Marko Hautala - Kuiskaava tyttö

Marko Hautala
Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivumäärä 255

"Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu. Lue omalla vastuullasi.

Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä."

Näillä saatesanoilla kuvaillaan Marko Hautalan seitsemättä kirjaa "Kuiskaava tyttö". Harva romaani onnistuu etukäteen aiheuttamaan samanlaista kuumotusta, sillä ajatuksena teoksen konsepti on äärimmäisen ahdistava. Kauhukirjat tulevat helposti uniin muutenkin, mutta Hautalan "Kuiskaava tyttö" vie tämän vieläkin pidemmälle. Lukija saakin viettää unettomia öitä kuunnellen hiljaisuutta jatkuvasti peläten, alkaako jossain vaiheessa kuulumaan kauhistuttavaa kuiskutusta.

Tämä on ehdottomasti "Kuiskaava tytön" suurin vahvuus, sillä jo ennen kirjan lukemista se alkaa leikittelemään lukijan mielikuvituksella - ja tekee tämän erittäin onnistuneesti. Toki koko kirjan idea on nerokkaasti rakennettu tälle pohjalle, jota on myös hyödynnetty onnistuneesti niin teoksen saatesanoissa kuin markkinoinnissa. On erinomainen suoritus pystyä säikyttelemään lukijaa jo ennenkuin hän on lukenut ensimmäistäkään sivua, mutta "Kuiskaava tyttö" onnistuu tässä vakuuttavalla tavalla. Se on jo hieno saavutus itsessään.

Harmittavasti Hautala ei onnistu valjastamaan jännittävää ideaa koko kirjan mittaiseksi kauhukokemukseksi vaikka tarina on mielenkiintoinen. "Kuiskaava tyttö" kertoo psykoterapiakeskuksessa työskentelevästä Antonista, jonka työtoveri murhataan epämääräisissä olosuhteissa. Nopeasti tarinaan alkaa sekoittumaan omituisia ja yliluonnollisia elementtejä, jotka johdattavat Antonin selvittelemään tapahtumien kulkua sekä kohtamaan oman menneisyytensä demonit. Lopulta moneen levittäytyvään vyyhtiin sotkeutuu niin Vaasan palo, kaupungin alla kulkevat maanalaiset käytävät sekä mystinen punainen kansio, jonka sisältö on häiritsevää, mutta myös liittyy olennaisella tavalla Antonin menneisyyteen. Lisäksi tarinan keskiössä pyörii vanha tarina kuiskaavasta tytöstä, joka tuntuu liittyvän olennaisena osana kaikkeen. 

"Kuiskaava tyttö" on Hautalan tyylille uskollisesti erinomaisesti kirjoitettu. Tarina etenee soljuvasti ja kaappaa nopeasti pihteihinsä. Vaikka romaanin juonikuviot alkavat loppua kohden hajoamaan käsiin, osaa Hautala kuljettaa kertomusta niin viihdyttävästi eteenpäin, että "Kuiskaava tyttö" on pakko lukea alusta loppuun mahdollisimman nopeasti. Luku-urakka jättää kuitenkin ristiriitaiset tunnelmat. Monitulkintaiset loppuratkaisut ovat muodostuneet Hautalan tavaramerkiksi, mutta tällä kertaa kirjan loppupuoli jättää valjun jälkimaun. Loppuun sotkettu salaperäinen kultti tuntuu lähinnä naurettavalta ja tarpeettomalta lisäykseltä, joka vain sekoittaa muutenkin monia elementtejä sisältävää tarinaa. Ongelma ei kuitenkaan vesitä lukukokemusta: se mikä hävitään tarinan sisällössä, voitetaan sen kerronnassa.

Hautalan seitsemäs kirja on mielenkiintoinen ja paikoitellen hyvinkin jännittävä teos. Se ei yllä pelottavuudessaan aivan samanlaiseen kauhistuttavuuteen kuin miehen teokset parhaimmillaan, mutta sen luoma tunnelma sekä konsepti aiheuttavat väristyksiä riittävän tehokkaasti. "Kuiskaava tyttö" on oivallinen lisä Hautalan muutenkin tasavahvaan julkaisukatalogiin, mutta kirjailija on monella muulla teoksellaan onnistunut luomaan paremmin kasassa pysyviä lukuelämyksiä. 

Areena 5 (PC)

Areena 5
Seppo Suorsa 2000
Kuva: Areena 5 -käynnistyskuvake

Areena-pelisarja on tuulahdus viime vuosituhannen lopulta, jolloin kotimainen freeware/shareware-pelikulttuuri eli kulta-aikaansa. Teokset kuten "Liero", "Pro Pilkki" sekä "Slicks'n'Slide" lienevät jokaiselle 90-luvulla nuoruuttaan eläneelle tuttuja pelejä, joita tahkottiin innokkaasti niin kotikoneilla kuin koulujen ATK-luokissa. Usein harrastelijavoimin pykätyt peliteokset eivät kotikutoisuudestaan huolimatta olleet turhia tekeleitä, vaan aikaa kestäviä teoksia, joiden pariin palataan edelleen. Tuon aikakauden parhaimpiin julkaisuihin lukeutuu myös Areena-pelisarjan hiotuin ja paras osa "Areena 5" vuodelta 2000.

Monipuolinen manageripeli fantasiahengessä

"Areena 5" on lähtökohdiltaan hykerryttävä peli, joka yhdistää managerointia fantasiamaailmaan. Pelaajan tehtävänä on luoda voittoisa gladiaattorijoukkue, jonka tarkoituksena on nousta läpi sarjatasojen aina ykkösdivisioonaan sekä luonnollisesti voittaa himoittu sarjamestaruus. Tätä varten pelaajan täytyy värvätä gladiaattoreja - joita löytyy yli 30 erilaista rotua -, treenata näitä sekä hankkia erilaisia varusteita panssareista aseisiin. Pelin vahvuus on sen monipuolisuudessa, sillä erilaisia toimintoja löytyy suuret määrät. Jo pelkästään yksittäinen gladiaattori pitää sisällään valtavat määrät erilaisia ominaisuuksia, joihin täytyy kiinnittää huomiota: on moraalia, roolipelihenkeen sopivia taitoja voimasta kestävyyteen sekä yksilöllisiä aseiden käsittelytaitoja, jotka täytyy huomioida, kun hahmoa lähtee kehittämään. Lisäksi keskeisessä roolissa on gladiaattorin ikä, sillä jokaisen gladiaattorin täytyy eläköityä 35 vuotiaana. Tämä tuo mukavaa lisämaustetta joukkueen rakentamiseen, jonka myötä kaikkia paukkuja ei voi pistää yhden ylivertaisen sankarin varaan.

Joukkueeseen mahtuu yhdeksän gladiaattoria, joten monia asioita täytyy huomioida, jotta joukkueesta saa rakennettua mahdollisimman hyvin kokonaisuutena toimivan. "Areena 5" tarjoaakin hyvän mahdollisuuden taktikointiin, sillä joukkueen rakentamiseen täytyy kiinnittää huomiota. Gladiaattoristaan voikin luoda lähitaistelussa pärjäävän mörssärin, taioilla parantavan ja tuhoa tekevän maagin, etäältä kohteeseen iskevän jousimiehen tai sankarin, joka osaa hieman kaikkea. Esimerkiksi pelkästään lähitaisteluun keskittyvä pelaaja harvemmin pärjää korkeimmilla sarjatasoilla, joissa vastustajan joukkueet ovat täynnä monen alan osaajia.

Peli pitää sisällään valtavat määrät erilaista tietoa sekä informaatiota, mutta tästä huolimatta kaikki ominaisuudet ovat esitetty selkeästi. "Areena 5" onkin helposti lähestyttävä, jonka myötä alkuun pääsee helposti. Pelin käyttöliittymä on toteutettu erinomaisesti.

Pelin käyttöliittymä on monipuolisuudestaan huolimatta selkeä
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Raivoisaa taistelua loppuun saakka

Joukkueen hallinnoinnin lisäksi pelin sielun muodostavat gladiaattoritaistelut, joita tahkotaan niin sarjatasolla kuin myös CUP-otteluissa. CUP-otteluihin osallistuvat kaikki joukkueet jokaiselta sarjatasoilta, joten välillä näissä jälki on karua. 1. divisioonan joukkueet kun pyyhkivät lattiaa alempien sarjatasojen harrastelijoilla, joten taisteluiden lopputulokset ovat välillä tylyä katseltavaa. Oman sarjatason ottelut ovatkin sitten selkeästi tasapainotetumpia kokemuksia, vaikka haastetta löytyy näissäkin yllin kyllin.

Itse taistelu käydä vuoropohjaisesti ja toimintaan pääsee maksimissaan kuudella gladiaattorilla. Pelaaja hallitsee yksilöllisesti jokaista gladiaattoria taistelun aikana, jonka myötä toiminnan tiimellyksessä tätä voi siirtää, se voi suorittaa jonkin toiminnon (hyökkäys tai taika) tai vuoron voi jättää väliin. Taistelu on suoraviivaista ja yksinkertaista, mutta taktikoinnilla on suuri rooli. Vastustajien ominaisuudet saa näkyviin, jonka myötä voi miettiä, kuka vastustajista kannattaa ensimmäisenä hoitaa pois pelistä. Tämä luo peliin mukavaa lisäsyvyyttä ja pitää taistelut toistosta huolimatta mielenkiintoisina. Jos taistelut haluaa paukuttaa nopeasti alta pois, on myös mahdollista hyödyntää pikakierros-ominaisuutta, joka pyöräyttää automaattisesti tekoälyn avulla kierroksen lävitse. Ominaisuus toimii varsin hyvin, sillä usein erityisesti heikompia vastustajia kohdatessa taistelut päätyvät oman joukkueen voittoon, jos tämä on hyvin rakennettu.

Vuoropohjainen taistelusysteemi on hienosti toteutettu
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Ajaton pelielämys

"Areena 5" on vielä lähes 20 vuotta julkaisunsa jälkeen peli, jonka äärellä viihtyy. Se on sisällöltään monipuolinen ja täynnä mielenkiintoisia ominaisuuksia, grafiikka on yksinkertaisuudestaan huolimatta komeaa ja peli on myös oikeasti haastava. Pelin haastavuudesta kertoo se, että olen kuluneiden vuosikymmenten aikana palannut aika ajoin pelin maailmaan, mutta vasta viimeisimmällä yrityksellä saavutin sarjamestaruuden. Tämä on nykyisen putkijuoksujen ja kädestäpitelyn aikana piristävää, sillä pelin suurimman tavoitteen saavuttaminen vaatii työtä.

"Areena 5" on erinomainen peli, joka on helposti pelisarjan paras osa. Kokonaisuus on erinomaisesti tasapainotettu ja pitää sisällään niin paljon kaikkea, että moni yksityiskohta jäi varmasti mainitsematta myös tämän arvostelun yhteydessä. Peli kannattaakin itse kokea, jotta sen monipuolisuudesta saa oikeanlaisen käsityksen. Onneksi tämä on tehty helpoksi, sillä pelin sekä sarjan muut osat saa ladattua pelisarjan viralliselta kotisivulta.

Once Upon a Time In Hollywood

Once Upon a Time in Hollywood
2019
Kuva: Finnkino-sivusto

Quentin Tarantinon uran viimeiset vaiheet ovat aiheuttaneet huolta. Siinä missä mies tuntui aikanaan mullistavan elokuvanteon pitkillä otoksillaan, nokkelalla dialogillaan sekä eri aikatasoilla leikittelyllä elokuvissa "Reservoir Dogs" sekä "Pulp Fiction", ei samanlaiseen lentoon ole tällä vuosituhannella päästy kuin muutaman kerran. Tarantinon rakkautta elokuvaan ei kuitenkaan voi edelleenkään kiistää, sillä ohjaajaneron tuotokset ovat aina olleet vahvoja kunnianosoituksia kyseistä taiteenlajia kohtaan. Siksi Tarantinon uusinta elokuvaa tuli odotettua vesi kielellä, sillä "Once Upon a Time in Hollywood" vie katsojan juuri siihen maailmaan, josta Tarantino on ammentanut luovuttaan koko uransa ajan.

"Once Upon a Time in Hollywood" sijoittuu 60-luvun loppupuolelle, jolloin Hollywoodin kulta-aika oli saapumassa päätökseensä. Elokuva kertoo tarinan hiipuvasta elokuvatähti Rick Daltonista (Leonardo DiCaprio) sekä tämän sijaisnäyttelijä Cliff Boothista (Brad Pitt), jotka taistelevat olemassaolostaan muuttuvassa elokuvamaailmassa. Vaikka elokuvan annettiin ymmärtää kertovan Sharon Taten traagisesta murhasta, on tämä lopulta lähinnä sivujuonne elokuvassa. Pääosassa pyörii aurinkoinen Hollywood, Daltonin ja Boothin kaverisuhde sekä tapahtumat elokuvateollisuuden kulisseissa.

Ei ole kuitenkaan sattumaa, että elokuvaa markkinoitiin harhaan johtavasti. "Once Upon a Time in Hollywood" nimittäin leikittelee katsojillaan koko kestonsa ajan. Elokuva antaa odottaa monessa kohtaan jotain, jonka se sitten ampuukin alas vähät välittämättä ennakko-odotuksista. Esimerkiksi pahaenteinen kohtaus Spahn Ranchilla ei johdakaan odotettuun lopputulokseen ja lopulta jopa elokuvassa kuultu sananvaihto siitä, että hyvä voittaa lopulta aina, toteutuu. "Once Upon a Time in Hollywood" antaakin ymmärtää olevansa realistinen kuvaus 60-luvun lopun tapahtumista, mutta loppuratkaisu kääntääkin asetelman päälaelleen hulvattomalla tavalla. Tarantino onnistuu viihdyttävällä tavalla vedättämään katsojia, jotka odottavat jotain aivan muuta, mitä lopulta saavat. Tämä on elokuvan suurin vahvuus.

"Once Upon a Time in Hollywood" on komea leffa, jossa 60-luvun Hollywood herää upealla tavalla eloon. Puvustus ja lavastus ovat ensiluokkaisia, jonka ansiosta elokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä. Myös Tarantinon vahvuudet ohjaajana pääsevät hienolla tavalla esille, sillä esimerkiksi tavaramerkiksi muodostunut musiikin käyttö kohtauksissa on toteutettu siten, että se solahtaa saumattomalla tavalla osaksi kokonaisuutta. Muutamassa aiemmassa leffassa Tarantinon kikkailu omien vahvuuksiensa kanssa on alkanut tuntua hieman päälleliimatulta, mutta tällä kertaa nämä tyylikeinot todella toimivat.

Komea ulkokuori onkin elokuvan parasta antia, mutta harmittavasti itse tarina jättää kylmäksi. Vaikka päähahmojen edesottamuksia seuraa mielellään samalla kun näkee kurkkauksen elokuvateollisuuden kulisseihin, jää itse juoni lopulta irtonaiseksi. "Once Upon a Time in Hollywood" kun ei tunnu varsinaisesti kertovan minkäänlaista selkeää tarinaa, sillä elokuva tuntuu vain irtonaiselta kohtaukselta kahden kaveruksen elämästä. Lähes kolmetuntisen elokuvan luulisi pystyvän vetämään paremmin erilaiset juonikuviot yhteen, mutta tällä kertaa punainen lanka jää uupumaan. Tätä tunnetta lisää entisestään elokuvan lukuisat henkilöhahmot, joista osa jää aivan liian pinnallisiksi. Tarina olisi kaivannut kipeästi tiivistämistä, jotta se ei tuntuisi näin repaleiselta ja etäiseltä.

"Once Upon a Time in Hollywood" on kuitenkin kaikesta huolimatta viihdyttävä elokuva, jonka suurimmat vahvuudet nojaavat sen tunnelmassa, loistavassa näyttelijätyössä sekä yllätyksellisyydessä. Näiden seikkojen ansiosta elokuvan katsoo mielellään ainakin kerran, vaikkei se muutaman komean irtokohtauksen lisäksi tarjoa mitään sellaista, jonka takia leffan pariin tulisi palattua uudemman kerran. Jatkossa olisi mielenkiintoista nähdä Tarantinon todella hyppäävän pois mukavuusalueeltaan esimerkiksi paljon puhutun Star Trek -elokuvan myötä, jotta ohjaajamaestrolta nähtäisiin jotain oikeasti uutta.

Pokémon Detective Pikachu

Pokémon Detective Pikachu
2019
Kuva: Warner Bros -sivusto

Yksi tämän vuoden odotetuimmista elokuvista on hieman yllättäenkin Pokémon-leffa. Vaan miksikäs ei, sillä "Pokémon Detective Pikachu" on lähtökohdiltaan hykerryttävä elokuva: oikeita ihmisiä sekä tietokoneella luotuja pokémoneja yhdistelevä raina lupaili ennakkoon mielenkiintoista dekkaritarinaa ja sadunomaista maailmaa samassa hengessä kuin "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?" aikanaan. Tätä näyttävä elokuva tarjoaakin, vaikka kaikkia mahdollisuuksia ei hyödynnetä.

"Pokémon Detective Pikachu" kertoo tarinan Tim-nimisestä nuorukaisesta, joka saa kuulla etsivä-isänsä kuolleen epämääräisissä olosuhteissa. Ainoana johtolankana toimii isä-vainaan muistinsa menettänyt Pikachu, jonka puhetta Tim yllättäen ymmärtää. Parivaljakko alkaa selvittämään yhteistyössä mysteeriä, joka johdattaa kaksikon suureen seikkailuun, jonka aikana riittää huumoria, vauhtia sekä vaarallisia tilanteita.

"Pokémon Detective Pikachu" on mielenkiintoinen elokuva, johon liittyy kuitenkin omat ristiriitansa. Kun elokuvan trailerit alkoivat leviämään, ei leffan tyylilajista oikein osannut sanoa mitään. Tarjolla näytti olevan niin lapsille kuin aikuisille suunnattu salapoliisi-elokuva, jonka tunnelma ammensi noir-elokuvien hengestä. Mielleyhtymät jo aiemmin mainittuun Roger Rabbit -elokuvaan olivat vahvat. Harmittavasti "Pokémon Detective Pikachu" ei onnistu tavoittamaan tätä tunnelmaa tai koe edes tarpeelliseksi kurotella kyseiseen suuntaan. Elokuvalla on omat hetkensä, mutta leffa sortuu tasapaksuksi erikoisefekti-rymistelyksi, jota on tarjolla niin monessa elokuvassa. Tämän lisäksi "Pokémon Detective Pikachu" kärsii ennalta-arvattavuudesta. Vaikka juonikuvioihin on ympätty muutamia isompia yllätyksiä, oli jopa viimeinen juonenkäänne helposti arvattavissa elokuvan puolivälissä.

On harmillista, että "Pokémon Detective Pikachu" ei lähesty tarinaansa erikoisemmasta tulokulmasta. Selkeästi aikuisemmalle väelle suunnattuna, enemmän film-noir-henkeä sisältävä dekkaritarina olisi ollut hykerryttävä lähtökohta pokémon-elokuvalle. Nyt elokuva on kyllä näyttävä ja viihdyttävä, mutta sydämellisyydestään huolimatta lopputulos jää ontoksi. "Pokémon Detective Pikachu" on hyvä elokuva, joka olisi voinut pienellä hienosäädöllä ja paremmalla tyylitajulla olla vieläkin viihdyttävämpi.

Mielipide: Game of Thrones jätti tyhjiön, joka alleviivaa sarjan merkityksellisyyttä

Yksi maailman katsotuimmista ja suosituimmista sarjoista saapui tällä viikolla päätökseensä. Fantasiaa, poliittista juonittelua sekä vahvasti henkilövetoista tarinaa yhdistellyt "Game of Thrones" päättyi kahdeksan kauden jälkeen. Se, saiko sarja arvoisensa loppuratkaisun, on jokaisen itsensä päätettävissä. Varmaa on se, että sarjan päätös herätti tunteita ja keskustelua. Ja niitä "Game of Thrones" on synnyttänyt koko olemassaolonsa ajan.

"Game of Thrones" on siitä poikkeuksellinen sarja, että sen ympärille on syntynyt suuri ja intohimoinen fanilauma. Harva tv-sarja vetoaa näin monella tasolla katsojiinsa onnistuen kietomaan nämä pikkusormensa ympärille. Viimeiset viikot internet on pullistellut aiheeseen liittyvistä uutisista, joissa itse sarjaa sekä sen aiheuttamia ilmiöitä on purettu ympäri maailmaa. Intohimoisimpien on kerrottu jopa opettelevan sarjassa kuultua valyrian kieltä, jonka opiskelua varten on perustettu oma verkkopalvelu. Lisäksi uutiset täyttyivät faneista, jotka olivat jo etukäteen alkaneet aktiivisesti tehdä surutyötä sarjan päättymisen johdosta.

Moni sivustaseuraaja alkaa viimeistään tässä vaiheessa näkemään ilmiössä koomisia piirteitä. Maailmassa on oikeitakin ongelmia, joten on lähes naurettavaa, että jonkin tv-sarjan päättyminen aiheuttaa suoranaista ahdistusta.

Nyt kun sarja on päättynyt, ymmärrän tämän tunteen hyvin.

"Game of Thrones" päättyi onnistuneella tavalla. Moninaiset juonikuviot vedettiin yhteen tyydyttävästi ja viimeisten jaksojen juonikoukerot tarjosivat sulateltavaa monella tasolla. Jatkuvasti lähestyvä loppu oli odotettu, mutta tästä huolimatta olo jäi tyhjäksi viimeisten lopputekstien vyöryessä ruudulle. Varsinainen tyhjiö iski kuitenkin jonkin aikaa myöhemmin: ymmärrys siitä, että sarja on todellakin päättynyt, pureutui suoraan ihon alle.

Tämä kertoo hyvin paljon siitä, kuinka suuri ilmiö ja erinomaisesti toteutettu sarja "Game of Thrones" lopulta oli. Vaikka sarjan kahdeksaan kauteen mahtui hyvien hetkien lisäksi niitä huonompia ajanjaksoja, ei se missään vaiheessa muuttunut merkityksettömäksi ja tasapaksuksi. Sarjan hahmot, heidän motiivit ja mielenkiintoiset tapahtumat pitivät jatkuvasti otteessaan synnyttäen tunteita, joita mikään muu tv-sarja ei ole saanut aikaiseksi: sarjan henkilöihin aidosti samastui ja heidän kohtalostaan todella välitti. Tästä syystä sarja synnytti suuria tunteita, keskustelua ja spekulointia siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli luvassa.

Nyt kun "Game of Thrones" on päättynyt, on tämä side katkennut. Kaikki sanottu on sanottu, kaikki tarinat on kerrottu. Jäljellä on tyhjä olo, enää ei ole mitä odottaa.

Tämä on sarjan viimeinen suuri saavutus, joka alleviivaa sen merkitystä. Se voittaa tärkeydessään sarjassa nähdyt ihmiskohtalot, monipolviset juonittelut ja komeat tuotantoarvot - jopa loppuratkaisun. Vaikka "Game of Thrones" on koko olemassaolonsa ajan puhutellut fanijoukkoja ja kerännyt suosiota, on täysin varmaa, että viimeistään nyt sen todellinen arvo paljastuu jokaiselle. Usein jonkin asian arvon ymmärtää vasta siinä vaiheessa, kun sen menettää. Näin kävi "Game of Thronesin" kohdalla, mutta tähän menetykseen sotkeutuu katkeransuloista optimismia. Vaikka tarina on päätöksessä, niin se elää muistoissamme nyt ja aina. Ja tässä vaiheessa jokainen ymmärtää tämän tarinan arvon, jonka myötä "Game of Thrones" on viimeistään noussut ansaitsemalleen paikalleen televisiohistorian parhaimpien sarjojen joukkoon.

Kuten sarjan viimeisessä jaksossa todettiin: "Ihmisiä eivät yhdistä kulta tai armeijat, vaan tarinat". Ja tämän viisauden "Game of Thrones" osoitti todeksi kahdeksan kautensa aikana.