Carcass - Under the Scalpel Blade

Carcass
Under the Scalpel Blade
Decibel / Nuclear Blast Records 2019
Kuva:  Nuclear Blast -sivusto

Äärimetalliyhtye Carcass teki komean paluun levytyskantaan vuonna 2013, jolloin se julkaisi kuudennen studioalbuminsa "Surgical Steel".  Poukkoileva ja kimurantteja sävellyksiä sisältänyt albumi oli sen verran kovatasoinen julkaisu, että se on edelleen yksi eniten kuuntelemistani albumeista koskaan. Odotukset uutta materiaalia kohtaan ovatkin olleet albumin julkaisun jälkeen korkealla. Nyt Carcass päättää useamman vuoden hiljaiselon studion puolella, kun päivänvalon näkee tulevaa albumia pohjustava Under the Scalpel Blade -kappale.

Koviin odotuksiin vastataan hienolla tavalla, sillä Under the Scalpel Blade on toimiva kappale. Polveileva ja erilaisia elementtejä sisältävä biisi on kuin suoraa jatkumoa bändin edelliselle "Surgical Steel" -albumille, mutta mukana on myös kaikuja yhtyeen menneisyydestä. Erityisesti mieleen nousee mainio "Heartwork" -kiekko, jonka fiiliksiä ja äänimaisemia uutuuskappale sekoittelee edellisen albumin ilmaisuun. Myös sävellyksissä voi havaita yhteneväisyyksiä näihin albumeihin, sillä varsinkin nopeammat kitaraosuudet tuovat voimakkaasti mieleen bändin edellisen albumin huippukappaleet. Onneksi yhtye ei sorru toistamaan itseään häiritsevän paljon, vaan uusi kappale seisoo tukevasti omilla jaloillaan.

Under the Scalpel Blade ihastuttaa erityisesti monipuolisuudellaan. Mukana on niin rivakampia riffijuoksutteluja kuin hitaammin takovia sävellyksiä sekä miellyttävää groovea. Vaihtelevien sävellysten ansiosta biisissä tuntuu olevan useita erilaisia tasoja, jotka tekevät kappaleesta moniulotteisen. Bändin tapa luoda äkkiväärää ja kulmikasta musiikkia toimii uutuusbiisillä erinomaisesti, jonka ansiosta Under the Scalpel Blade tuntuu neljän minuutin matkalta arvaamattomille metallimusiikin poluille. Carcass taitaa erottuvien osioiden yhteen sorvaamisen taidon, sillä erilaiset osa-alueet tuntuvat bändin käsittelyssä solahtavan saumattomasti yhteen.  Ainoat miinukset tulevat biisin rauhallisemmissa kohdissa, joiden aikana kappale tuntuu junnaavan paikallaan. Tästä huolimatta lopputulosta ei voi moittia, sillä mukaan on ahdettu enemmän hyvää kuin huonoa.

Carcass nostattaa odotukset tulevaa täyspitkäänsä kohtaan korkealle. Täytyy vain toivoa, että myöhemmin tänä vuonna julkaistava täyspitkä pitää sisällään vastaavanlaista monipuolisuutta, sillä Carcass on osoittanut olevansa parhaimmillaan juuri tämänlaisen materiaalin parissa. Under the Scalpel Blade osoittaa, että Carcass on edelleen kovassa iskussa.

Kappaleen löydät Nuclear Blast Recordsin viralliselta Youtube-kanavalta.

Neil Gaiman - Pohjoisen mytologia

Neil Gaiman
Pohjoisen mytologia
Like 2019
Sivumäärä 277

Jos olet aina ollut kiinnostunut skandinaavisesta mytologiasta, mutta Edda-kokoelmien runomuotoinen kerronta ei ole ollut sinun juttusi, tarjoaa Neil Gaimanin teos "Pohjoisen mytologia" ratkaisun pulmaan. Lukuisia palkintoja pokannut fantasiakirjailija on tehnyt uutuuteoksellaan todellisen kulttuuriteon, sillä "Pohjoisen mytologia" tuo muinaiset myytit hienolla tavalla tälle vuosituhannelle.

"Pohjoisen mytologia" pitää sisällään liudan erilaisia tarinoita, joiden aikana skandinaavisen mytologian eri hahmot ja tapahtumat heräävät kirjan sivuilla eloon. Gaiman ei kalua kirjassaan koko mytologiaa puhtaaksi, vaan teokseen on valikoitunut vain osa myyteistä. Tästä huolimatta "Pohjoisen mytologia" on sisällöltään tuhti paketti. Teos kertookin tarinat muun muassa maailman synnystä, Odinin silmästä, Thorin matkasta jättiläisten maahan sekä Jumalten tuhosta, joka tunnetaan myös nimellä Ragnarök.

Kirjan rakenne on novellimuotoinen, jossa jokainen tarina ammentaa sisältönsä eri myyteistä. Vaikka tarinat toimivat myös itsenäisinä lukukokemuksina, muodostuu näistä kuitenkin jokseenkin loogisesti etenevä aikajana, joka kuljettaa suurta tarinaa aina maailman synnystä sen tuhoon saakka. Alkuperäisten Edda-runojen repaleisuus näkyy myös Gaimanin teoksessa, sillä eri tarinat eivät kerronnallisesti solahda luontevaksi jatkumoksi, vaan lopputulos on tilkkutäkkimäinen joukko erilaisia kertomuksia. Lähdemateriaalin haastavuuden huomioon ottaen Gaiman on onnistunut luomaan tarinoista yllättävän järkevästi etenevän kokonaisuuden, jolla on selkeä alku sekä loppu.

Kokonaisuuden eri osien irtonaisuus ei kuitenkaan suuremmin haittaa, sillä itse tarinat ovat mielenkiintoisia ja erinomaisesti kirjoitettuja. Ne yhdistävät sujuvasti historiallista tarkkuutta värikkääseen kerrontaan, jonka myötä skandinaavinen mytologia herää upealla tavalla eloon. "Pohjoisen mytologia" on kirjoitettu ajatuksella, joka kannustaa lukijoita kertomaan kirjan tarinoita leirinuotiolla revontulten loimutessa taivaalla - aivan kuin aikana, jolloin kirjan myytit vielä levisivät ihmisten keskuudessa pelkästään suullisessa muodossa. Gaimanin kirjoitustyyli todella palvelee tätä tarkoitusta, sillä teoksen teksti on sävykkyydestään huolimatta yksinkertaisen toteavaa, jonka ansiosta tarinat ovat helposti kerrottavissa muille. Kirjailijan jalo ajatus tuntuu varsinkin nykyisenä some- ja internet-aikana ihailtavalta ja myyttien henkeen sopivalta.

"Pohjoisen mytologia" on kirja, jota skandinaavisesta jumaltarustosta kiinnostunut ihminen on odottanut koko ikänsä. Se kertoo hienolla tavalla muinaiset myytit lähdemateriaalia kunnioittaen ja tekee sen hyvin vakuuttavasti. Gaiman suhtautuu selkeästi aihealueeseen suurella rakkaudella, josta kertovat erinomaisesti kirjoitetut tarinat, mutta myös koko kirjan rakenne. Teoksesta löytyy sisällysluettelon lisäksi tarkka kuvaus eri myyttien lähteistä sekä kattava sanasto, joka kertoo vieraskielisten sanojen merkitykset ja eri hahmojen tiedot. Mitään ei ole jätetty puolitiehen. "Pohjoisen mytologia" on upea kokonaisuus.

Tommi Liimatta - Saaret kuin sisaret

Tommi Liimatta
Saaret kuin Sisaret
Like 2019
Sivumäärä 320

Syyt tarttua itselleen aiemmin tuntemattoman kirjailijan teoksiin ovat usein moninaiset. Joskus kirjan tarina saattaa tuntui erityisen kiinnostavalta, toisinaan näytävä kansikuva vetää puoleensa tai sitten ennakkotiedot teoksesta saattavat nostaa kiinnostuskäyrän koholle. Tommi Liimatan kahdeksas romaani "Saaret kuin sisaret" houkutteli oikeastaan kaikista näistä syistä, joiden ansiosta kirja kipusi nopeasti listoillani vuoden kiinnostavimpien uutuksien joukkoon.

"Saaret kuin sisaret" on mysteeriromaani, joka kertoo syrjäisellä saarella sijaitsevasta hengellisestä retriitistä, jonne hyvävaraiset osallistujat saapuvat selvittelemään elonsa ongelmakohtia toiveinaan tasapainoisempi ja onnellisempi elämä. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, sillä odottamaton kuolemantapaus nostaa synkkiä pilviä retriitin ylle. Lopulta mysteeri alkaa saamaan ikäviä sävyjä ja kuvioon sotkeutuu kummallisia tekijöitä, jotka tuntuvat synnyttävän enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Liittyykö kuvioon karu ja asumaton naapurisaari? Onko yllättävä kuolema luonnollinen vai onko kyseessä murha? Muun muassa näitä kysymyksiä Liimatta pyörittelee uutuusromaaninsa sivuilla.

"Saaret kuin sisaret" on mielenkiintoinen tyylilajien sekoitus, joka heittää samaan soppaan dekkaria, kantaaottavia ja ajatuksia herättäviä havaintoja maailmanmenosta sekä itsehoito-oppaiden viisauksia. Pääasiassa kyseessä dekkariromaani Agatha Christien "Eikä yksikään pelastunut" -klassikkoromaanin hengessä, mutta erilaiset elementit maustavat mielenkiintoisella tavalla tarinaa. Romaanin hengellinen puoli tarjoaa elämänviisauksia mietelauseiden ja aiheeseen liittyvien pohdiskelujen muodossa. jotka tarjoavat myös jokaiselle lukijalle varsin mielenkiintoisia näkökulmia elämään. Varsinkin kun nämä saavat uusia ulottuvuuksia kirjan hahmojen välisessä dialogissa. Liimatta onnistuu myös hienolla tavalla tiivistämään koko nykyisen yhteiskunnan ja sen asukkaat pienoiskoossa salaperäiselle saarelle, jossa erilaiset ihmiset suhtautuvat kukin tavallaan maailman menoon. Esille nousee muun muassa ilmastonmuutos, jota käydään lävitse osana hahmojen välisiä keskusteluja.

Kirjoittajana Tommi Liimatta on kaksijakoinen tapaus. Toisaalta miehen tarkkaa ja pohdiskelevaa tyyliä on mielenkiintoista lukea, sillä pieneen määrään tekstiä onnistutaan tiivistämään paljon asiaa. Välillä tämä kuitenkin häiritsee, sillä yksityiskohtia ja havaintoja vilisevä teksti vaatii todella keskittymään sen sisältöön. Jos huomio herpaantuu hetkeksikään, täytyy usein palata sivun alkuun, jotta ymmärtää mitään lukemastaan. Teksti ei tästä syystä myöskään rullaa niin jouhevasti, kuin se voisi, vaikka Liimatan rikkaat havainnot ilmaisua hienosti värittävätkin.

Isommaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että "Saaret kuin sisaret" ei onnistu nostattamaan jännitettään loppua kohden. Kun salaisuuden verho alkaa raottumaan ja köysi kiristymään kaulan ympärillä, luulisi lukijallekin nousevan kylmä hiki - mutta ei. Liimatta ei onnistu synnyttämään dekkariromaaneille tyypillistä kuumeista selvittämisen vimmaa lukijalle, vaan "Saaret kuin sisaret" soljuu samalla perusteellisella tyylillään loppuun saakka. Toki mysteeri saa tyydyttävän ja yllättävän lopun, eikä juonikoukeroita käy muutenkaan moittiminen. Näitä ei vaan saada esitettyä niin vakuuttavalla tavalla, että lukijan sisintä tämä liikauttaisi.

Kaikesta huolimatta "Saaret kuin sisaret" on mielenkiintoinen romaani. 300 sivuun mahtuu niin paljon erilaisia elementtejä ja tyylilajien kirjoa, että Liimatan mielikuvitusta sekä tapaa kirjoittaa on pakko ihailla. Vaikka "Saaret kuin sisaret" ei onnistu tavoittamaan dekkareiden parasta intensiteettiä, on kyseessä kuitenkin kelpo mysteeriromaani. Tällaisia teoksia toivoisi syntyvän enemmänkin suomalaiskirjoittajien toimesta.

Papers, please (PC)

Papers, please
Lucas Pope 2013
Kuva: Papersplea.se-sivusto

"Papers, please" on Lucas Popen luoma indiepeli, joka julkaistiin alunperin tietokonepelaajien iloksi vuonna 2013. Tämän jälkeen omaperäinen pulmapeli on vääntynyt myös iOS- sekä PS Vita -käyttäjien pelattavaksi. Tämä varmasti lämmittää monen pelaajan sydäntä, sillä kyseessä on yksi parhaimmista ja omaperäisimmistä peleistä, joita koskaan on tehty.

Pieni osanen byrokratian koneistossa

"Papers, please" on pulmapeli, jossa pelaaja arpoutuu tullivirkailijaksi kuvitteellisen Arstotzkan valtion rajavyöhykkeelle vuonna 1982. Tehtävä ei ole helppo, sillä itäblokin tunnelmista ammentava pelimaailma on karu ja byrokratia on tiukkaa. Myös kylmän sodan kireä ilmapiiri tekee tehtävästä haastavan, sillä jokainen maahanpyrkijä on potentiaalinen uhka. Tullivirkailija joutuukin taiteilemaan monenlaisten vaatimusten ristitulessa, jonka myötä varsin yksinkertainen pesti on kaikkea muuta kuin helppo. Hommasta tulee kuitenkin suoritua kunnialla, sillä vääristä päätöksistä voi joutua pahimmassa tapauksessa maksamaan hengellään.

Yksi pelin vahvuuksista on sen syvyys. Vaikka peli on itsessään yksinkertainen eikä se niinkään nojaa monimutkaisiin juonikuvioihin, siihen on upotettu elementtejä, jotka saavat pelimaailman tuntumaan oikealta paikalta. Joka päivän alussa ruudulle pyörähtää lehtiotsikoita, joiden tapahtumat heijastelevat työpäivän aikana tehtäviin valintoihin sekä valottavat elämänmenoa Arstotzkassa. Esimerkiksi naapurimaassa puhjennut polio-epidemia pakottaa sulkemaan tietyn maan ihmiset Arstotzkan rajojen ulkopuolelle. Tämä yksinkertainen tehokeino lisää pelin immersiota huomattavasti tehden pelimaailmasta paikan, jonka olemassaoloon voi todella uskoa.

Uutisotsikot kertovat pelimaailman tapahtumista

Kuva: kuvankaappaus pelistä

Mä joka päivä töitä teen

"Papers, please" on pelimekaniikaltaan simppeli ja sen pelillinen osuus koostuu kahdesta osa-alueesta. Toisessa pelaaja tekee työpäivän tullikopilla tutkien maahansaapuvien dokumentteja, joiden perusteella nämä joko pääsevät maahan tai heidät käännytetään takaisin. Toinen osa-alue muodostuu oman arkielämän hallinnasta. Vuokra pitää maksaa ja perhekin täytyisi ruokkia sekä pitää lämpimänä.

Päivittäin ansaittu elanto muodostuu leimattujen passien mukaan sekä myöhemmässä vaiheessa tarjoutuvien bonusten kautta, joten hommat pitäisi pystyä hoitamaan tarkasti sekä nopeasti. Talousasiat ovat jatkuvasti heikoilla kantimilla, joten välillä edessä on vaikeita päätöksiä: jättääkö tällä kertaa ruoka ostamatta, jotta sairastunut perheenjäsen saa tarvittavaa lääkettä, vai säästääkö jostain muusta? Huono rahatilanne aiheuttaa myös omat houkutuksensa. Päästääkö maahan ihminen, jolla ei ole mukana asianmukaisia dokumentteja, jos tämä sujauttaa tullivirkailijalle lahjuksen? Elämä Arstotzkassa ei ole ruusuilla tanssimista ja usein valinnat aiheuttavat päänvaivaa.

Eläminen vaatii rahaa, jota tällä kertaa on jopa riittävästi.

Kuva: kuvankaappaus pelistä

Pelinä "Papers, please" on erinomaisesti toteutettu. Molemmat pelin osa-alueet tarjoavat sopivaa haastetta peliin ja erityisesti päivätyö rajalla tuo joka päivä uusia ulottuvuuksia pelimekaniikkaan. Ensimmäisten päivien yksinkertainen passiralli saa ympärilleen jatkuvasti uusia yksityiskohtia, jotka pitävät samanlaisena toistuvan puurtamisen tuoreena koko pelin ajan. Alkuun matkailijoilta vaaditaan vain passia, mutta pelin edetessä soppaan sekoittuu jatkuvasti erilaisia dokumentteja, jotka tulee huomioida päätöksiä tehdessä. Esimerkiksi maahan töihin saapuvalta vaaditaan passin lisäksi maahantulokortti sekä työlupa, diplomaateilta vaaditaan asianmukainen diplomaattilappu ja niin edelleen. Soppaa sekoittaa entisestään se, että eri dokumenteissa on usein jotain häikkää tai nämä on väärennetty, joten lomakkeet täytyy käydä lävitse tarkasti. Jos tullivirkailija tekee ihmisen kohdalla väärän valinnan, peli antaa tästä heti muistutuksen. Muutama virhe ei vielä maata kaada, mutta jos huomatukset alkavat pinoutumaan, joutuu tästä maksamaan sakkoa. Muutenkin huonossa taloudellisessa tilanteessa tämä voi johtaa katastrofaaliseen lopputulokseen.

Oman lisämausteensa peliin tuovat erilaiset erikoisemmat tapahtumat, joita tulee vastaan päivittäin. Muun muassa salaperäinen organisaatio pyytääkiin tullivirkailijan tukea moneen kertaan, jotta korruptoitunut Arstotzka saataisiin jälleen oikeille raiteille vallankumouksen keinoin. Tai näin ainakin organisaatio väittää. Erilaisia toiveita ja erikoisempia pyyntöjä saattaa tulla monelta eri taholta. Esimerkiksi komentava upseeri saattaa pyytää päästämään rajan ylitse ihmisen, jonka dokumentit eivät ole päteviä. Nämä erikoisemmat kohtaamiset aiheuttavat taasen lisää haastetta peliin, kun pelaaja yrittää taituroida erilaisten pyyntöjen ristitulessa sekä pyrkiä tekemään työnsä mahdollimman hyvin.

Apuna tullivirkailijan toimessa on ohjekirjanen, josta löytyy kaikki tarpeelliset tiedot, joita eri tilanteissa vaaditaan. Jos paperit eivät täsmää, voi pelaaja osoittaa näistä ristiriitaisuuksia, joiden myötä maahanpyrkivä voidaan käännyttää tai ottaa vartioijoiden toimesta haltuun. Pelin edetessä on mahdollista myös avata erilaisia apukeinoja, joiden avulla toiminta muuttuu tehokkaammaksi. Esimerksi tab-näppäimen avulla leimasimet saa nopeammin esille tai välilyönnillä dokumenttien tarkempi syynääminen helpottuu, jonka kautta asiakirjojen läpikäymiseen ei mene niin kauan aikaa.

Työpöytä täyttyy erilaisista dokumenteista, joiden todenmukaisuus tulee varmistaa

Kuva: kuvankaappaus pelistä

Tasapainoinen pelikokemus

"Papers, please" on tasapainotettu erinomaisesti. Vaikka peli saattaa tuntua äkkisestään sekavalta, nostetaan vaikeusastetta juuri sopivasti pelin edetessä. Jokainen päivä tuo mukanaan usein jotain uutta, jonka ansiosta haastetaso pysyy tyydyttävänä koko pelin keston ajan. "Papers, please" on muutenkin pituudeltaan juuri sopiva, sillä tullivirkailijan pesti kestää maksimissaan viisi tuntia. Huonoilla päätöksillä peli voi päättyä huomattavasti nopeamminkin. Tarjolla on lisäksi yli 20 erilaista - ja usein kurjaa - loppuratkaisua, joihin vaikuttavat pelaajan tekemät valinnat. Tämä tekee pelaamisesta mielenkiintoista sekä varmistaa sen, että epäonnistuneen pelikokemuksen jälkeen uusintakierroksen tekee mielellään.

Nätti kuin sika pienenä

"Papers, please" on myös ulkoisilta puitteiltaan komea pelitapaus. Yksinkertainen ja käsin piirretty pikseligrafiikka sopii pelin karuun maailmaan hienolla tavalla ja koko pelin kuvasto hienolla tavalla toteutettu. Erilaiset paperit, leimat, yleiset maisemat sekä ihmiset ovat erittäin näyttäviä tehden pelikokemuksesta ainutlaatuisen elämyksen. "Papers, please" on malliesimerkki siitä, että näköaistia hellivä pelielämys ei tarvitse sen kummempia kommervenkkejä - usein yksinkertainen on kaunista. Myös pelin äänimaailma on mukavan pelkistetty, mutta erittäin toimiva.

Yritys ja erehdys

Suurempia murheita "Papers, please" ei pidä sisällään. Jos jostain haluaa narista, niin välillä juonikuvioihin liittyvät koukerot tuntuvat ajavan pelaajan tarkoituksellisesti umpikujaan. Tämä on selkeästi laskelmoitua, sillä tietyt tapahtumat johdattavat pakostakin pelin lopulliseen päätökseensä. Tietyllä tavalla tämä sopii kylläkin pelimaailman henkeen, sillä esimerkiksi turhan rehellinen tullivirkailija voi saada syytteen vehkeilystä salaliiton kanssa, jos pelaaja erehtyy liiaksi paljastamaan tietojaan. Tämänlaiset tapahtumat kuvaavat osuvalla tavalla Arstotzkan viranomaisten mielipuolista toimintaa ja epäreiluutta kansalaisiaan kohtaan, mutta välillä tämä pelaajan huijaaminen ärsyttää.

"Papers, please" lähes vaatii, että sen onnistuneeseen läpäisyyn kuuluu muutama epäonnistuminen. Yrityksen ja erehdyksen kautta pelaaja tietää seuraavalla pelikerralla, kuinka tietyissä tilanteissa täytyy toimia. Onneksi uusintakierrosta harvemmin täytyy aloittaa aivan alusta, sillä peliä voi jatkaa myös jokaisen pelipäivän alusta. Tällöin koko rumbaa ei käydä lävitse kokonaan, joka hieman hälventää fiilistä epäreiluudesta.

Kunnia Arstotzkalle -motto käy pelin aikana tutuksi

Kuva: kuvankaappaus pelistä

Kunnia Arstotzkalle!

Muuten "Papers, please" on mahtava pelikokemus. Peli on kokonaisuutena hyvin toteutettu, sen on puitteiltaan komea ja sen jatkuvasti kohoava vaikeusaste pitää pelin jatkuvasti kiinnostavana. Näennäisen yksinkertainen peli on täynnä syvyyttä ja mielenkiintoisia elementtejä, jonka lisäksi peli herättää myös ajatuksia. Jos "Papers, please" ei ole vielä tuttu tapaus pelirintamalla, kannattaa sukeltaa hetimiten Arstotzkan karun kauniiseen maailmaan. Tullivirkailijan hommaa ei paremmin voisi paketoida pelimuotoon.

Loopin' Louie

Loopin' Louie
Kuva: Toymate.com-sivusto

Useammankin julkaisijan toimesta vuosikymmenten aikana markkinoille ilmaantunut "Loopin' Louie" on yksi tunnistettavimmista lastenpelistä koskaan. Jo viime vuosituhannen puolella ensi kertaa ilmestynyt peli kun ei ole ulkomuodoltaan se perinteisin pöytäpeli. Ja omalaatuinen tyyli on tehnyt tehtävänsä, sillä "Loopin' Louie" on voittanut lukuisia palkintoja. Näistä merkittävin lienee vuoden 1994 "Spiel des Jahres"- lastenpelin voitto.

Terroria kanatarhassa

"Loopin' Louie" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen peli. Varren päässä oleva lentokone lentää paristojen voimalla ympyrää yrittäen tiputtaa pelaajien edessä olevat kanakiekot alas. Jokaisella pelaajalla on kolme kanakiekkoa, jotka tipahtavat lentokoneen osuessa näihin. Kun kaikki kolme kanaa ovat tippuneet, on kyseinen pelaaja poissa pelistä. Se pelaaja, jolla on viimeisenä kanoja orrella, on kierroksen voittaja.

Turbulenssia yläilmoissa

Louien ohjastamaan lentokonetta estetään osumasta omiin kanakiekkoihin pelin jalustaan kiinnitetyillä mailoilla, jotka sinkoavat lentokoneen yläilmoihin. Vaikeusastetta voi hieman rukata ylöspäin kääntämällä oman mailan pään kapeammaksi. Helpommalla asetuksella mailan osumakohta on varsin leveä, joka sopii erinomaisesti lapsipelaajille tehden lentokoneeseen osumisesta helpompaa.

Lentokoneen lyöminen mailalla lähettää tämän usein holtittomaan ilmalentoon, joka tekee pelistä välillä arvaamatonta ja aiheuttaa usein koomisia tilanteita. Louien ohjastama lentokone voi sinkoutua iskuvoimasta riippuen tekemään omituisia kaarroksia, jotka voivat pahimmassa tapauksessa heittää lentokoneen tiputtamaan oman kanankiekon. Mailan käyttö tarjoaakin sopivan taktikointimahdollisuuden, sillä oikein ajoitettu ja juuri sopivalla voimalla tehty lyönti tippuu suoraan kilpatoverin kanalauman keskelle ilman, että kaveri voi tehdä yhtään mitään.

"Loopin' Louie" on ulkonäöltään houkutteleva ja komea peli

Huvia isommalle peliporukalle

"Loopin' Louie" tarjoaa pelikokemuksen 2-4 pelaajalle ja parhaimmillaan peli on täydellä pelaajamäärällä. Tällöin peliin syntyy mukavaa kaoottisuutta, kun lentokone heittelehtii ympäri pelialuetta arvaamattomalla tavalla pelaajien iskiessä tätä mailallaan. Pienemmillä pelaajamäärillä "Loopin' Louie" ei toimi aivan yhtä hyvin. Varsinkin kahden pelaajan pelissä taktikointi jää vähemmälle, sillä lentokonetta on lähes mahdoton lähettää vastapuolelle siten, että sen saa tippumaan suoraan vastustajan kanalaan. Tällöin "Loopin' Louie" muodostuu lähinnä tuuripeliksi ja sen odotteluksi, milloin vastapuoli epähuomioissa ei saa kunnon osumaan lentokoneeseen ja kanamerkki tipahtaa alas. Peli on myös siinä mielessä epäreilu, että pelaajan vasemmalla puolella oleva kilpatoveri on aina etulyöntiasemassa. Osaava pelaaja pystyy helposti iskemään lentokoneen suoraan omaan kanatarhaan ilman, että tälle on mitään tehtävissä.

Ylistys muoville

Pelin suurin vahvuus on sen värikäs ja omaperäinen ulkokuori. "Loopin' Louie" on takuuvarma katseenkääntäjä missä tahansa pelatessa ja myös peliä ulkopuolelta seuraavat saavat siitä viihdykettä. Harmittavasti pelin komponentit ovat halvan oloisia, sillä kaikki osat ovat tehty muovista. Tämän takia osat voivat hajota intensiivisempien pelisessioiden aikana, eikä asiaa auta se, että peli täytyy purkaa, jotta sen saa säilytykseen. Osien irroittelu ja kokoaminen on omiaan löysyttämään niitä, joten "Loopin' Louie" ei todennäköisesti tule kestämään aktiivikäytössä vuosikausia. Lisäksi ainakin uusin, Tacticin julkaisema versio tulee niin ohuessa ja kelvottomassa pahvilaatikossa, että tämä tuntui olevan riekaileina jo ennen kuin pelin oli kaupasta kotiin kuljettanut.

Ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus

Tästä huolimatta "Loopin' Louie" on hauska peli, josta nauttii niin pienemmät kuin isommatkin pelaajat. Jos peli tulee vastaan halvalla, kannattaa ehdottomasti tarttua tarjoukseen, sillä kyseessä on pienine ongelmineenkin viihdyttävä pelikokemus. Vaikka itselleni paristotoimiset ja muovista tehdyt pelit eivät yleensä maistu, on "Loopin' Louie" piristävä poikkeus sääntöön. Eihän näin yksinkertaisesta pelistä edes suurempia odotuksia muodostu, joten peli pääsee yllättämään positiivisesti. On myös hauska havaita, että toimiva pelikokemus ei aina vaadi kymmensivuisia ohjekirjoja ja monimutkaista pelimekaniikkaa - joskus yksinkertainen on kaunista.  Pienissä annoksissa erityisesti lasten kanssa "Loopin' Louie" tarjoaa yhdessä tekemistä parhaimmillaan.