Marko Hautala - Kuokkamummo

Marko Hautala
Kuokkamummo
Tammi 2014
Sivumäärä 328

Marko Hautalan kuudes romaani "Kuokkamummo" on kotimaista kauhukirjallisuutta parhaimmillaan. Vaikka äkkisestään varsin typerältä kuulostava nimi ei lupaa paljoa, on kyseessä tiukasti pihdeissään pitävä ja oivallisesti kirjoitettu teos.

Kirjan juoni ammentaa jokaisen lapsuudesta tutuista urbaanilegendoista, jotka vaihtelevat paikkakuntakohtaisesti eri puolilla maata. Toisaalla kyseessä on kummitustalo, toisaalla taas tapaturmaisesti kuolleen erakon levoton sielu, joka kiusaa hautapaikkaa häiritseviä. "Kuokkamummo" kertoo - yllätys, yllätys - kuokkamummosta, joka tappaa lapsia iskemällä kuokan näiden selkään ja josta lapset vielä nykyaikanakin kertovat kauhutarinoita toisilleen. Eikä tarina jää pelkästään pyörittelemään kuokkamummoa, sillä moneen venyvään juoneen sotkeentuu jos jonkinlaista sivuhaaraa. Mielenkiintoinen juoni yhdistelee onnistuneesti mysteeritarinaa, kauhuelementtejä sekä varsin osuvaa ajankuvausta suoraan viime vuosituhannen loppupuolelta.

Kiinnostavan tarinan lisäksi "Kuokkamummo" ilahduttaa erinomaisen rytmityksensä ansiosta. Useammalla aikajanalla kulkeva tarina kun taipuu moneen esitellen lukuisan määrän eri henkilöitä sekä aikakausia, jotka jokainen nitoutuu kiinnostavalla tavalla osaksi kokonaisuutta. Erityismaininnan ansaitsee Hautalan kyky olla selittämättä tapahtumia liian auki, sillä pieniä vihjeitä sekä irtonaisia tarinapalasia ripotellaan lukijan bongattavaksi läpi kirjan. On aina yhtä tyydyttävää päästä itse yhdistelemään eri juonilankojen päitä toisiinsa ja tähän "Kuokkamummo" antaa oivallisen mahdollisuuden. Tämän takia kirja tuntuu kauhuromaanin lisäksi myös eräänlaiselta dekkarilta, jossa selvitellään tapahtumia yliluonnollisten ilmiöiden ympärillä jyllätessä.

Hautalan tyyli kirjoittaa on napakka ja selkeä. Lisäksi miehellä on tyylitaju kohdallaan, sillä lähes jokainen luku päättyy niin kutkuttavaan tilanteeseen, että kirjaa on pakko lukea eteenpäin. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut jotain kirjaa neljää tuntia yhteen menoon, mutta "Kuokkamummo" kaappasi mukaansa. Mies osaa myös luoda tekstillään vahvoja mielikuvia, jonka ansiosta kirja on aidosti pelottava. Kirjaa lukee jatkuvasti olkansa yli kurkkien ja kylläpä kirjan väkevästi kuvatut tapahtumat tulivat uniin luku-urakan jälkeen, joten kauhukirjallisuutena teos on onnistunut.

Vaikka "Kuokkamummo" on monella tapaa toimiva kirja, on siinäkin puutteensa. Erityisesti kirjan tarina jättää monia kysymyksiä auki, sillä suoraa ja yksiselitteistä vastausta tapahtumiin ei tule eikä siihen, mikä se kuokkamummo nyt on. Vihjeitä, viittauksia sekä monenlaista mahdollisuutta toki löytyy aina salaliittoteorioista biologisiin sota-aseisiin ja merihirviöön, mutta kirja ei itsessään vastaa mihinkään kysymykseen. Toisaalta voiko urbaanilegendoja selittää auki ilman, että jotain olennaista menetetään samalla?

Aavistuksen hapuilevasta lopusta huolimatta "Kuokkamummo" on yksi karmivimmista lukemistani kauhuromaaneista. Tarinan puutteet on helppo antaa anteeksi, sillä kirja on kirjoitettu erinomaisesti ja rytmitetty vielä onnistuneemmin. Älkää antako hieman pöhkön nimen hämätä, sillä "Kuokkamummo" on erittäin mielenkiintoinen kirja, joka nostaa Hautalan kertalaakista kotimaisten kauhukirjailijoiden kärkikastiin.

Stam1na - Elämänlanka

Stam1na
Elämänlanka
2018
Kuva: Stam1nan facebook-sivu

Kotimaisen metallimusiikin tähdistökenttään itsensä kammennut Stam1na julkaisee uuden albumin syksyllä ja nyt odotuksia tulevaa levyä kohtaan nostatetaan sinkkulohkaisulla Elämänlanka.

Siinä missä edellisen albumin ennakkomaistisina toiminut Kuudet raamit oli kipakka ja energinen metallirykäisy, ottaa Elämänlanka suunnan täysin toiseen äärilaitaan. Kappale on keskitempoinen ja tunnelmaan nojaava teos, joka luottaa myös paljon sanomaansa. Harmittavasti lopputulos ei nouse erityisen muistettavaksi.

Elämänlanka alkaa raskaalla ja nykivällä kitarariffillä, jota nousee tukemaan akustinen kitarointi ja taustalla komeasti pauhaava syntikka. Raskaasti möyrivä kitarariffi sekä tunnelmaa luova syntikka toimivat kappaleen senkärankana, jota rytmitetään rauhallisemmalla kertosäkeellä pariinkin otteeseen. Vaikka kappale vaikuttaa äkkiseltään yksinkertaiselta, löytää tarkemmalla kuuntelulla sävellyksistä monia päällekkäisiä elementtejä, jotka tekevät äänimaailmasta hyvinkin täyteläisen. Tuotantopuoli on hyvällä tolalla, sillä jokainen soitin kuuluu selkeästi runsaan soundimassan seasta. Joukossa on niin perinteistä heviriffiä, sitä akustisempaa kitarointia, syntikkaa kuin taustakuoroakin. Vaikka kappaleessa tuntuu olevan runsaasti erilaisia tasoja, jättää sen ydin silti kylmäksi. Mukana ei ole mitään, mikä vetäisi vastustamattomalla tavalla puoleensa.

Stam1nan sanoitukset ovat olleet aina yksi yhtyeen vahvuuksista, vaikka välillä tekstipuolesta vastaava Antti "Hyrde" Hyyrynen hukkuukin omaan nokkeluutensa sanakikkailunsa kanssa. Elämänlanka leikittelee tekstipuolellaan sananlaskulla "pojasta polvi paranee", joka venytetään Stam1namaiseen tyyliin koko kappaleen kestäväksi sanailuksi. Tekstipuoli on suhteellisen kiinnostava, mutta tämäkään osa-alue ei ole erityisen erottuva. Kertosäkeeseen on ladattu suurimmat paukut ja tämä rallatus jääkin sitkeästi pyörimään mielen perukoille. Vaan tämäkään osa-alue ei pidä sisällään mitään niin erikoista, että siitä jaksaisi nostaa suurempaa mekkalaa. Harmi, sillä paikoitellen Stam1nan sanoitukset ovat hyvinkin oivaltavia ja viihdyttäviä.

Elämänlanka on yllättävä sinkkulohkaisu. Stam1na ansaitsee täydet pisteet rohkeudestaan, sillä kappale ei ole perinteinen, kertalaakista hermoon iskevä hittirallatus. Harmittavasti veisu ei tästä syystä jää oikein mieleenkään, vaikka sen tunnelma onkin kiinnostava. Epäilemättä kappale toimii paremmin osana albumikokonaisuutta, mutta tällaisenaan se on vain kohtalainen Stam1na-biisi, joka tuskin päätyy tehosoittoon albumin julkaisua odotellessa. Saapa nähdä, onko yhtyeellä tarjolla vastavaanlaisia yllätyksiä tulevalla täyspitkällään.

Kappale löytyy yhtyeen Youtube-kanavalta

RollerCoaster Tycoon (PC)

RollerCoaster Tycoon
Chris Sawyer Productions 1999
Kuva: Chris Sawyer Games -sivusto

Muistan ikuisesti, kuinka unelmoin "RollerCoaster Tycoon" -pelin pelaamisesta pienenä pojankloppina. Tuolloin näin Mikrobitti-lehdessä yhden ainoan kuvakaappauksen pelistä ja olin samantien myyty. Pelin grafiikka ja kiinnostava idea jäivät kummittelemaan mielen perukoille vuosikausien ajaksi, sillä itse pelin pelaaminen oli mahdotonta kunnollisen tietokoneen puutteen vuoksi. Vaan kun sitten vuosia myöhemmin onnistuin yhyttämään pelin kaupan alelaarista, oli riemu sanoinkuvaamaton. Ja vielä parempaa oli se, että vuonna 1999 julkaistu "RollerCoaster Tycoon" todellakin oli yksi parhaimmista koskaan pelaamistani peleistä. Ja on sitä edelleen.


Simppelin monimutkainen elämys

"RollerCoaster Tycoon" on nerokas peli. Sen idea on suhteellisen yksinkertainen: olet huvipuiston omistaja, jonka tehtävänä on rakentaa ja kehittää menestyvä huvipuisto, joka tarjoaa asiakkailleen monipuolisen sekä toimivan elämyksen. Tämä mahdollistetaan puiston yksityiskohtaisella kehittämisellä, johon sisältyy muun muassa laitteiden, teiden ja ruokapaikkojen rakentaminen, henkilökunnan palkkaaminen sekä rahavirran hallinointi. Peli on jaettu erilaisiin skenaarioihin, joita löytyy useita kymmeniä. Jokaisen skenaarion takaa löytyy erilainen puisto, jotka eroavat toisistaan niin tavoitteidensa kuin ulkonäkönsä puolesta. Osa puistoista on kauniin vehreitä keitaita täynnä puita sekä järviä, osan tarjotessa vaikkapa aavikkomaisemia. Vaihtelua on runsaasti, sillä osa puistoista saattaa olla jo valmiiksi täynnä erilaisia laitteita toisten ollessa pelkästään tyhjä maaläntti, jota saa lähteä kehittämään haluamallaan tavalla. Lisäksi oman haasteensa aiheuttaa jokaisessa skenaariossa oleva tavoite, joka voi olla tietyn ihmismäärän saaminen puistoon tai puiston arvon nostaminen tietyn lukeman ylitse. Tämän tulee luonnollisesti tapahtua määrättyyn ajankohtaan mennessä, joka vaihtelee skenaariosta riippuen.

Pelimekaniikka on monipuolinen ja alkuun haastava, mutta kun peliin pääsee kunnolla sisälle, huvipuiston pyörittäminen lähtee selkäytimestä. Paljon tässä auttaa selkeä käyttöliittymä, josta kaikki tarpeellinen löytyy nappia painamalla. Yksityiskohtien määrä on huumaava, sillä erilaisia laitteita, maisemointivaihtoehtoja sekä maanmuokkausominaisuuksia löytyy joka lähtöön.Tämän lisäksi huvipuistoon tulee haalia henkilökuntaa, jotka huolehtivat laitteiden korjauksesta, siivouksesta sekä yleisestä turvallisuudesta.  Lisäksi peli tarjoaa mahdollisuuden erilaisten päivitysten kehittämiseen, jonka ansiosta jokainen pelikerta on hieman erilainen, sillä uudet päivitykset esimerkiksi huvilaitteisiin vaihtelevat jokaisella pelikerralla. Yksityiskohtaista näpräystä löytyy siis täyslaidallinen, sillä esimerkiksi jokaista laitetta ja henkilökunnan vastuualueita pystyy säätämään yksilöllisesti.

Erityismaininnan ansaitsee tietenkin itse laitteiden rakentaminen, joka on ollut pelin valttikortti alusta saakka. Vaikka useat laitteet läntätään yksinkertaisesti haluttuun paikkaan, voi monen huvittelulaitteen rakentamiseen käyttää pitkiäkin aikoja. Esimerkiksi tukkijoet sekä minirautatiet voi rakentaa alkutekijöistä lähtien tehden radoista juuri sellaisia kuin haluaa. Erityisesti vuoristoratojen rakentaminen on addiktoivaa puuhaa, sillä näitä näprätessä saa helposti kulumaan pitkiäkin aikoja. Omien laitteiden rakentaminen on mielekästä ja onnistuu vaivattomasti, sillä toimiva rakennus-systeemi mahdollistaa monipuolisten ratojen rakentamisen tämän ollessa silti sopivan helppoa.

Käyttöliittymä on monipuolisuudestaan huolimatta selkeä ja ymmärrettävä
Kuva: Kuvakaappaus pelistä

Ajatonta silmä- ja korvakarkkia

"RollerCoaster Tycoon" on vielä tänäkin päivänä upea audiovisuaalinen elämys. Komea ulkokuori on loihdittu jokainen osio erikseen piirtämällä ja jälki on komeaa katseltavaa. Koska peli ei ole lähtenyt tyhjänpäiten kokeilemaan 3D-mallinnuksia, pelin ulkokuori ei ole vanhentunut päivääkään. Jatko-osa "RollerCoaster Tycoon 3" kokeili tätä kolmiulotteista lähestymistapaa vuonna 2004 ja kyseinen peli näyttää nykyään vanhahtavalta ja rumaltakin. Toisin on "RollerCoaster Tycoonin" suhteen, sillä pelin värikäs ja yksityiskohtainen piirrostyyli vetoaa selittämättömällä tavalla vielä nykypäivänäkin. Peli on hieno osoitus siitä, että vakuuttavaa jälkeä pystytään tekemään perinteisilläkin menetelmillä.

Myös äänipuoli on toteutettu hyvällä maulla, sillä ihmisiä täynnä olevan puiston äänimaailma on hienoa kuunneltavaa: karusellin musiikki, vuoristoratojen jyrinä ja asiakkaiden iloiset kiljahdukset luovat uskottavan vaikutelman elämää sykkivästä huvipuistosta. Hilpeä karnevaalitunnelma tarttuu vastustamattomalla tavalla myös pelaajaan ja peliä huomaakin pelavaansa hymy huulilla. "RollerCoaster Tycoon" tekee syvän vaikutuksen audiovisuaalisella annillaan.

Asiakkaita täynnä oleva huvipuisto on komea näky
Kuva: Kuvakaappaus pelistä

Haastetta saisi olla enemmänkin

"RollerCoaster Tycoon" on kaiken kaikkiaan onnistunut kokonaisuus, joka on kuitenkin pelinä turhan helppo. Alkuun peli on varsin haastava, sillä koko puiston hallinointi tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä kaikkien yksityiskohtien myötä. Mutta kun pelimekaniikkaan pääsee kunnolla sisälle, peli ei lopulta tarjoa mahdottomasti haasteita. Vaikka skenaariot ovat vaihtelevia, huomaa pelin edetessä  napsuttelevansa puiston parissa tutulla rutiinilla. Toki moninaisten uusien laitteiden rakentaminen pitää mielenkiinnon yllä pelikerrasta toiseen, mutta jokaisen skenaarion tavoitteiden saavuttaminen tuntuu lähes naurettavalta muodollisuudelta. Erityisesti pelistä löytyvä markkinointi-osio tekee pelaamisesta varsin vaivatonta, sillä puiston mainontaan panostamalla väkimäärän ja rahavirran saa helposti nousemaan räjähdymäisesti, joka tekee pelistä liian helpon. Suurin haaste on lopulta se, että jaksaa näprätä puiston kanssa tavoitepäivämäärään saakka, jolloin skenaario on suoritettu. Vaikka pelaaminen on nautinnollista, haasteita se ei juurikaan tarjoa.

Rakentelupelien eliittiä

Puutteineenkin "RollerCoaster Tycoon" on hävyttömän viihdyttävä elämys, jonka äärelle on jaksanut palata vuosi toisensa jälkeen. Pelin värikäs ulkoasu ja timantinkova pelattavuus viihdyttävät vielä tänäkin päivänä. Peli on ehdoton pakkohankinta jokaiselle rakentelupeleistä nauttivalle. Huvipuistoista voi nauttia myös kotikoneen ääressä.

To the Moon (PC)

To the Moon
Freebird Games 2011
Kuva: Freebird Games -sivusto

Vuonna 2011 julkaistu "To the Moon" on ainutlaatuinen peli. Käsityöhengessä rakennettu indie-helmi ei hurmaa AAA-pelien korkeilla tuotantoarvoilla tai teknisellä ylivertaisuudellaan, vaan teoksen vahvuudet löytyvät aivan muualta. Retrolta näyttävän ja RPG-henkeä uhkuvan ulkokuoren alta kun löytyy voimakkaasti tarinaansa nojaava teos, joka puhuttelee erityisesti aikuisempaa pelaajakuntaa. Harvaa asiaa kannattaa tuomita ulkoisten ansioden perusteella ja niin on myös tässä tapauksessa, sillä "To the Moon" on helposti yksi vakuuttavimmista pelikokemuksista, joita on koskaan tehty.

Yksinkertainen on kaunista

"To the Moon" on pelimekaniikaltaan yksinkertainen kokemus, joka muistuttaa hyvin paljon vanhempia SNES-aikaisia roolipelejä. Omaa pelihahmoa liikutellaan ruudulla eri paikkoja tutkien, muita hahmoja jututtaen sekä esineitä etsien. Tapahtumat etenevät tiukasti tekijöiden hyppysissä juonikoukeroiden mukaisesti, eikä vapaata liikkumista ole tarjolla. Simpeliä pelimekaniikka rikotaan sekaan ripotelluilla puzzle-osuuksilla, jotka hieman tarjoavat vaihtelua muuten yksillä raiteilla etenevään peliin. Mutta vaikka pelimekaniikka on suoraviivainen, ei "To the Moon" tylsistytä missään vaiheessa, sillä pelin valtit löytyvät sen erinomaisesta tarinasta. "To the Moon" tuntuukin lähinnä visuaaliselta novellilta, joka nyt on vain väännetty pelimuotoon. Tämä selittää hieman kankeita pelillisiä ominaisuuksia.

Tarina, joka menee tunteisiin

Vaan sen minkä "To the Moon" häviää pelattavuudessaan, sen se voittaa tarinassaan. Juonikuvion keskiössä pyörivät Sigmund Corp-yhtiön työntekijät, joiden työtä on täyttää kuolevien ihmisten viimeisiä toiveita keinotekoisten muistojen avulla. Ja koska tämä ei käy pelkästään nappia painamalla, joudutaan toiveiden toteuttamiseksi ruoppaamaan lävitse valtava määrä kyseessä olevan ihmisen muistoja aina lapsuusvuosiin saakka. "To the Moon" kertoo tarinan yhdestä tällaisesta operaatiosta, joka kasvaa pelin edetessä huikeaksi sukellukseksi ihmisyyden syövereihin. Tarinasta ei voi kertoa enempää siitä jotain olennaista paljastamatta, mutta sen verran täytyy todeta, että "To the Moon" menee tunteisiin ja kovaa. Harva peli onnistuu näinkin epäpelimäisestä aiheesta repimään irti yhtä voimakkaita tunteita, sillä pelin äärellä kyyneltyminen tuntuu vaanivan jatkuvasti. Vaikka tarinaan on sotkettu scifi-mausteita, on se silti pohjimmiltaan maanläheinen ja lämminhenkinen kokemus, jolla on valtava sydän. Suuri draama ei vaadi korkealentoisia lähtökohtia, vaan tässä tapauksessa sielu huikealla seikkailulle ammennetaan arkisista aiheista. Kaiken taustalla leijuu upea musiikki, jonka haikea tunnelma tukee hienolla tavalla tarinaa.

Upean tarinan lisäksi "To the Moon" herättää ajatuksia, joka on aina positiivinen asia nykyisen kertakäyttökulttuurin aikana. Teemojen äärellä huomaa erityisesti pohtivansa pelissä esiteltävää teknologiaa sekä sen eettisyyttä: onko keinotekoisten muistojen istuttaminen oikein, vaikka se olisi kuolevan ihmisen viimeinen toive? Ja miten toimia, jos alkuun simppeliltä tehtävänannolta vaikuttava tehtävä ei olekaan niin yksiselitteinen? Harva peli ravistelee pohtimaan tällaisia asioita, mutta "To the Moon" todella pistää ajatukset liikkeelle. Tällaista toivoisi näkevänsä enemmänkin pelimaailmassa.

Menneisyyttä huokuvasta grafiikasta
 huolimatta "To the Moon" on komea peli
Kuva: Freebird Games -sivusto

Mutta missä haasteet?

Täysin ongelmaton tapaus "To the Moon" ei kuitenkaan ole. Vaikka kankea pelimekaaniikka toimii yksinkertaisuudessaan riittävän hyvin, olisi "osoita ja klikkaa" -systeemiin toivonut puzzle-tehtävien lisäksi hieman lisää vaihtelua. Varsinkin tämä ongelma korostuu pelin edetessä, koska "To the Moon" on pelinä todella helppo. Haasteita ei tule suuremmin vastaan ja pelaaminen tuntuu olevan enemmänkin muodollisuus, jotta tarina saadaan etenemään. Lisäksi tarina ei lunasta aivan kaikkea potentiaalia, sillä vaikka kyseessä on voimakkaasti tunteisiin menevä kokemus, ei silmäkulmiin tiivistyvä kosteus missään vaiheessa eskaloidu poskille vieriviin kyyneliin saakka. Tämä siitä huolimatta, että peli johdattelee pelaajaan tähän mielentilaan koko kestonsa ajan. Tältä osin draaman kaarta ei saada täydellisesti muodostettua, vaikka kerronta muuten toimiikin.

Tarinapeli, jonka jokaisen tulisi kokea

Vaan puutteineenkin "To the Moon" on niin vakuuttava kokemus, että sitä voi helposti suositella jokaiselle juonivetoista pelikokemusta arvostavalle. Pelilliset heikkoudet on helppo antaa anteeksi, sillä kaikilla muilla osa-alueilla kokonaisuus on vahvalla näkemyksellä rakennettua. Ongelmien sivuuttamista auttaa myös pelin napakka kesto, sillä kokemus pidetään alle viiden tunnin mittaisena, jonka ansiosta yksitoikkoinen pelimekaniikka ei kerkeä aiheuttaa puutumista. Nyt kun "To the Moon" löytyy tietokoneversion lisäksi myös mobiilimuodossa pelattavana kokemuksena, ei ole mitään syytä olla sukeltamatta pelin taianomaiseen maailmaan.

Rainbow - Rising

Rainbow
Rising
Polydor Records 1976
Kuva: Ken Kelly

Heavy metal/hard rock -yhtye Rainbow'n toinen studioalbumi "Rising" on vielä 40 vuotta julkaisunsa jälkeen ajankohtainen ja tuoreelta kuulostava teos. Ja miksipä ei olisi, kun puikoissa heiluvat sellaiset hevilegendat kuin Ritchie Blackmore sekä Ronnie James Dio. Vähäpätöisemmälläkin joukolla on luotu klassikkokamaa.

Myönnettäköön, että rakkaussuhteeni Rainbow'n musiikkiin on vielä tuore, sillä innostuin yhtyeestä vasta alkuvuodesta. Toki bändi ei täysin tuntematon ollut, sillä olin joukkoon tutustunut puoli vuosikymmentä takaperin pintapuolisesti, mutta tuolloin en ollut vakuuttunut. Liekö sitten iän tuoma tasoittuminen tai lisääntynyt rakkauteni räikeisiin syntikkasoundeihin ollut syynä, että uusi kierros yhtyeen tuotannon pariin teki lähtemättömän vaikutuksen. Harva yhtye nousee näin nopeasti klassikko-asemaan omissa kirjoissani, joten Rainbow'n musiikissa on jotain täysin poikkeuksellista.

Eikä tämä sinällään ole ihme, sillä "Rising" on yksi vahvimmista albumikokonaisuuksista, joita on koskaan julkaistu. Jo kiekon aloittava Tarot Woman tekee selväksi, mikä on homman nimi: upealla syntikkakuviolla käynnistyvä kappale leijailee unenomaisesti eteenpäin, kunnes jämäkkä kitarariffi puskee päälle aloittaen varsinainen rocksirkuksen. Tähän päälle kun tarjotaan tarttuvia sävellyksiä, mukana hoilattava kertosäe sekä Dion komea lauluääni, ei moitittavaa löydä etsimälläkään. Kappale on ehdottomasti yksi albumin parhaimmista.

Loppulevyltä löytyy vastaavia herkkupaloja. Raskaalla otteella kitaroiva Run With the Wolf, rokkaava Starstruck sekä nopeasti rymistelevä A Light in the Black ovat upeita vetoja, jotka esittelevät harvinaisen monipuolisesta arsenaalista materiaalia ammentavan yhtyeen. Silti kappaleet jäävät eriomaisen Stargazer-kipaleen varjoon, joka mielenkiintoisen tarinansa sekä yli 8-minuuttisen kestonsa ansiosta on eeppisiin mittasuhteisiin kohoava teos. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että jotain näin vaikuttavaa on onnistuttu luomaan 70-luvun tekniikalla.

"Rising" on ansaitusti yksi Rainbow'n suosituimmista albumeista ja yksi koko heavy metal -genren klassikkoteoksista. Kun kokonaisuus kruunataan vielä yhdellä musiikkimaailman komeimmista kansikuvista, vetää lopputulos nöyryydestä hiljaiseksi. Jos Rainbow ei ole vielä yhtyeenä tuttu, on matka yhtyeen tuotantoon luontevaa aloittaa tästä albumista. "Rising" on vielä nykypäivänäkin vakuuttava elämys, jota voi suositella jokaiselle musiikkimausta riippumatta. Tällaista musiikkia ei valitettavasta enää tehdä.

Kappalelista:

1. Tarot Woman

2. Run With the Wolf

3. Starstruck

4. Do You Close Your Eyes

5. Stargazer

6. A Light in the Black