Firewatch (PC)

Firewatch
Campo Santo 2016
Kuva: MobyGames-sivusto

Campo Santo -pelitalon kehittämä "Firewatch" julkaistiin vuonna 2016 ja on siitä lähtien keikkunut "pelit, jotka täytyy pelata" -listani kärkipäässä. Kun teos viimeinkin tuli vastaan kohtuuhintaisena, oli aika ottaa selvää, lunastaako peli kaikki siihen lataamani odotukset.

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt

"Firewatch" on tarinapeli, jonka keskiössä pyörii Henry-niminen mies, joka pestautuu Shoshonen kansallismetsiin palovahdiksi kesäksi 1989 . Elämä ei ole kohdellut Henrya silkkihansikkain, joten irtiotto arkisesta oravanpyörästä on paikallaan. Pelkkää palonalkujen kyttäämistä kesä ei kuitenkaan tarjoa. Nopeasti tilanne saa odottamattoman käänteen, sillä erämaassa alkaa tapahtumaan kummallisia asioita. Pari ympäristöstä piittamaatonta nuorukaista katoavat salaperäisesti ja metsämaisemissa tuntuu liikkuvan ylimääräisiä hahmoja, joiden motiiveista ei alkuvaiheessa ota selvää. Mystiset tapahtumat alkavat saamaan nopeasti pelottavia piirteitä ja näiden ilmiöiden selvittäminen muodostaa pelin tarinallisen selkärangan.

Tarina on yksi "Firewatchin" vahvuuksista, sillä uhkaavaksi kasvava mysteeri on äärimmäisen mielenkiintoinen. Lisäksi juonta kuljetetaan hienolla tavalla. Henryn ainoa kontakti palotornin ulkopuolelle on esimiehenä häärivä Delilah, johon ollaan yhteydessä pelkästään kannettavan radiopuhelimen avulla. Välillä Delilah ohjeistaa Henrya tekemään tiettyjä tehtäviä metsämaisemissa, välillä taas hahmot keskustelevat keskenään niitä näitä. Dialogi on yksi pelin vahvimmista ominaisuuksista, sillä mielenkiintoista sanailua seuraa mielellään. Lisäksi keskustelut ovat limitetty kiinteäksi osaksi pelimekaniikkaa, sillä pelaajan tehtävänä on valita keskusteluvaihtoehdoista ne, joista hän haluaa jutella.

Kartta ja kompassi tulevat pelin aikana tutuiksi
Kuva: Firewatch-sivusto

Yksikertainen on kaunista

Pelimekaniikaltaan "Firewatch" on yksinkertainen. Pelin pääasiallinen sisältö koostuu luonnonkauniissa maisemissa patikoinnista, jota saakin tehdä sydämensä kyllyydestä. Liikkumisen apuna käytetään karttaa sekä kompassia, jotka tulevatkin usein tarpeeseen, jotta haluamalleen paikalle löytää ilman eksymistä. Simppeli pelimekaniikka sisältää käytännössä määrättyihin paikkoihin siirtymistä ja niissä jonkin toimenpiteen suorittamista, jotta juonivetoinen peli pääsee etenemään. Radiopuhelimen kautta hoituva kommunikointi tuo sopivan lisämausteen pelattavuuteen, joten tylsistymistä ei pääse syntymään. Peli on myös juuri sopivan pituinen, sillä noin viisituntinen metsäreissu on täydellisen mittainen.

Häikäisevän kaunis metsäretki

Vaikka "Firewatch" ei pelimekaniikkaansa puolesta ole mikään suuren luokan innovaatio, sen äärellä viihtyy koko pelin keston ajan. Tarinan ohella suurin syy tähän on pelin upea graafinen toteutus, jonka ansiosta Henryn kesää korpimaiden syövereissä seuraa ilolla. Sarjakuvamainen grafiikka onnistuu upealla tavalla taltioimaan huikeat maisemat ja vaihtelevat sääilmiöt, jonka takia ympäristöä jää pakostakin ihailemaan pitkiksikin ajoiksi. Äänimaailma onnistuu herättämään luonnon eloon pelaajan olohuoneessa ja sopivissa kohdin musiikki pomppaa esille vahvistamaan tiettyjä tilanteita: pahaenteisessä kohtauksessa uhkaava pauhu nostaa käsikarvat pystyyn, kaunista auringonlaskua seuratessa letkeämpi kitarointi nostaa fiiliksen kohdilleen ja niin edelleen.

Audiovisuaaliselta toteutukseltaan "Firewatch" on helposti yksi vaikuttavimmista peleistä, joita on koskaan tehty. Jopa aiemmin arvioimani "Journey" jää toiseksi tällä saralla, sillä "Firewatchin" luomat maisemat ovat häikäisevän kauniita ja ne tuntuvat tarkoituksenmukaiselta osalta pelikokemusta. Lisäksi pelin sijoittuminen 1980-luvun loppupuolelle on erinomainen veto, joka onnistuu tekemään pelistä ajattomalta tuntuvan kokonaisuuden.

"Firewatch" on täynnä komeita maisemia
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Helppo putkijuoksu, joka ei kanna koko kestoaan

Täydellinen peli "Firewatch" ei siltikään ole. Erityisesti juoni lässähtää aavistuksen lopussa, tarina ei aivan jaksa ylläpitää samaa draivia koko kestoaan. Kun tosiasiat selviävät, on olo aavistuksen pettynyt, sillä loppuratkaisu jättää kylmäksi. Toisaalta matka pelin päätökseen on niin hyvin toteutettu, että loppupuolen epämääräiset koukerot eivät pelikokemusta suuremmin tuhoa. Lisäksi "Firewatch" on aivan liian helppo, sillä mitään ei varsinaisesti tarvitse miettiä. Paikasta toiseen kuljetaan selkeän käsikirjoituksen mukaisesti ohjeita seuraten, joten haastetta kaipaavalle tarjolla on turhan helppo pelikokemus.

Tunnelmallinen elämys

Pienistä puutteistaan huolimatta "Firewatch" on upea peli. Mielenkiintoisesta tarinasta sekä fiilistelystä kiinnostuneille Campo Santon luoma elämys tarjoaa viisi tuntia täyttä hupia, joka kietoo pauloihinsa hämmästyttävän tehokkaasti. Harva peli onnistuu olemaan yhtä aikaan kauniin tunnelmallinen sekä ahdistavaan paranoijaan ajava kokemus, mutta "Firewatch" tasapainoilee näiden osa-alueiden välillä ensiluokkaisesti. "Firewatch" on niitä pelejä, jotka jokaisen pelaajan tulisi kokea.

Marko Hautala - Torajyvät

Marko Hautala
Torajyvät
Tammi 2011
Sivumäärä 260

Tänä keväänä lukemani "Kuokkamummo" nosti Marko Hautalan omissa kirjoissani yhdeksi kotimaamme kiinnostavimmista kirjailijoista, jonka teoksiin olen sittemmin tututustunut moneen otteeseen. Kesän aikana olen lukenut miehen tuotoksista "Itsevalaisevat" sekä "Unikoiran". Nyt viimeisimpänä otin työn alle "Torajyvät", joka on julkaistu vuonna 2011.

Sinällään matka Hautalan romaaneihin alkoi hieman väärästä päästä, sillä hyytävän karmea "Kuokkamummo" ei edusta puhtaimmillaan miehen teoksia. Teos kun on rehellinen kauhukirja, jonka ahdistavimmat tapahtumat tunkevat vieläkin mieleen yön pimeinä tunteina. Tätä ennen julkaistu tuotanto ei aivan niin suoraa kauhukirjallisuutta ole, sillä tyylilaji solahtaa kauhun sijasta lähemmäksi psykologisia jännäreitä. Vaikka kirjoihin on ympätty paikoitellen jännittäviä ja välillä pelottaviakin tapahtumia, ei "Kuokkamummon" kaltaisiin kauhukesteihin ole päästy. Siksi romaaneihin suhtautuminen on ollut aavistuksen ristiriitaista.

Vaan olipa tyylilaji sitten jännitys tai rehellinen kauhu, viihtyy Hautalan kirjojen ääressä erinomaisesti. Jo "Kuokkamummossa" vaikutuksen tehnyt kirjoitustyyli on läsnä jokaisessa miehen teoksessa: selkeää ja napakkaa tekstiä lukee mielellään ja Hautala osaa rakentaa romaaneistaan monitasoisia elämyksiä, jotka pitävät pihdeissään loppuun saakka. Myös kirjoissa toistuva rakenne, joka jakaa tarinan moneen eri aikajanaan, on toimiva temppu, joka sitoo juonen jatkuvasti tiukemmin lukijan kaulan ympärille. "Torajyvät" pitää sisällään kaikki nämä Hautalan kirjoista tutut elementit.

"Torajyvät" on psykologinen trilleri, joka kulkee kahdella aikajanalla. Toinen puolisko tarinasta sijoittuu 1600-luvulle, jossa noituudesta syytettyä Jakob Mörtiä kuljettanut kaleeri haaksirikkoutuu jonnekin Suomen ulkosaaristoon. Vahvasti uskonnollinen mies löytää mukanaan kuljettamista torajyvistä keinon koetella itseään ja lopulta hän saa ympärilleen seuraajia, jotka pitävät Mörtiä jonkinlaisena profeettana.

Nykypäivään sijoittuva osuus kertoo tarinan Jennistä sekä tämän Miro-pojasta, jotka saapuvat syrjäiselle saarelle ex-miehensä Markuksen kutsusta. Vaikean aivovamman autokolarissa saanut Markus on hiipumassa, joten kyseessä saattaa olla viimeinen mahdollisuus sovittaa keskeneräiset asiat. Ja näitä on, sillä Jennin nykyinen mies Aaron on myös Markuksen isä, joten hankala parisuhdekuvio on haava jokaisen mielessä. Vierailu muuttuu kuitenkin nopeasti ahdistavaksi kokemukseksi ja lopulta ei ole varmaa, pääseekö kukaan saarelta ehjänä pois.

"Torajyvät" on mielenkiintoinen kirja, jonka tarina on hyvällä maualla rakennettu. Kinnostavat henkilöhahmot sekä moninaiset juonenkäänteet pitävät kiinnostuksen yllä läpi kirjan. Myös kahdessa aikajanassa kulkeva tarina herättää pohtimaan, miten eri asiat liittyvät toisiinsa, kunnes salaisuuden verho alkaa raottumaan. Hautalan tyyli kirjoittaa on myös "Torajyvissä" erinomainen ja selkeä sanailu pitää otteessaan. Miehen tyyli luoda jatkuvasti tiukemmin pauloihinsa sulkeva kokemus on täysin ainutlaatuinen.

Harmittavasti Hautala tuntuu kompastelevan loppuratkaisujen suhteen. Miehen tiukasti etenevät ja koko ajan jännitettä kasvattavat kirjat kun tuntuvat romahtavan viime metreillä. "Kuokkamummo" ei oikein lopussa tiennyt, mitä se olisi halunnut olla ja "Unikoiran" päätös oli kaikessa yllätyksellisyydessään silti hieman laimea. "Torajyvät" tuntuu jättävän hyvin paljon lukijan vastuulle ja tällä kertaa erityisen moni asia jää auki. Varsinkin kirjan lopun tapahtumat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Sinällään arvostan tietynlaista salaperäisyyttä, mutta Hautalan kirjojen tiukka ja tiivis kirjoitustapa ei vain tunnu sopivan miehen väsäämiin loppuratkaisuihin. En liene ainoa, joka "Torajyvät" luettuaan pohdiskeli, älysikö lukemastaan yhtään mitään.

Kaikesta huolimatta "Torajyvät" on kiinnostava teos, mutta se tipahtaa lopulta tähän mennessä kehnoimmaksi lukemakseni Hautalan kirjaksi. Vaikka tarina on hyvin kirjoitettu, se ei lopulta samalla tavalla nappaa otteeseensa kuin Hautalan juonikuviot parhaimmillaan. Kirja ei myöskään itselleni aiheuttanut suurempia jännitystiloja, vaikka sekaan monta uhkaavaa hetkeä olikin istutettu. Hautala on kuitenkin osoittanut olevansa sen tason kynäniekka, että miehen tekemisiä tulee seurattua myös jatkossa tiiviisti. Ja onneksi saamme mieheltä täysin tuoretta luettavaa, kun "Leväluhta"-romaani ilmestyy syyskuussa. Odotukset ovat kovat jo tässä vaiheessa!

A.W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat

A.W. Yrjänä
Joonaanmäen valaat
Johnny Kniga 2017
Sivumäärä 232

A.W. Yrjänä on osoittanut omaavansa ainutlaatuisen taidon käsitellä suomen kieltä. Rockyhtye CMX:n sanoituksista vuosikymmenten ajan vastannut sekä useita runokirjoja julkaissut tekstinero kun on tullut tutuksi monitasoisesta ja paikoitellen vaikeaselkoisesta tyylistään sorvata kotimaamme kieltä. Kun mies ilmoitti kokeilevansa siipiään myös romaanikirjailijan muodossa, nostatti tämä odotukset välittömästi korkealle, sillä Yrjänän tyyli on monimutkaisuudessaan äärimmäisen kiehtova. Ja odotuksiin vastataan hienolla tavalla, sillä kirjailijan esikoisromaani "Joonaanmäen valaat" on aivan niin mielikuvituksellinen ja yllättävä teos, kuin sen toivoikin olevan.

"Joonaanmäen valaat" on seikkailukertomus, joka ammentaa voimaa myyttien ja satujen maailmasta. Romaani kertoo tarinan Joonaanmäen saarella asuvasta yhteisöstä, jonka elämää värittävät salaperäiset tapahtumat. Joonaanmäessä unet voivat olla totta ja erikoiset ilmiöt sulautuvat osaksi arkista aherrusta. Eräänä yönä tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta, joka vetää yhteisön jäsenet suureen seikkailuun, johon sotkeutuu kaikkea aina natseista lentäviin valaisiin.

Ne, jotka odottivat Yrjänän ensiromaanilta jotain erikoislaatuista, eivät tule pettymään. "Joonaanmäen valaat" on maailmaltaan ja tarinaltaan niin värikäs ja monikerroksinen, että kirjaa lukiessa hämmästyy moneen otteeseen siitä mielikuvituksen määrästä, jota kirjan tapahtumat ovat vaatineet syntyäkseen. Erilaisia omituisia yhteensattumia, kiinnostavia juonenkäänteitä sekä hämmästyttävät tietomäärät historiasta sekä erilaisista myyteistä sekoitetaan saumattomalla tavalla osaksi tarinaa, joka etenee soljuvasti eteenpäin runomaisesta tyylistään huolimatta.

"Joonaanmäen valaat" on kirjoittajansa näköinen teos, josta voi nauttia monella tavalla. Tulkitseva lukija voi vetää omia johtopäätöksiään kirjan tapahtumista sekä teemoista, mutta toisaalta romaanista voi nauttia puhtaasti värikkäänä ja sisällöltään rikkaana seikkailukertomuksena. Tästä syystä mainospuheet seikkailukertomuksesta, joka sopii kaikenikäisille, kuvaavat romaania erinomaisesti. Kirjan monipuoliset tapahtumat kun tyydyttävät jokaisen lukijan nälän ilman, että huomiota täytyy viedä tulkintojen sivuraiteille.

Romaanin tarinan voi jakaa karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäiset reilut 100 sivua pyörivät Joonaanmäen salaperäisissä maisemissa toisen puolikkaan keskittyessä eteenpäin rullaavaan seikkailuun, joka johdattaa romaanin päähenkilöt sukellusvenematkalle ympäri maapallon ja sen reunojenkin ylitse. Vaikka tarina on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu, tarjoaa lopulta kirjan ensimmäinen puolikas ne ikimuistoisimmat hetket. Yrjänän kirjoitustyyli kun palvelee selkästi paremmin alkupuoliskon ympärillä leijailevaa mystisyyttä, jossa kaikki on uutta ja ihmeellistä. Loppua kohden kirjan eteneminen tuntuu kiihtyvän liikaa kadottaen osan tästä tunnelmasta. Konstrasti alkupuolen maalailevaan tyyliin tuntuu liian suurelta. Pahimmillaan hötkyily saa kirjan tuntumaan siltä, että osa loppupuolen tapahtumista on jäänyt idea-aihioiden asteelle, joita ei ole maltettu täydentää ja hioa loppuun saakka. Romaanista olisi helposti saanut paisutettua puolet pidemmän ilman, että se olisi tuntunut lainkaan liian pitkältä.

Loppupuolen kiirehtimisestä huolimatta "Joonaanmäen valaat" tarjoaa ainutlaatuisen elämyksen. Kirja tuntuu upealla tavalla ajattomalta kokonaisuudelta, jonka tarina sekä Yrjänän rikas kielenkäyttö nostavat yhdeksi mielenkiintoisimmista kirjoista, joita on koskaan julkaistu kotimaassamme. "Joonaanmäen valaat" olisi täydellinen teos, jos se säilyttäisi perusteellisen tyylinsä loppuun saakka. Vaan tällaisenaankin se on sisällöltään niin rikas kokemus, että sen lukemista voi helposti suositella jokaisella. "Joonaanmäen valaat" on viehättävä kirja, jolla on suuri sydän.

Judas Priest - Live @ Rockfest, Hyvinkää 7.6.2018

Rockfest, Hyvinkää 6.-9.6.2018
Kuva: Rockfestin facebook-sivusto

Torstai-illan hämärtyessä Hyvinkään lentokentällä kuhisi. Valtava ihmisjoukko oli saapunut paikalle seuraamaan heavy metal -legenda Judas Priestin esiintymistä, jota ei olekaan kotimaamme kamaralla näkynyt useampaan vuoteen. Kyseessä oli myös allekirjoittaneen pitkään odottama tapaus, sillä yhtyeen keikkaa en ole aiemmin nähnytkään, vaikka bändi on ollut yksi suosikeistani jo useamman vuoden ajan. Vaikka Judas Priest on viime aikoina ollut melkoisessa pyörityksessä jäsenvaihdosten sekä terveysongelmien takia, on yhtye kuitenkin kunnostautunut studion puolella. Erityisesti uusin albumi "Firepower" on sen tason onnistuminen, että kiekko taistelee yhtyeen diskografian kärkipaikoista. Saavutus ei ole vähäpätöinen ottaen huomioon, että pitkän linjan hevibändi julkaisi ensimmäisen kiekkonsa jo vuonna 1974 ja nykyisellään yhtyeen monipuolinen tuotanto käsittää peräti 18 albumia.

Eikä yhtye loista vain studion uumenissa, sillä metalliryhmän esitys Rockfestissä oli silkkaa rautaa. Kun kello napsahti puoli yksitoista torstai-iltana, tiesi yleisö välittömästi, että nyt tarjolla on huikea kokemus. Valoilla kyllästetty lavashow sekä komeat puitteet takasivat silmänruokaa koko rahan edestä. Ja itse musiikki jytäsi erittäin hyvässä tasapainossa lävitse keikan. Välillä jopa tuntui, että konserttia olisi kuunnellut albumilta, sillä äänenlaatu oli ensiluokkaista. Yhtye esiintyi hyvällä sykkeellä ja erityisesti yhtyeen nuori kitaristi Richie Faulkner jaksoi heilua rokkikukon elkein ympäri lavaa samalla soittimestaan täsmällisesti riffimyrskyjä loihtien. Myös bändin livekitaristiksi kiinnitetty, paremmin tuottajana tunnettu Andy Sneap hoiti tonttinsa pettämättömällä ammattitaidolla ja mies istui yhtyeen riveihin varsin mallikkaasti. Todellisen kehujen ryöpyn ansaitsee kuitenkin bändin vokalisti Rob Halford, joka liki 70-vuotiaana on elämänsä vedossa. Miehen ääni kun taipuu lähes nuoruuden aikaisiin korkeuksiin ja tuntuu kestävän keikkakäytössä hämmästyttävän hyvin. Halfordin ulosanti ei häpeile millään osa-alueelle esimerkiksi 80-luvulla julkaistujen albumien vokalisointiin verrattuna, joka tuntuu aivan uskomattomalta.

Judas Priest takoi komean puolitoistatuntisen keikan, joka nousi helposti koko Rockfestin parhaimpien esitysten joukkoon. Settilista oli täynnä timantteja, joista erityisesti Painkiller, Freewheel Burning sekä The Ripper nostivat kylmiä väreitä pintaan. Yhtyeen keikka oli kaikinpuolin onnistunut elämys, joka loisti upeiden kappaleiden, komean visuaalisen tykityksen sekä erinomaisesti yhteensoittavan ja energisen yhtyeen ansiosta. Vaikka moni ei pidä nykyistä Judas Priestiä edes oikeana Judas Priestinä, koska bändin riveistä ovat poistuneet kulta-ajan kitaristikaksikko Glenn Tipton ja K.K. Downing, osoitti yhtye torstai-iltana epäilijöiden purnauksen tarpeettomaksi. Judas Priest vuosimallia 2018 elää ja voi hyvin. Yhtyeen Rockfestin esitys jää muistoihin yhtenä parhaimmista keikoista, joita vuosien varrella on tullut koskaan nähtyä.

Edit this setlist | More Judas Priest setlists

Journey (PS4)

Journey
Thatgamecompany 2015
Kuva: Playstation.com-sivusto

Alunperin jo vuonna 2012 julkaistu "Journey" on ilmestymisensä jälkeen synnyttänyt lähes poikkeuksetta ylistystä eri pelimedioissa. Ja onpa tämä indie-julkaisu kerännyt lukuisia "vuoden peli" -titteleitä, joten teos on koskettanut pelaajakuntaa ainutlaatuisella tavalla. Nyt kun peli tuli vastaan fyysisenä painoksena, oli aika katsastaa, mistä on kyse.

Matka on päämäärää tärkeämpi

"Journey" on salaperäinen pelikokemus. Peli alkaa viittaan pukeutuneen hahmon seistessä keskellä valtavaa aavikkoa, jonka huomioi keskittyy välittömästi horisontissa kohoavaan valtavaan vuoreen. Muuta informaatiota ei anneta. Tästä alkaa mielenkiintoinen matka kohti kaukasta vuoren huippua, joka johdattaa pelihahmon erilaisten maisemien lävitse, jotka kulkevat aavikolta maanalaisiin luolastoihin ja lopulta lumimyrskyjen pieksämiin korkeuksiin.

"Journeyn" hienous piilee sen minimalistisessa tyylissä, sillä peli ei sisällä lainkaan kirjoitettua informaatiota. Vain aivan alussa ruudulle ilmestyy muutamaan kertaan playstation-ohjaimen kuva, jolloin selvitetään simppelin pelimekaniikan sisältöä. Muuten tarina etenee erilaisten symbolien sekä välinäytösten avulla, jotka nostattavat enemmänkin kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. Harva peli heittää pelaajan suoraan syvään päähän ilman mitään vastauksia, mutta tässä tapauksessa ratkaisu toimii hienolla tavalla. Salaperäisen matkan sisältö ja tarkoitus pysyy pimennossa koko ajan, eikä pelaajalla ole kaukaisuudessa kohoavan vuoren lisäksi mitään tietoa siitä, mitä pitää tehdä ja miksi.

Vaihtelevat maisemat tarjoavat paljon erilaista nähtävää
Kuva: Playstation.com-sivusto

Yksille napeille tehty kokemus

Pelimekaniikaltaan "Journey" on yksinkertainen. Pelihahmon liikuttaminen tapahtuu toisella tatilla toisen vastatessa kameran liikuttelusta. Kamerakulmaa voi halutessaan siirrellä myös ohjaimen liiketunnistimen avulla, mutta itse koin tämä turhan vaivalloiseksi. Muita tarvittavia näppäimiä on kaksi: toisen avulla hahmo voi lentää rajoitetun ajan ja toinen saa tämän päästämään ilmoille huudahduksen, jonka avulla voi aktivoida ympäristössä olevia objekteja.

Päämäärään päästäkseen pelaajan täytyy ratkoa kevyitä pulmia sekä harrastaa tasoloikintaa, joista kumpikaan ei suurempaa haastetta tarjoa. Lisäksi puolivälissä peliä vastaan tulee vihamielisiä olentoja, joita täytyy pyrkiä välttelemään hiiviskelemällä sekä hyödyntämällä maastosta löytyviä piilopaikkoja. Peli etenee soljuvasti ja erilaiset pelilliset elementit vaihtelevat sopivassa suhteessa seikkailun kuluessa.

Lisäksi pelin verkko-ominaisuudet mahdollistavat muiden pelaajien kohtaamisen matkan edetessä. Tämä ominaisuus jäi itselleni hieman epäselväksi, sillä tajusin muiden hahmojen olevan oikeita ihmisiä vasta pelin päätyttyä ja tarkemmin pelistä lukemalla. Sinällään ominaisuus ei tuo mitään erikoista pelin sisältöön, sillä muiden kanssa ei pysty kommunikoimaan tai sen kummemmin vuorovaikuttamaan. Ominaisuuden voi toki jättää halutessaan täysin omaan arvoonsa, sillä muita pelaajia ei tarvitse huomioida millään tavalla. Itselleni ei avautunut tekijöiden jalo ajatus luoda maailmojen välistä sekä kulttuurista piittamatonta yhteyttä itselleen tuntemattomiin ihmisiin. Tältä osin ominaisuus jää pelkäksi kurioseetiksi, jota ilmankin peli olisi pärjännyt vallan mainiosti.

Audiovisuaalista juhlaa

"Journey" häikäisee audiovisuaalisella annillaan. Grafiikka on yksinkertaisen sarjakuvamaista, mutta erittäin näyttävää. Komeita maisemia sekä luonnonilmiöitä jää pakostakin ihastelemaan pitkäksikin aikaa, sillä nämä on toteutettu ensiluokkaisesti. Harvan pelin ääreen jää tutkimaan ympäristöä samalla tavalla, mutta "Journey" suorastaan vaatii, ettei sitä juokse lävitse. Osa pelin viehätyksestä perustuu nimenomaan komeaan graafiseen ulosantiin, joka saa maailmaan heräämään eloon hienolla tavalla. "Journey" on tästä syystä peli, josta kiireinen suorittaja ei saa mitään irti.

Myös musiikki luo onnistuneella tavalla tunnelmaa painottaen eri olosuhteita. Esimerkiksi lumimyrskyn riepotellessa pelihahmoa taustalla pauhaava mahtipontinen musiikki herättää tilanteen eloon juuri oikealla tavalla. Äänimaailma on yksinkertaisuudessaan vaikuttava sopien täydellisesti pelin yleiseen ilmapiiriin.

Grafiinen toteutus on tainomaisen kaunista
Kuva: Playstation.com-sivusto

Tilaa tulkinnoille

"Journey" on tulkitsevalle ja pohdiskelevalle pelaajalle aarreaitta, sillä mitään ei selitetä ja jopa pelin loppuratkaisu jättää paljon mietittävää. Joku voi jopa todeta, ettei pelissä edes ole varsinaista tarinaa. Matka on pelin päätarkoitus, mutta seikkailun varrelta löytyvät maisemat tarjoavat pureskeltavaa: miksi maailma on näin autio? Onko aavikolta löytyvät rauniot jonkin muinaisen sivilisaation jäänteet, jotka suuri katastrofi on pyyhkinyt pois? Myös itse matkaa voi tulkita miten haluaa. Joku voi ajatella tämän olevan vain yksioikoinen seikkailumatka tuntemattomaan, mutta toisaalta tämän voi tulkita vertauskuvaksi elämästä, jossa taaperretaan kohti oletettua päämäärää välillä vaarojen vaaniessa, välillä yksin tai kanssaihmisten tukemana. Jokainen pelaaja voi tehdä haluamansa tulkinnat, joka luo asetelmasta varsin herkullisen. Ja tähän "Journey" lähes velvoittaa pelaajan, jotta pelistä saa mitään irti.

Ei täydellinen elämys

Vaikka pelillä on hetkensä, jotain jää silti uupumaan, sillä suhteellisen yksinkertainen pelimekaniikka ei tarjoa varsinaisia haasteita. Kaikki vastaantulevat ongelmat ratkeavat ilman suurempaa ponnistelua. Tästä syystä peli on itse pelinä varsin tylsä. Vaikka kaikkea verhoaa mystisyys, ei toteutus ainakaan allekirjoittanutta suuremmin sykähdyttänyt. Tämä siitäkin huolimatta, että koen olevani fiilistelevä pelaaja, joka nauttii tämänkaltaisista poikkeavista pelielämyksistä ja viipyilevästä tunnelmasta. Kauniit maisemat sekä väkevä tunnelma eivät onnistu peittämään alleen pelin onttoutta, josta ei tunnu löytyvän riittävästi tarttumapintaa. Onneksi peli on ymmärretty pitää kestoltaan napakkana, sillä seikkailu kestää parista tunnista kolmeen tuntiin, jonka ansiosta projekti on juuri sopivan pituinen.

Tutustumisen arvoinen pelikokemus

Ongelmineenkin "Journey" on peli, jota jokaisen kannattaisi kokeilla. Vaikka pelillisesti kyseessä on varsin yksioikoinen kokemus, on "Journey" juuri sellainen peli, joka herättää varmasti jokaisessa pelaajassa erilaisia tuntemuksia. Osa rakastaa, osa vihaa. En lainkaan ihmettele, miksi peli on kerännyt ylistystä, sillä kyseessä on täysin kaikesta poikkeava teos. Allekirjoittaneelle peli ei tajuntaa räjäyttävää elämystä tarjonnut, vaikka kokemus oli mielenkiintoinen. On kuitenkin hienoa, että tämäntyylisiä pelejä uskalletaan tehdä, sillä maailma on pullollaan toinen toistaan samankaltaisempia pelejä. "Journey" uskaltaa rohkeasti kulkea kohti tuntematonta, vaikka lopputulos jättää toivomaan parempaa.