Bloodred Hourglass - Drag Me the Rain

Bloodred Hourglass
Drag Me the Rain 2021
Kuva: Yhtyeen virallinen nettisivu

Melodinen kuolonmetalli on metallimusiikin alalaji, jonka nimissä sikiää erilaisia bändejä kuin sieniä sateella. Tämän vuoksi itselleen tuntemattomiin yhtyeisiin tulee harvemmin sen tarkemmin syvennyttyä, sillä moni tyylilajin edustajista hukkuu harmaaseen massaan. Tämä on harmi, sillä joukossa olisi varmasti monia timantinkovia metalliryhmiä, jotka todella ansaitsisivat päästä levylautaselle.

Kotimainen Bloodred Hourglass on kuitenkin niitä yhtyeitä, jotka ovat pyristelleet itsensä esille. Useamman hienon kiekon julkaissut metalliryhmä nousi itselleni tietoisuuteen uusimmalla täyspitkällään "Godsend", jolla yhtyeen kehitys saavutti uuden tason niin sävellyksien kuin tuotantopuolen osalta.

Nappisuorituksen jälkeen odotukset uuden materiaalin suhteen olivatkin korkealla, vaikka muutokset bändin kokoonpanossa lisäsivät tähän uudenlaisen jännitysmomentin. Ylletäänkö enää samalla tasolle, kun bändin pääsäveltäjä on hypännyt kelkasta?

"Drag Me the Rain" osoittaa, ettei syytä huoleen ole. Bloodred Hourglass on edelleen tiukassa iskussa, sillä ensimmäinen siivu bändin tulevalta levyltä ylittää kaikki odotukset. Tarjolla on kaikkea sitä, mitä yhtyeeltä odottaa saattaa: raskasta ja ruhjovaa kitarointia, jo ensikuuntelulla korvaan tarttuvia melodioita sekä mukana hoilattava, upea kertosäe. Biisi on tajuntaan meteoriitin lailla rysähtävä järkäle, joka tuo mukavalla tavalla mieleen vanhemman In Flamesin - varsinkin melodioidensa puolesta. Lopputulos on äärimmäisen vaikuttava. Harva kappale kaappaa näin voimakkaasti mukaansa, mutta "Drag Me the Rain" on niitä biisejä, joita on lähes pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. Omilla listoillani kuuntelukerrat ovat julkaisun jälkeen nousseet jo toiselle sadalle, joka kertoo kaiken olennaisen kappaleesta ja sen tarttuvuudesta.

Odotukset yhtyeen tulevaa kiekkoa kohtaan nousivat tämän sinkkuvedon myötä uusiin sfääreihin. Jos albumilla on tarjota enemmänkin tämänkaltasia ässävetoja, on helppo uskoa, että luvassa on yksi tämän vuoden parhaimmista metallilevyistä.

"Drag Me the Rain" löytyy yhtyeen viralliselta Youtube-kanavalta.

Spotlight

Spotlight
2015
Kuva: Amazon-sivusto

Nykypäivän uutisotsikoita seuratessa on helppo unohtaa, minkä takia journalismia oikeastaan tarvitaan. Erityisesti iltapäivälehtien klikkiotsikot, tyhjänpäiväiset julkkisuutiset sekä monien asioiden tarpeeton paisuttelu ovat ajaneet monet ihmiset suhtautumaan jopa vihamielisesti kaikkea uutisointia koskaan. Ilmiö on valitettava, sillä parhaimmillaan toimittajien tinkimättömyydellä ja uurastuksella on mahdollista muuttaa koko maailmaa. Sanomalehti The Boston Globen vuonna 2002 julkaisema juttu katolisen kirkon laajoista hyväksikäyttötapauksista on vain yksi esimerkki journalismin voimasta. Vuonna 2015 ilmestynyt "Spotlight"-elokuva sukeltaa tämän skandaalin maailmaan tapauksen parissa työskennelleiden toimittajien näkökulmasta.

Mielenkiintoisia tai jännittäviä elokuva-aiheita pohtiessa ei ensimmäisenä nouse mieleen leffa, joka kertoo tutkivasta journalismista tai kirkkoon kohdistuvasta hyväksikäyttöskandaalista. "Spotlight" osoittaa tällä saralla epäilykset heti kättelyssä vääriksi. Jännittävä ja tiukasti otteeseensa nappaava trilleri on surullisesta aiheestaan huolimatta yksi vaikuttavimmista elokuvista, joita viime vuosikymmenellä on julkaistu. Leffan saama Oscar- palkinto parhaasta elokuvasta on mennyt oikeaan osoitteeseen.

"Spotlight" vakuuttaa monella tasolla. Näyttelijätyö on säkenöivää, kuvaus toimivaa ja äänimaailma tukee hienosti elokuvan tunnelmaa. Puitteiltaan "Spotlight" on erinomaisesti rakennettu kokonaisuus. Traaginen tarina onnistutaan myös hienolla tavalla siirtämään valkokankaalle, vaikka jännitteen rakentamisessa kompuroidaan. Seksiskandaalin asteittainen paljastuminen ja kaikki siihen liittyvä salailu muodostavat mukaansatempaavan ja hykerryttävän tarinan, mutta kokonaisuus ei aivan hyödynnä kaikkea niitä mahdollisuuksia, joita olisi ollut tarjolla. "Spotlight" ei täysin onnistu ikuistamaan tapaukseen liittyviä epäilyksiä ja epävarmuutta, jota toimittajaryhmä kokee suuren vyyhden pikkuhiljaa auetessa. Tästä olisi voinut saada loistavaa draamaa unettomien öiden, henkilökohtaisten tunnevyöryjen sekä kaiken epäilyn myötä, mutta tällä osa-alueella ei sukelleta riittävän syvälle päähenkilöiden mielenmaisemaan. Fokus pidetään harmittavasti yleisellä tasolla, vaikka mahdollisuudet ihmisyyden syväluotaamiseen olisi ollut mahdollista niin päähenkilöiden kuin esimerkiksi kirkon edustajien kohdalla. Vastaavanlainen oikominen on välillä erittäin häiritsevää. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän terroritekojen merkitys elokuvan tapahtumien kannalta jää ikävästi taka-alalle, vaikka tämän vaikutusta Spotlight-ryhmän toimintaan kovasti pyritään alleviivaamaan.

Tämä ei kuitenkaan vähennä sitä seikkaa, että "Spotlight" on viihdyttävä ja mielenkiintoinen elokuva. Vaikkei se hyödynnä roolihahmojensa pään sisäistä maailmaa niin hyvin, kuin tämä olisi ollut mahdollista, on lopputulos kaikesta huolimatta vaikuttava ja puhutteleva kokonaisuus. "Spotlight" ei ole vain hyvää ja hienosti toteutettua elokuvaviihdettä, vaan se tarjoaa myös mielenkiintoisen katsauksen journalismin maailmaan. Lisäksi se on kunnianosoitus kaikkia niitä toimittajia sekä reporttereita kohtaan, jotka itseään säästelemättä pyrkivät muuttamaan maailmaa yksi uutisartikkeli kerrallaan.

Fingerpori

Fingerpori
2019
Kuva: Nordiskfilm-sivusto

Viime vuonna ilmestynyt "Fingerpori" on hämmästyttävä elokuva. Se pyrkii tuomaan elokuvan muotoon samannimisen kotimaisen sarjakuvan, joka on kasvanut suursuosioon nokkelien sanaleikkien, roisin huumorin sekä mielenkiintoisten hahmojensa ansiosta. Harvaa sarjakuvaa jaksetaan syynätä vastaavanlaisella innolla työpaikkojen kahvipöydissä ja kaveriporukoissa, mutta sarjakuvamuodossa Fingerpori on kasvanut syystä kotimaisen sarjakuvan suurimmaksi ilmiöksi. Elokuvana "Fingerpori" ei kuitenkaan suuremmin naurata.

Episodimuotoinen "Fingerpori" seuraa neljän sarjakuvasta tutun hahmon elämää yhden päivän ajan. Kaiken yhteen sitovana teemana toimii jostain kumman syystä rakkaus, jonka olisi tarkoitus paketoida ymmärrettävään muotoon niin Heimo Vesan, kaupunginjohtaja Homeliuksen, Rivo-Riitan sekä Krapula-Päivin tarinat. Tämä jää kuitenkin yritykseksi. Episodit tuntuvat irrallisilta ja sisällöltään tympeiltä irtovitsikollaaseilta, jotka eivät hyvällä tahdollakaan muodosta ymmärrettävää kokonaisuutta. Tämäntyylistä rakennetta voisi pitää kunnianosoituksena strippisarjakuvien irtonaisuutta kohtaan ja suunniteltuna ominaisuutena, jos kokonaisuus jollain tavalla viestittäisi tekijöiden hallitseva asiansa. Nyt tätä tunnetta ei välity.

Tämä on kuitenkin vain yksi osa-alue, jonka takia "Fingerpori" tuntuu omituiselta sekamelskalta. Elokuvan suurin ongelma on se, ettei sitä sisältönsä puolesta voi suositella oikein kenellekään. Elokuva pyrkii hauskuuttamaan tismalleen niillä samoilla vitseillä, jotka ovat tuttuja jokaiselle sarjakuvia lukeneelle. Tämä herättää pohtimaan, kenelle elokuva on oikeasti tehty? Jokaiselle sarjakuvaan tutustuneelle elokuvan vitsit ovat jo ennestään tuttuja, näihin aiemmin perehtymättömille ne eivät tarjoa sitä samaa oivaltamisen riemua, jota sarjakuvaversiosta saa. Lopputulos synnyttää muutamat hekotukset, mutta erityisen hauska "Fingerpori" ei lopulta ole. Irtovitsitykitykselle jaksaa hymähtää alkuun, mutta nopeasti käy selväksi, ettei tämäntyylinen kerronta kannattele koko elokuvan kestoa. Lisäksi on omituista tehdä Fingerporin kaupungista itäblokkimainen, ydinvoimasaasteilta haiseva teollisuuskaupunki, jonka ankeutta huokuvaa miljöötä asuttavat epämiellyttävät ihmiset. Tämä ei suinkaan tee elokuvasta yhtään hauskempaa, vaan herättää lähinnä ahdistusta. 

"Fingerpori" onkin kertakäyttöinen ja nopeasti todelliset karvansa paljastava tapaus, jota ei tule katsottua toista kertaa. On harmi, ettei lähdemateriaalia ole osattu kunnolla hyödyntää elokuvan tarpeisiin, sillä mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Erikoisefekteillä ja muilla ratkaisuilla elokuvasta olisi voinut helposti luoda sarjakuvamaisemman kokonaisuuden, jonka puitteissa strippisarjakuvien ominaisuuksia olisi voinut hyödyntää luonnollisena osana kerrontaa. Nyt sarjakuva on pyritty sellaisenaan kääntämään valkokankaalle, jonka myötä "Fingerpori" tuntuu pakotetulta ja vaivaannuttavalta elokuvalta.

Marko Hautala - Pimeän Arkkitehti

Marko Hautala
Pimeän Arkkitehti
Tammi 2020

Marko Hautala pohjusti yhdeksättä romaaniaan "Pimeän Arkkitehti" toteamalla tämän olevan yksi hänen suoraviivaisimmista teoksistaan koskaan. Kirjailijan edellisen kirjan jälkeen moisen tiedon otti mielellään vastaan, sillä muuten upea "Leväluhta" tuntui vatvovan tarinansa yksityiskohtia niin antaumuksella, ettei pelon ilmapiirille annettu kunnolla tilaa kasvaa. Tätä ongelmaa ei tällä kertaa ole, sillä lupausten mukaisesti "Pimeän Arkkitehti" ei turhia jankkaa, vaan tarjoaa laadukasta jännitysviihdettä sopivan tiiviissä paketissa, josta kuitenkin löytyy juuri sopivasti erilaisia koukeroita sekä syvyyttä.

Aineksiltaan "Pimeän Arkkitehti" on yksinkertainen. Vauraassa perheessä kasvanut Joni muuttaa omilleen, mutta uutena kotina toimivassa kerrostalossa kaikki ei ole kohdillaan: talo tuntuu elävän omaa elämäänsä, muissa asukkaissa on omituisia piirteitä eikä tilannetta helpota se, että kellaritiloissa on aiemmin tapahtunut murha. Kun kokonaisuuteen vielä sotkeutuu kauhistuttava, pimeydestä sikiävä hahmo sekä Jonin asunnosta löytyvät häiritsevät valokuvat, alkaa kuumeinen selvitys siitä, kuinka nämä kaikki asiat liittyvät yhteen ja miksi. Tämän mysteerin parissa Hautalan uusin romaani askartelee koko kestonsa ajan.

Hautala ei lähde suuremmin muuttamaan tyyliään uutuuskirjallaan, sillä "Pimeän Arkkitehti" on monin paikoin juurikin sitä, mitä kirjailijalta on totuttu odottamaan. Tarina on mielenkiintoinen, Hautalan kirjoitustyyli on edelleen miellyttävän ytimekäs ja kirjasta löytyy useitakin kauhistuttavia hetkiä, jotka saavat lukijan vilkuilemaan olkansa ylitse suuren levottomuuden vallassa. Suurin muutos on tarinankuljetuksessa: Hautalan aiemmissa romaaneissa tarina on kulkenut useammalla aikajanalla, mutta tällä kertaa juonikoukerot tykitellään lävitse - yhtä poikkeusta lukuun ottamatta - päähenkilön näkökulmasta. Toki menneitäkin kaivellaan ja ääneen pääsee muutkin tahot, mutta nämä istuvat yhtenäisempänä osana tarinaa. Tässä mielessä puheet suoraviivaisemmasta teoksesta pitävät paikkaansa, sillä nyt erinäiset tapahtumat eivät muodosta omia, alkuun irralliselta tuntuvia juoniverkkoja.

Kaiken kaikkiaan "Pimeän Arkkitehti" on laatukauhua Hautalalta, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun. Kirjan suurin ongelma on lopulta se, ettei se aivan onnistu vangitsemaan samalla tavalla, kuin tekijänsä teokset parhaimmillaan. Pieniä ongelmia löytyy sieltä täältä: vaikka juonikuviot ovat varsin ymmärrettäviä ja ne selitetään sopivasti auki, saavat nämä varsinkin loppua kohden piirteitä, jotka nykypäivän ympäristöön siirrettynä tuntuvat jopa aavistuksen koomisilta. Myös tiettyihin hahmoihin olisi toivonut enemmän moniuloitteisuutta, sillä esim. Jonin alakerran naapurina toimiva vloggaaja Matilda jää henkilönä etäiseksi, vaikka hän koko kirjan mukana roikkuu ja on tarinan kannalta keskeinen hahmo.

Kokonaisuutena "Pimeän Arkkitehti" tekee sen, minkä sen odottikin tekevän. Se tarjoaa muutamaksi illaksi selkäpiitä kutittelevaa jännitystä, josta pystyy nauttimaan teoksen puutteista huolimatta. Hautalan nimi on vuosien varrella muodostunut synonyymiksi laadukkaalle kauhukirjallisuudelle, eikä "Pimeän Arkkitehti" tee tähän asiaan muutosta. 

Maustetytöt - Kaikki tiet vievät Peltolaan

Maustetytöt
Kaikki tiet vievät Peltolaan
Is This Art! 2019
Kuva: Wikipedia

Vakavailmeisenä julkisuudessa esiintyvä popduo Maustetytöt on mielenkiintoinen tulokas kotimaisella musiikkikentällä. Vahvasti Leevi & Leavingsin jalanjäljissä kulkeva kaksikko tekee musiikkia tyylillä, joka eroaa merkittävästi siitä, mitä radioaalloilla nykyisellään kuuluu. Jos Aki Kaurismäen elokuvat muutettaisiin musiikin muotoon, voisi lopputulos olla hyvinkin lähellä sitä, miltä Maustetyttöjen ulosanti kuulostaa. Samanlaista melankoliaa harvemmin musiikin muodossa kuulee.

Maustetyttöjen musiikki ei turhia kikkaile. Sen pohjan muodostavat rumpukone, koskettimet sekä kitara, jonka lisäksi kaksikko hyödyntää ääntään myös mm. stemmojen ja taustalaulujen muodossa. Vaikka rakennusainekset pidetään maltillisina, on lopputulos äärimmäisen viihdyttävä. Parhaimmillaan kappaleet ovat täynnä mieleen jääviä melodioita ja sävellyksiä, jotka tarttuvat tajuntaan jo ensikuuntelun aikana. Soundimaailma on pidetty miellyttävän karuna, joka palvelee musiikin tunnelmaa erinomaisen hyvin. Parhaimmillaan meininki on kuin taustamusiikkia hautajaisjuhlissa, joka tuntuu tuntuu sopivan kokonaisuuteen paremmin kuin hyvin.

Toinen olennainen osa-alue Maustetyttöjen musiikissa ovat sanoitukset. Näiden osalta ei myöskään lähdetä menemään sinne, mitä valtavirtaradiot tarjoavat. Kappaleiden teemat eivät pyöri biletyksessä tai muussa tyhjänpäiväisessä, vaan elämää lähestytään sen nurjan puolen kautta. "Kaikki tiet vievät Peltolaan" tarinoikin päihde- ja mielenterveysongelmien värittämästä elämästä, jonka lisäksi kommentoidaan muitakin ihmiselon sekä maailman kipupisteitä, kuten mielenterveyspalveluiden huonoa nykytilannetta. Sanailu on suurimmalta osin erinomaisesti toteutettu ja pultattu hienosti musiikin jatkeeksi. Tämä jopa siinä määrin, että albumin mukana huomaa hoilaavansa jatkuvasti, koska tekstipuoli on harvinaisen iskevää. Täysin sanoituksia ei voi kuitenkaan suitsuttaa, sillä esimerkiksi yskänlääkepullot sekä kalja pyörii eri kappaleiden teemoissa sen verran tiiviisti, että toiston tunteelta ei voi välttyä. Jatkossa ilmaisuun voisi hakea hieman monipuolisuutta, sillä sanojahan suomenkielestä löytyy vaikka kuinka paljon.

Kaiken kaikkia Maustetyttöjen debyyttialbumi on vakuuttava kokonaisuus, jolta ei muutaman heikomman kappaleen lisäksi löydy suurempaa valitettavaa. Elämän kurjia puolia sekä suomalaisen mielenmaiseman melankolisuutta saadaan harvoin esitettyä näin viihdytävällä tavalla, mutta Maustetytöt onnistuu tempussa hienolla tavalla. Albumia kannattaa kuitenkin lähestyä pilke silmäkulmassa, sillä muuten kokonaisuus saattaa tuntua turhankin rankalta. Mutta sitähän jo itse elämäkin vaatii: jos sen ottaa liian vakavasti, romahtaa kaikki lopulta ympäriltä. "Kaikki tiet vievät Peltolaan" on yksi viime vuosien positiivisemmista yllätyksistä, jolle toivoisi ilmestyvän jatkoa mahdollisimman nopeasti.