Fingerpori

Fingerpori
2019
Kuva: Nordiskfilm-sivusto

Viime vuonna ilmestynyt "Fingerpori" on hämmästyttävä elokuva. Se pyrkii tuomaan elokuvan muotoon samannimisen kotimaisen sarjakuvan, joka on kasvanut suursuosioon nokkelien sanaleikkien, roisin huumorin sekä mielenkiintoisten hahmojensa ansiosta. Harvaa sarjakuvaa jaksetaan syynätä vastaavanlaisella innolla työpaikkojen kahvipöydissä ja kaveriporukoissa, mutta sarjakuvamuodossa Fingerpori on kasvanut syystä kotimaisen sarjakuvan suurimmaksi ilmiöksi. Elokuvana "Fingerpori" ei kuitenkaan suuremmin naurata.

Episodimuotoinen "Fingerpori" seuraa neljän sarjakuvasta tutun hahmon elämää yhden päivän ajan. Kaiken yhteen sitovana teemana toimii jostain kumman syystä rakkaus, jonka olisi tarkoitus paketoida ymmärrettävään muotoon niin Heimo Vesan, kaupunginjohtaja Homeliuksen, Rivo-Riitan sekä Krapula-Päivin tarinat. Tämä jää kuitenkin yritykseksi. Episodit tuntuvat irrallisilta ja sisällöltään tympeiltä irtovitsikollaaseilta, jotka eivät hyvällä tahdollakaan muodosta ymmärrettävää kokonaisuutta. Tämäntyylistä rakennetta voisi pitää kunnianosoituksena strippisarjakuvien irtonaisuutta kohtaan ja suunniteltuna ominaisuutena, jos kokonaisuus jollain tavalla viestittäisi tekijöiden hallitseva asiansa. Nyt tätä tunnetta ei välity.

Tämä on kuitenkin vain yksi osa-alue, jonka takia "Fingerpori" tuntuu omituiselta sekamelskalta. Elokuvan suurin ongelma on se, ettei sitä sisältönsä puolesta voi suositella oikein kenellekään. Elokuva pyrkii hauskuuttamaan tismalleen niillä samoilla vitseillä, jotka ovat tuttuja jokaiselle sarjakuvia lukeneelle. Tämä herättää pohtimaan, kenelle elokuva on oikeasti tehty? Jokaiselle sarjakuvaan tutustuneelle elokuvan vitsit ovat jo ennestään tuttuja, näihin aiemmin perehtymättömille ne eivät tarjoa sitä samaa oivaltamisen riemua, jota sarjakuvaversiosta saa. Lopputulos synnyttää muutamat hekotukset, mutta erityisen hauska "Fingerpori" ei lopulta ole. Irtovitsitykitykselle jaksaa hymähtää alkuun, mutta nopeasti käy selväksi, ettei tämäntyylinen kerronta kannattele koko elokuvan kestoa. Lisäksi on omituista tehdä Fingerporin kaupungista itäblokkimainen, ydinvoimasaasteilta haiseva teollisuuskaupunki, jonka ankeutta huokuvaa miljöötä asuttavat epämiellyttävät ihmiset. Tämä ei suinkaan tee elokuvasta yhtään hauskempaa, vaan herättää lähinnä ahdistusta. 

"Fingerpori" onkin kertakäyttöinen ja nopeasti todelliset karvansa paljastava tapaus, jota ei tule katsottua toista kertaa. On harmi, ettei lähdemateriaalia ole osattu kunnolla hyödyntää elokuvan tarpeisiin, sillä mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Erikoisefekteillä ja muilla ratkaisuilla elokuvasta olisi voinut helposti luoda sarjakuvamaisemman kokonaisuuden, jonka puitteissa strippisarjakuvien ominaisuuksia olisi voinut hyödyntää luonnollisena osana kerrontaa. Nyt sarjakuva on pyritty sellaisenaan kääntämään valkokankaalle, jonka myötä "Fingerpori" tuntuu pakotetulta ja vaivaannuttavalta elokuvalta.

Marko Hautala - Pimeän Arkkitehti

Marko Hautala
Pimeän Arkkitehti
Tammi 2020

Marko Hautala pohjusti yhdeksättä romaaniaan "Pimeän Arkkitehti" toteamalla tämän olevan yksi hänen suoraviivaisimmista teoksistaan koskaan. Kirjailijan edellisen kirjan jälkeen moisen tiedon otti mielellään vastaan, sillä muuten upea "Leväluhta" tuntui vatvovan tarinansa yksityiskohtia niin antaumuksella, ettei pelon ilmapiirille annettu kunnolla tilaa kasvaa. Tätä ongelmaa ei tällä kertaa ole, sillä lupausten mukaisesti "Pimeän Arkkitehti" ei turhia jankkaa, vaan tarjoaa laadukasta jännitysviihdettä sopivan tiiviissä paketissa, josta kuitenkin löytyy juuri sopivasti erilaisia koukeroita sekä syvyyttä.

Aineksiltaan "Pimeän Arkkitehti" on yksinkertainen. Vauraassa perheessä kasvanut Joni muuttaa omilleen, mutta uutena kotina toimivassa kerrostalossa kaikki ei ole kohdillaan: talo tuntuu elävän omaa elämäänsä, muissa asukkaissa on omituisia piirteitä eikä tilannetta helpota se, että kellaritiloissa on aiemmin tapahtunut murha. Kun kokonaisuuteen vielä sotkeutuu kauhistuttava, pimeydestä sikiävä hahmo sekä Jonin asunnosta löytyvät häiritsevät valokuvat, alkaa kuumeinen selvitys siitä, kuinka nämä kaikki asiat liittyvät yhteen ja miksi. Tämän mysteerin parissa Hautalan uusin romaani askartelee koko kestonsa ajan.

Hautala ei lähde suuremmin muuttamaan tyyliään uutuuskirjallaan, sillä "Pimeän Arkkitehti" on monin paikoin juurikin sitä, mitä kirjailijalta on totuttu odottamaan. Tarina on mielenkiintoinen, Hautalan kirjoitustyyli on edelleen miellyttävän ytimekäs ja kirjasta löytyy useitakin kauhistuttavia hetkiä, jotka saavat lukijan vilkuilemaan olkansa ylitse suuren levottomuuden vallassa. Suurin muutos on tarinankuljetuksessa: Hautalan aiemmissa romaaneissa tarina on kulkenut useammalla aikajanalla, mutta tällä kertaa juonikoukerot tykitellään lävitse - yhtä poikkeusta lukuun ottamatta - päähenkilön näkökulmasta. Toki menneitäkin kaivellaan ja ääneen pääsee muutkin tahot, mutta nämä istuvat yhtenäisempänä osana tarinaa. Tässä mielessä puheet suoraviivaisemmasta teoksesta pitävät paikkaansa, sillä nyt erinäiset tapahtumat eivät muodosta omia, alkuun irralliselta tuntuvia juoniverkkoja.

Kaiken kaikkiaan "Pimeän Arkkitehti" on laatukauhua Hautalalta, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun. Kirjan suurin ongelma on lopulta se, ettei se aivan onnistu vangitsemaan samalla tavalla, kuin tekijänsä teokset parhaimmillaan. Pieniä ongelmia löytyy sieltä täältä: vaikka juonikuviot ovat varsin ymmärrettäviä ja ne selitetään sopivasti auki, saavat nämä varsinkin loppua kohden piirteitä, jotka nykypäivän ympäristöön siirrettynä tuntuvat jopa aavistuksen koomisilta. Myös tiettyihin hahmoihin olisi toivonut enemmän moniuloitteisuutta, sillä esim. Jonin alakerran naapurina toimiva vloggaaja Matilda jää henkilönä etäiseksi, vaikka hän koko kirjan mukana roikkuu ja on tarinan kannalta keskeinen hahmo.

Kokonaisuutena "Pimeän Arkkitehti" tekee sen, minkä sen odottikin tekevän. Se tarjoaa muutamaksi illaksi selkäpiitä kutittelevaa jännitystä, josta pystyy nauttimaan teoksen puutteista huolimatta. Hautalan nimi on vuosien varrella muodostunut synonyymiksi laadukkaalle kauhukirjallisuudelle, eikä "Pimeän Arkkitehti" tee tähän asiaan muutosta. 

Maustetytöt - Kaikki tiet vievät Peltolaan

Maustetytöt
Kaikki tiet vievät Peltolaan
Is This Art! 2019
Kuva: Wikipedia

Vakavailmeisenä julkisuudessa esiintyvä popduo Maustetytöt on mielenkiintoinen tulokas kotimaisella musiikkikentällä. Vahvasti Leevi & Leavingsin jalanjäljissä kulkeva kaksikko tekee musiikkia tyylillä, joka eroaa merkittävästi siitä, mitä radioaalloilla nykyisellään kuuluu. Jos Aki Kaurismäen elokuvat muutettaisiin musiikin muotoon, voisi lopputulos olla hyvinkin lähellä sitä, miltä Maustetyttöjen ulosanti kuulostaa. Samanlaista melankoliaa harvemmin musiikin muodossa kuulee.

Maustetyttöjen musiikki ei turhia kikkaile. Sen pohjan muodostavat rumpukone, koskettimet sekä kitara, jonka lisäksi kaksikko hyödyntää ääntään myös mm. stemmojen ja taustalaulujen muodossa. Vaikka rakennusainekset pidetään maltillisina, on lopputulos äärimmäisen viihdyttävä. Parhaimmillaan kappaleet ovat täynnä mieleen jääviä melodioita ja sävellyksiä, jotka tarttuvat tajuntaan jo ensikuuntelun aikana. Soundimaailma on pidetty miellyttävän karuna, joka palvelee musiikin tunnelmaa erinomaisen hyvin. Parhaimmillaan meininki on kuin taustamusiikkia hautajaisjuhlissa, joka tuntuu tuntuu sopivan kokonaisuuteen paremmin kuin hyvin.

Toinen olennainen osa-alue Maustetyttöjen musiikissa ovat sanoitukset. Näiden osalta ei myöskään lähdetä menemään sinne, mitä valtavirtaradiot tarjoavat. Kappaleiden teemat eivät pyöri biletyksessä tai muussa tyhjänpäiväisessä, vaan elämää lähestytään sen nurjan puolen kautta. "Kaikki tiet vievät Peltolaan" tarinoikin päihde- ja mielenterveysongelmien värittämästä elämästä, jonka lisäksi kommentoidaan muitakin ihmiselon sekä maailman kipupisteitä, kuten mielenterveyspalveluiden huonoa nykytilannetta. Sanailu on suurimmalta osin erinomaisesti toteutettu ja pultattu hienosti musiikin jatkeeksi. Tämä jopa siinä määrin, että albumin mukana huomaa hoilaavansa jatkuvasti, koska tekstipuoli on harvinaisen iskevää. Täysin sanoituksia ei voi kuitenkaan suitsuttaa, sillä esimerkiksi yskänlääkepullot sekä kalja pyörii eri kappaleiden teemoissa sen verran tiiviisti, että toiston tunteelta ei voi välttyä. Jatkossa ilmaisuun voisi hakea hieman monipuolisuutta, sillä sanojahan suomenkielestä löytyy vaikka kuinka paljon.

Kaiken kaikkia Maustetyttöjen debyyttialbumi on vakuuttava kokonaisuus, jolta ei muutaman heikomman kappaleen lisäksi löydy suurempaa valitettavaa. Elämän kurjia puolia sekä suomalaisen mielenmaiseman melankolisuutta saadaan harvoin esitettyä näin viihdytävällä tavalla, mutta Maustetytöt onnistuu tempussa hienolla tavalla. Albumia kannattaa kuitenkin lähestyä pilke silmäkulmassa, sillä muuten kokonaisuus saattaa tuntua turhankin rankalta. Mutta sitähän jo itse elämäkin vaatii: jos sen ottaa liian vakavasti, romahtaa kaikki lopulta ympäriltä. "Kaikki tiet vievät Peltolaan" on yksi viime vuosien positiivisemmista yllätyksistä, jolle toivoisi ilmestyvän jatkoa mahdollisimman nopeasti.

Ukonvaaja

Ukonvaaja
2016
Kuva: Discshop.fi -sivusto

"Ukonvaaja" on vuonna 2016 ilmestynyt, joukkorahoituksella toteutettu dokumentti, joka käsittelee vanhaa suomalaista luonnonuskoa sekä mytologiaa. Kertojana toimii CMX-yhtyeestä tuttu A.W. Yrjänä, jonka luvataan tekevän dokumentin aikana henkisen matkan omille kulttuurijuurille. 

Tämänlaisia lupauksia "Ukonvaaja" maalailee esittelytekstissään. Vaikka näin massiivista matkaa ei lopulta saada puristettua 88-minuuttiselle dokumentille, on kyseessä silti ansiokas ja kiinnostava tietopaketti kaikille suomalaisesta luonnonuskosta sekä mytologiasta kiinnostuneille.

"Ukonvaaja" ei avaa tyhjentävästi suomalaista luonnonuskoa sekä tähän liittyvää mytologiaa, vaikka tarjolla on paljon asiaa. Mukavan yleiskatsauksen "Ukonvaaja" kuitenkin antaa. Tarjolla on paljon mielenkiintoista nippelitietoa käsiteltävästä aiheesta sekä kiinnostavia kokonaisuuksia esimerkiksi uskomuksista maailman syntyyn liittyen. Nämä aihepiirit linkitetään loogisesti eteneväksi kokonaisuudeksi, kun päähenkilönä toimiva A.W. Yrjänä kiertää tutkimassa kotimaamme luonnonuskoon liittyviä paikkoja sekä keskustelee aiheeseen syvemmin perehtyneiden asiantuntijoiden kanssa. 

"Ukonvaaja" on miellyttävästi rakennettu dokumentti. Erilaisia toteuttamistapoja olisi varmasti ollut useita, mutta luonnosta vieraantuneen miehen matka omille kulttuurijuurilleen on ehdottomasti se, johon nykysuomalainen pystyy helpoiten samaistumaan. Tämän ratkaisun myötä tarina tuntuu etenevän järkevästi, jonka lisäksi A.W. Yrjänän suulla esitetään ne samat kysymykset, joita moni katsoja pyörittelee myös omassa mielessään. A.W. Yrjänä on muutenkin nappivalinta dokumentin kertojaksi, sillä miehen ääni sekä olemus sopivat täydellisesti käsiteltävään aihepiiriin.

Täydellinen paketti "Ukonvaaja" ei kuitenkaan ole. Suurin ongelma muodostuu liian lyhyestä kestosta, sillä puolitoistatuntinen dokumentti jättää nälkäiseksi. Tätä olisi mielellään katsonut lisääkin ja tietosisältöä olisi voinut olla huomattavasti enemmän. Aihepiiristä on kuitenkin kirjoitettu useita järkälemäisiä kirjoja, joten lähdemateriaalista tämä ei ole varmasti jäänyt kiinni. Lisäksi "Ukonvaaja" tuntuu paikoitellen häiritsevällä tavalla kotikutoiselta. Liekö sitten tähän vaikuttanut se, ettei dokumentti saanut hakemaansa täyttä summaa joukkorahoituksen kautta? Oli syy mikä tahansa, lopputulos olisi voinut olla näyttävämpikin sekä mietitymmän oloinen, jotta se olisi tehnyt paremmin kunniaa käsiteltävälle aihepiirille.

"Ukonvaaja" on kuitenkin positiivinen yllätys. Suomen luonnonusko on ammentanut voimansa kauniista luonnostamme ja sen tuhansista järvistä sekä laajoista metsistä. Tämän kuvauksessa "Ukonvaaja" onnistuu erinomaisesti. Vaikka asiasisältöä voisi olla enemmänkin, on mukana niin paljon kaunista kuvastoa Suomen monimuotoisesta luonnosta, että dokumenttia seuraa jo pelkästään tästä syystä. Puutteistaan huolimatta "Ukonvaaja" on kiinnostava ja tarpeellinen teos, joka synnyttää palavan halun tutustua tarkemmin suomalaiseen luonnonuskoon sekä lähteä samoamaan kotimaamme kauniisiin metsiin.

Antti Hyyrynen - Viimeinen Atlantis

Antti Hyyrynen
Viimeinen Atlantis
Like 2020

Metalliyhtye Stam1nan sanoittajana sekä johtohahmona tunnetuksi tullut Antti Hyyrynen kokeilee sanan säilän heiluttamista nyt myös romaanimuodossa. "Viimeinen Atlantis" on kirjoittajansa esikoisromaani, vaikka sisällöltään se palaa monelle tuttuihin teemoihin. Romaanin tarina kun täydentää Stam1nan vuosikymmen takaperin julkaiseman, samannimisen studioalbumin tarinaa.

Jos "Viimeinen Atlantis" -albumi on kuunneltu, tuntuu Hyyrysen esikoisromaani välittömästi tutulta. Kirjan tarinan perusrunko on napattu suoraan albumilta, jonka lisäksi kirjasta löytyy levyllä kuultavaa lyriikkaa. Myös albumin julkaisun aikaan nettiin ilmestynyt, levyn teemoja täydentävä sarjakuva luovuttaa aineksia romaanin tarpeisiin. Toiston tunteelta kuitenkin vältytään, sillä Hyyrynen on lihottanut vuosikymmen sitten aloittamaansa tarinaa siinä määrin, että se tarjoaa ajatuksia herättävän kertomuksen niin yhtyeen faneille kuin bändiä aiemmin seuraamattomille tahoillekin.

"Viimeinen Atlantis" on kylmäävä kuvaus siitä hetkestä, jolloin maapallo ei enää kestä ihmiskunnan aiheuttamaan kuormitusta. Vähiin käyvästä puhtaasta vedestä soditaan jopa ydinasein, eläminen muuttuu armottomien sääilmiöiden myötä mahdottomaksi suuressa osassa maapalloa ja valtavat ihmismassat lähtevät liikkeelle inhimillisempien elinolosuhteiden toivossa. "Viimeinen Atlantis" muuttaa todellisuudeksi juuri sen maailman, jota kohti monet meistä pelkäävät maapallomme olevan matkalla. Tämän konseptin sisälle sijoittuu romaanin päähenkilönä toimivan Tobeas Seinurin tarina, jonka aikana seurataan tämän epätoivoista taistelua aina huonommaksi muuttuvia olosuhteita vastaan sekä jännitetään, pääseekö hän koskaan päämääräänsä Suomeen.

Ennakkoon odotukset Hyyrysen esikoisromaania kohtaan olivat ristiriitaiset. Miehen sanoitusmeriitit Stam1nan riveissä kun ovat kaksijakoisia, sillä kolmiosaisia yhdyssanoja sekä leikkisiä riimittelyjä hyödyntävät tekstit tuntuvat paikoitellen lapsellisilta sekä myötähäpeää aiheuttavilta. Näiltä osin "Viimeinen Atlantis" on kuitenkin erittäin positiivinen yllätys. Romaanimuodossa Hyyrysen kirjoitustyyli on pääosin nasevaa ja miellyttävää lukea, vaikka paikoitellen sorrutaan liiallisilla kielikuvilla mässäilyyn. Myös kirjan eri aikatasoilla tapahtuva kerronta lisää teokseen kiinnostavia tasoja, jotka pakottavat lukemaan sen alusta loppuun mahdollisimman pikaisesti.

Sisällöltään "Viimeinen Atlantis" ei kuitenkaan osu täysin kohteeseensa, sillä romaanin varsinainen tarina jättää kylmäksi. Tobeas Seinurin matkaa ympäri maailman leimaa tietynlainen luonnosmaisuus, sillä kirja pomppii hätäisesti sinne tänne. Toki tämä kuvaa osuvalla tavalla romaanin maailman kaoottisuutta, mutta varsinaista tarinaa se ei palvele. 350 sivun aikana tuntuu tapahtuvan paljon, mutta lopulta ei mitään. On harmillista, ettei kirjan tapahtumat ole lopulta niin mielenkiintoisia, kun maailma niiden ympärillä. "Viimeinen Atlantis" lataa kaikki paukkunsa konseptiinsa ja maailmaansa, jonka takia varsinainen tarina Tobeas Seinurista ja tämän matkasta kaaoksen keskellä jää harmittavan ontoksi ja tyhjänpäiväiseksi.

Kokonaisuutena "Viimeinen Atlantis" on kuitenkin mielenkiintoinen teos - kiitos moniulotteisen maailmansa, joka on samanaikaisesti pelottava sekä äärimmäisen kiehtova. On pakko ihailla sitä työtä, jonka Hyyrynen on romaaninsa eteen tehnyt. Vaikka "Viimeinen Atlantis" ei ole täydellinen teos, kannattaisi jokaisen meistä pysähtyä sen äärelle miettimään, mihin maailmamme on menossa.