaa hieman kaikkea. Esimerkiksi pelkästään lähitaisteluun keskittyvä pelaaja harvemmin pärjää korkeimmilla sarjatasoilla, joissa vastustajan joukkueet ovat täynnä monen alan osaajia.

Peli pitää sisällään valtavat määrät erilaista tietoa sekä informaatiota, mutta tästä huolimatta kaikki ominaisuudet ovat esitetty selkeästi. "Areena 5" onkin helposti lähestyttävä, jonka myötä alkuun pääsee helposti. Pelin käyttöliittymä on toteutettu erinomaisesti.

Pelin käyttöliittymä on monipuolisuudestaan huolimatta selkeä
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Raivoisaa taistelua loppuun saakka

Joukkueen hallinnoinnin lisäksi pelin sielun muodostavat gladiaattoritaistelut, joita tahkotaan niin sarjatasolla kuin myös CUP-otteluissa. CUP-otteluihin osallistuvat kaikki joukkueet jokaiselta sarjatasoilta, joten välillä näissä jälki on karua. 1. divisioonan joukkueet kun pyyhkivät lattiaa alempien sarjatasojen harrastelijoilla, joten taisteluiden lopputulokset ovat välillä tylyä katseltavaa. Oman sarjatason ottelut ovatkin sitten selkeästi tasapainotetumpia kokemuksia, vaikka haastetta löytyy näissäkin yllin kyllin.

Itse taistelu käydä vuoropohjaisesti ja toimintaan pääsee maksimissaan kuudella gladiaattorilla. Pelaaja hallitsee yksilöllisesti jokaista gladiaattoria taistelun aikana, jonka myötä toiminnan tiimellyksessä tätä voi siirtää, se voi suorittaa jonkin toiminnon (hyökkäys tai taika) tai vuoron voi jättää väliin. Taistelu on suoraviivaista ja yksinkertaista, mutta taktikoinnilla on suuri rooli. Vastustajien ominaisuudet saa näkyviin, jonka myötä voi miettiä, kuka vastustajista kannattaa ensimmäisenä hoitaa pois pelistä. Tämä luo peliin mukavaa lisäsyvyyttä ja pitää taistelut toistosta huolimatta mielenkiintoisina. Jos taistelut haluaa paukuttaa nopeasti alta pois, on myös mahdollista hyödyntää pikakierros-ominaisuutta, joka pyöräyttää automaattisesti tekoälyn avulla kierroksen lävitse. Ominaisuus toimii varsin hyvin, sillä usein erityisesti heikompia vastustajia kohdatessa taistelut päätyvät oman joukkueen voittoon, jos tämä on hyvin rakennettu.

Vuoropohjainen taistelusysteemi on hienosti toteutettu
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Ajaton pelielämys

"Areena 5" on vielä lähes 20 vuotta julkaisunsa jälkeen peli, jonka äärellä viihtyy. Se on sisällöltään monipuolinen ja täynnä mielenkiintoisia ominaisuuksia, grafiikka on yksinkertaisuudestaan huolimatta komeaa ja peli on myös oikeasti haastava. Pelin haastavuudesta kertoo se, että olen kuluneiden vuosikymmenten aikana palannut aika ajoin pelin maailmaan, mutta vasta viimeisimmällä yrityksellä saavutin sarjamestaruuden. Tämä on nykyisen putkijuoksujen ja kädestäpitelyn aikana piristävää, sillä pelin suurimman tavoitteen saavuttaminen vaatii työtä.

"Areena 5" on erinomainen peli, joka on helposti pelisarjan paras osa. Kokonaisuus on erinomaisesti tasapainotettu ja pitää sisällään niin paljon kaikkea, että moni yksityiskohta jäi varmasti mainitsematta myös tämän arvostelun yhteydessä. Peli kannattaakin itse kokea, jotta sen monipuolisuudesta saa oikeanlaisen käsityksen. Onneksi tämä on tehty helpoksi, sillä pelin sekä sarjan muut osat saa ladattua pelisarjan viralliselta kotisivulta.

Once Upon a Time In Hollywood

Once Upon a Time in Hollywood
2019
Kuva: Finnkino-sivusto

Quentin Tarantinon uran viimeiset vaiheet ovat aiheuttaneet huolta. Siinä missä mies tuntui aikanaan mullistavan elokuvanteon pitkillä otoksillaan, nokkelalla dialogillaan sekä eri aikatasoilla leikittelyllä elokuvissa "Reservoir Dogs" sekä "Pulp Fiction", ei samanlaiseen lentoon ole tällä vuosituhannella päästy kuin muutaman kerran. Tarantinon rakkautta elokuvaan ei kuitenkaan voi edelleenkään kiistää, sillä ohjaajaneron tuotokset ovat aina olleet vahvoja kunnianosoituksia kyseistä taiteenlajia kohtaan. Siksi Tarantinon uusinta elokuvaa tuli odotettua vesi kielellä, sillä "Once Upon a Time in Hollywood" vie katsojan juuri siihen maailmaan, josta Tarantino on ammentanut luovuttaan koko uransa ajan.

"Once Upon a Time in Hollywood" sijoittuu 60-luvun loppupuolelle, jolloin Hollywoodin kulta-aika oli saapumassa päätökseensä. Elokuva kertoo tarinan hiipuvasta elokuvatähti Rick Daltonista (Leonardo DiCaprio) sekä tämän sijaisnäyttelijä Cliff Boothista (Brad Pitt), jotka taistelevat olemassaolostaan muuttuvassa elokuvamaailmassa. Vaikka elokuvan annettiin ymmärtää kertovan Sharon Taten traagisesta murhasta, on tämä lopulta lähinnä sivujuonne elokuvassa. Pääosassa pyörii aurinkoinen Hollywood, Daltonin ja Boothin kaverisuhde sekä tapahtumat elokuvateollisuuden kulisseissa.

Ei ole kuitenkaan sattumaa, että elokuvaa markkinoitiin harhaan johtavasti. "Once Upon a Time in Hollywood" nimittäin leikittelee katsojillaan koko kestonsa ajan. Elokuva antaa odottaa monessa kohtaan jotain, jonka se sitten ampuukin alas vähät välittämättä ennakko-odotuksista. Esimerkiksi pahaenteinen kohtaus Spahn Ranchilla ei johdakaan odotettuun lopputulokseen ja lopulta jopa elokuvassa kuultu sananvaihto siitä, että hyvä voittaa lopulta aina, toteutuu. "Once Upon a Time in Hollywood" antaakin ymmärtää olevansa realistinen kuvaus 60-luvun lopun tapahtumista, mutta loppuratkaisu kääntääkin asetelman päälaelleen hulvattomalla tavalla. Tarantino onnistuu viihdyttävällä tavalla vedättämään katsojia, jotka odottavat jotain aivan muuta, mitä lopulta saavat. Tämä on elokuvan suurin vahvuus.

"Once Upon a Time in Hollywood" on komea leffa, jossa 60-luvun Hollywood herää upealla tavalla eloon. Puvustus ja lavastus ovat ensiluokkaisia, jonka ansiosta elokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä. Myös Tarantinon vahvuudet ohjaajana pääsevät hienolla tavalla esille, sillä esimerkiksi tavaramerkiksi muodostunut musiikin käyttö kohtauksissa on toteutettu siten, että se solahtaa saumattomalla tavalla osaksi kokonaisuutta. Muutamassa aiemmassa leffassa Tarantinon kikkailu omien vahvuuksiensa kanssa on alkanut tuntua hieman päälleliimatulta, mutta tällä kertaa nämä tyylikeinot todella toimivat.

Komea ulkokuori onkin elokuvan parasta antia, mutta harmittavasti itse tarina jättää kylmäksi. Vaikka päähahmojen edesottamuksia seuraa mielellään samalla kun näkee kurkkauksen elokuvateollisuuden kulisseihin, jää itse juoni lopulta irtonaiseksi. "Once Upon a Time in Hollywood" kun ei tunnu varsinaisesti kertovan minkäänlaista selkeää tarinaa, sillä elokuva tuntuu vain irtonaiselta kohtaukselta kahden kaveruksen elämästä. Lähes kolmetuntisen elokuvan luulisi pystyvän vetämään paremmin erilaiset juonikuviot yhteen, mutta tällä kertaa punainen lanka jää uupumaan. Tätä tunnetta lisää entisestään elokuvan lukuisat henkilöhahmot, joista osa jää aivan liian pinnallisiksi. Tarina olisi kaivannut kipeästi tiivistämistä, jotta se ei tuntuisi näin repaleiselta ja etäiseltä.

"Once Upon a Time in Hollywood" on kuitenkin kaikesta huolimatta viihdyttävä elokuva, jonka suurimmat vahvuudet nojaavat sen tunnelmassa, loistavassa näyttelijätyössä sekä yllätyksellisyydessä. Näiden seikkojen ansiosta elokuvan katsoo mielellään ainakin kerran, vaikkei se muutaman komean irtokohtauksen lisäksi tarjoa mitään sellaista, jonka takia leffan pariin tulisi palattua uudemman kerran. Jatkossa olisi mielenkiintoista nähdä Tarantinon todella hyppäävän pois mukavuusalueeltaan esimerkiksi paljon puhutun Star Trek -elokuvan myötä, jotta ohjaajamaestrolta nähtäisiin jotain oikeasti uutta.