Puluboin ja Ponin leffa

Puluboin ja Ponin leffa
2018
Kuva: Elokuvan virallinen sivusto

"Puluboin ja Ponin leffa" on tarina kasvamisesta, mielikuvituksen voimasta sekä erilaisten maailmojen yhteentörmäyksestä. Elokuva kertoo ensimmäiselle luokalle menevästä Mai-tyttösestä, joka ei kuitenkaan halua mennä kouluun, vaan tekoturpaan sonnustautunut neito haluaa olla poni. Lisäksi soppaa saapuu sekoittamaan mielikuvituskaveri puluboi, joka tuntuu kanavoivan Main ristiriitaiset ajatukset helpommin sulateltavaan muotoon huumorin keinoin. Puluboin ja Ponin kesäloma kasvaa nopeasti taianomaiseksi seikkailuksi, jossa jokainen oppii itsestään uutta.

Kiinnostavat lähtökohdat eivät kuitenkaan riitä, sillä filminä "Puluboin ja Ponin leffa" ei suuremmin sytytä. Elokuvan ohjannut Mari Rantasila on ansainnut kannuksensa lastenleffojen saralla kolmella ensimmäisellä Risto Räppääjä -elokuvalla, mutta jo tuolloin lipsumista oli havaittavissa. Viimeisimpien RR-leffojen kohdalla kiinnostavat tarinat sekä kaikinpuolin laadukkaat kokonaisuudet korvattiin yliampuvalla outoilulla, jota korostettiin tyhjänpäiväisellä komiikalla, omituisilla erikoisefekteillä sekä täysin överiksi vedetyllä näyttelemisellä. Aiemmin mausteeksi tarkoitetut tehokeinot alkoivat muuttua pääasiaksi.

"Puluboin ja Ponin leffa" jatkaa samaa linjaa, sillä elokuva keskittyy liiaksi kuvaamaan päähahmojen omituista häröilyä. Toki sekaan on eksytetty selkeitä teemoja - kuten se, että jokainen on arvokas sellaisena kuin on -, mutta erityisen syvälliseksi ei heittäydytä. Elokuvan tarjoamat opetukset kun ovat tuttua peruskauraa jokaisesta lastenleffasta. Sisällöllistä onttoutta paikataan puluboin sekä ponin keskenäisellä sekoilulla, jota onkin tarjolla koko elokuvan keston ajan. Vaikka elokuva on paikoin hyvinkin näyttävä ja hauska, alkaa ylitse vedetty hörhöily lopulta ärsyttämään, sillä tarinalta ja elokuvalta puuttuu tukeva pohja.

Lastenelokuvat ovat parhaimmillaan, kun ne tarjoavat eri näkökulmia kaikenikäisille katsojille. "Puluboin ja Ponin leffa" tyytyy tarjoamaan ohueksi jäävän tarinansa sekä päälleliimatut teemansa överiksi vedetyllä sekoilulla kuorrutettuna, josta ei jää käteen lopulta paljoakaan. Perheen pienimmät ehkä viihtyvät hassuttelun parissa, mutta vähänkään ajatteleva katsoja alkaa nopeasti vilkuilemaan kelloaan. "Puluboin ja Ponin leffa" onnistuu värikkyydestään huolimatta olemaan yllättävän mitäänsanomaton elokuva.

Se

Se
2017
Kuva: Warner Bros -sivusto

Kun klovnin hahmon ottanut pahuus alkaa jälleen kerran terrorisoimaan Derryn pikkukaupunkia, päättää pieni joukko lapsia kohdata pahimmat pelkonsa ja tehdä lopun tappajapellen touhuista. Stephen Kingin tunnetuimpiin romaaneihin lukeutuva "Se" kertoo tarinan, joka on monelle tuttu. Kirjan ensimmäistä varsinaista elokuvasovitusta saatiin odottaa pitkän aikaa, sillä aiemmin vuonna 1986 julkaistu teos on väännetty minisarjan muotoon. Eikä tämä toisaalta ole ihme, sillä yli 1000-sivuinen opus on epäilemättä haastava tapaus kääntää toimivaksi elokuvaksi. Viime vuonna ensi-iltansa saanut "Se" kuitenkin onnistuu tehtävässä kiitettävästi.

Tuhdista kirjasta elokuvaversioon on poimittu keskeisimmät tapahtumat. Ilmeisesti kaksiosaiseksi elokuvasarjaksi tarkoitettu "Se" keskittyy ensimmäisessä osassa päähenkilöidensä lapsuusmaisemiin, eikä monella aikajanalla pomppivaa etenemistä kirjan tyyliin ole tarjolla. Elokuvaa ratkaisu palvelee erinomaisesti, sillä tämän lähestymiskulman ansiosta tapahtumat etenevät loogisesti ja monipuolinen tarina on saatu puristettua sopivan mittaiseksi kokonaisuudeksi.

"Se" on monipuolinen elokuva, joka ei tyydy olemaan pelkkä kauhuleffa. Mukana on sopivassa suhteessa kaunista ajankuvausta viime vuosituhannen lopulta, pelottavia hetkiä sekä kaveriporukan välistä kemiaa, jotka onnistuvat nostamaan leffan keskinkertaisen pelotteluspektaakkelin yläpuolelle. Ratkaisu toimii erityisesti siksi, että kauhuleffana "Se" ei ole erityisen pelottava. Vaikka elokuva on täynnä jännittäviä hetkiä sekä häiriintynyttä kuvastoa, sortuu elokuva liian usein halpahintaiseen säikyttelyyn, joka alkaa loppuvaiheessa tuntumaan nähdyltä tempulta. Tämä on harmi, sillä potentiaalia hitaasti kehittyvän kauhun ja ahdistavan ilmapiirin rakentamiselle olisi ollut.

Kirjan lukeneelle "Se" vetelee liiaksi mutkia suoriksi. Vaikka elokuva etenee soljuvasti, jää pakostakin kaipaamaan kirjan perusteellista tyyliä, jossa tapahtumia pureskellaan ajan kanssa. Tästä syystä elokuvan tapahtumat jäävät turhan pintapuolisiksi, eikä esimerkiksi häviäjien kerhon välinen kemia ja ystävyys syvenny riittävästi. Puhumattakaan kirjan keskeisestä sanomasta, jossa mielikuvituksen voima on aseista suurin. Elokuva tuntuukin lähes olettavan, että katsoja on lukenut pohjana toimivan romaanin, jotta pinnalliseksi jäävät teemat saadaan täydennettyä ymmärrettävään ja loogiseen muotoon.

Jos vertailun lähdemateriaalina toimivaan kirjaan onnistuu välttämään, on "Se" hyvä elokuva. Leffa onnistuu hienolla tavalla tavoittamaan alkuperäisteoksen tunnelman tehden sille kunniaa. Silti jäin kaipaamaan sitä kiireettömyyttä, joka kirjasta löytyy. Elokuvan olisi helposti voinut venyttää tällä verukkeella yli kolmituntiseksi ilman, että se olisi tuntunut lainkaan liian pitkältä. Jospa jatko-osa onnistuu käsittelemään perusteellisemmin kirjan teemoja ilman, että se sortuu jatkuvasti köykäiseen säikyttelyyn.

Firewatch (PC)

Firewatch
Campo Santo 2016
Kuva: MobyGames-sivusto

Campo Santo -pelitalon kehittämä "Firewatch" julkaistiin vuonna 2016 ja on siitä lähtien keikkunut "pelit, jotka täytyy pelata" -listani kärkipäässä. Kun teos viimeinkin tuli vastaan kohtuuhintaisena, oli aika ottaa selvää, lunastaako peli kaikki siihen lataamani odotukset.

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt

"Firewatch" on tarinapeli, jonka keskiössä pyörii Henry-niminen mies, joka pestautuu Shoshonen kansallismetsiin palovahdiksi kesäksi 1989 . Elämä ei ole kohdellut Henrya silkkihansikkain, joten irtiotto arkisesta oravanpyörästä on paikallaan. Pelkkää palonalkujen kyttäämistä kesä ei kuitenkaan tarjoa. Nopeasti tilanne saa odottamattoman käänteen, sillä erämaassa alkaa tapahtumaan kummallisia asioita. Pari ympäristöstä piittamaatonta nuorukaista katoavat salaperäisesti ja metsämaisemissa tuntuu liikkuvan ylimääräisiä hahmoja, joiden motiiveista ei alkuvaiheessa ota selvää. Mystiset tapahtumat alkavat saamaan nopeasti pelottavia piirteitä ja näiden ilmiöiden selvittäminen muodostaa pelin tarinallisen selkärangan.

Tarina on yksi "Firewatchin" vahvuuksista, sillä uhkaavaksi kasvava mysteeri on äärimmäisen mielenkiintoinen. Lisäksi juonta kuljetetaan hienolla tavalla. Henryn ainoa kontakti palotornin ulkopuolelle on esimiehenä häärivä Delilah, johon ollaan yhteydessä pelkästään kannettavan radiopuhelimen avulla. Välillä Delilah ohjeistaa Henrya tekemään tiettyjä tehtäviä metsämaisemissa, välillä taas hahmot keskustelevat keskenään niitä näitä. Dialogi on yksi pelin vahvimmista ominaisuuksista, sillä mielenkiintoista sanailua seuraa mielellään. Lisäksi keskustelut ovat limitetty kiinteäksi osaksi pelimekaniikkaa, sillä pelaajan tehtävänä on valita keskusteluvaihtoehdoista ne, joista hän haluaa jutella.

Kartta ja kompassi tulevat pelin aikana tutuiksi
Kuva: Firewatch-sivusto

Yksikertainen on kaunista

Pelimekaniikaltaan "Firewatch" on yksinkertainen. Pelin pääasiallinen sisältö koostuu luonnonkauniissa maisemissa patikoinnista, jota saakin tehdä sydämensä kyllyydestä. Liikkumisen apuna käytetään karttaa sekä kompassia, jotka tulevatkin usein tarpeeseen, jotta haluamalleen paikalle löytää ilman eksymistä. Simppeli pelimekaniikka sisältää käytännössä määrättyihin paikkoihin siirtymistä ja niissä jonkin toimenpiteen suorittamista, jotta juonivetoinen peli pääsee etenemään. Radiopuhelimen kautta hoituva kommunikointi tuo sopivan lisämausteen pelattavuuteen, joten tylsistymistä ei pääse syntymään. Peli on myös juuri sopivan pituinen, sillä noin viisituntinen metsäreissu on täydellisen mittainen.

Häikäisevän kaunis metsäretki

Vaikka "Firewatch" ei pelimekaniikkaansa puolesta ole mikään suuren luokan innovaatio, sen äärellä viihtyy koko pelin keston ajan. Tarinan ohella suurin syy tähän on pelin upea graafinen toteutus, jonka ansiosta Henryn kesää korpimaiden syövereissä seuraa ilolla. Sarjakuvamainen grafiikka onnistuu upealla tavalla taltioimaan huikeat maisemat ja vaihtelevat sääilmiöt, jonka takia ympäristöä jää pakostakin ihailemaan pitkiksikin ajoiksi. Äänimaailma onnistuu herättämään luonnon eloon pelaajan olohuoneessa ja sopivissa kohdin musiikki pomppaa esille vahvistamaan tiettyjä tilanteita: pahaenteisessä kohtauksessa uhkaava pauhu nostaa käsikarvat pystyyn, kaunista auringonlaskua seuratessa letkeämpi kitarointi nostaa fiiliksen kohdilleen ja niin edelleen.

Audiovisuaaliselta toteutukseltaan "Firewatch" on helposti yksi vaikuttavimmista peleistä, joita on koskaan tehty. Jopa aiemmin arvioimani "Journey" jää toiseksi tällä saralla, sillä "Firewatchin" luomat maisemat ovat häikäisevän kauniita ja ne tuntuvat tarkoituksenmukaiselta osalta pelikokemusta. Lisäksi pelin sijoittuminen 1980-luvun loppupuolelle on erinomainen veto, joka onnistuu tekemään pelistä ajattomalta tuntuvan kokonaisuuden.

"Firewatch" on täynnä komeita maisemia
Kuva: kuvankaappaus pelistä

Helppo putkijuoksu, joka ei kanna koko kestoaan

Täydellinen peli "Firewatch" ei siltikään ole. Erityisesti juoni lässähtää aavistuksen lopussa, tarina ei aivan jaksa ylläpitää samaa draivia koko kestoaan. Kun tosiasiat selviävät, on olo aavistuksen pettynyt, sillä loppuratkaisu jättää kylmäksi. Toisaalta matka pelin päätökseen on niin hyvin toteutettu, että loppupuolen epämääräiset koukerot eivät pelikokemusta suuremmin tuhoa. Lisäksi "Firewatch" on aivan liian helppo, sillä mitään ei varsinaisesti tarvitse miettiä. Paikasta toiseen kuljetaan selkeän käsikirjoituksen mukaisesti ohjeita seuraten, joten haastetta kaipaavalle tarjolla on turhan helppo pelikokemus.

Tunnelmallinen elämys

Pienistä puutteistaan huolimatta "Firewatch" on upea peli. Mielenkiintoisesta tarinasta sekä fiilistelystä kiinnostuneille Campo Santon luoma elämys tarjoaa viisi tuntia täyttä hupia, joka kietoo pauloihinsa hämmästyttävän tehokkaasti. Harva peli onnistuu olemaan yhtä aikaan kauniin tunnelmallinen sekä ahdistavaan paranoijaan ajava kokemus, mutta "Firewatch" tasapainoilee näiden osa-alueiden välillä ensiluokkaisesti. "Firewatch" on niitä pelejä, jotka jokaisen pelaajan tulisi kokea.

Marko Hautala - Torajyvät

Marko Hautala
Torajyvät
Tammi 2011
Sivumäärä 260

Tänä keväänä lukemani "Kuokkamummo" nosti Marko Hautalan omissa kirjoissani yhdeksi kotimaamme kiinnostavimmista kirjailijoista, jonka teoksiin olen sittemmin tututustunut moneen otteeseen. Kesän aikana olen lukenut miehen tuotoksista "Itsevalaisevat" sekä "Unikoiran". Nyt viimeisimpänä otin työn alle "Torajyvät", joka on julkaistu vuonna 2011.

Sinällään matka Hautalan romaaneihin alkoi hieman väärästä päästä, sillä hyytävän karmea "Kuokkamummo" ei edusta puhtaimmillaan miehen teoksia. Teos kun on rehellinen kauhukirja, jonka ahdistavimmat tapahtumat tunkevat vieläkin mieleen yön pimeinä tunteina. Tätä ennen julkaistu tuotanto ei aivan niin suoraa kauhukirjallisuutta ole, sillä tyylilaji solahtaa kauhun sijasta lähemmäksi psykologisia jännäreitä. Vaikka kirjoihin on ympätty paikoitellen jännittäviä ja välillä pelottaviakin tapahtumia, ei "Kuokkamummon" kaltaisiin kauhukesteihin ole päästy. Siksi romaaneihin suhtautuminen on ollut aavistuksen ristiriitaista.

Vaan olipa tyylilaji sitten jännitys tai rehellinen kauhu, viihtyy Hautalan kirjojen ääressä erinomaisesti. Jo "Kuokkamummossa" vaikutuksen tehnyt kirjoitustyyli on läsnä jokaisessa miehen teoksessa: selkeää ja napakkaa tekstiä lukee mielellään ja Hautala osaa rakentaa romaaneistaan monitasoisia elämyksiä, jotka pitävät pihdeissään loppuun saakka. Myös kirjoissa toistuva rakenne, joka jakaa tarinan moneen eri aikajanaan, on toimiva temppu, joka sitoo juonen jatkuvasti tiukemmin lukijan kaulan ympärille. "Torajyvät" pitää sisällään kaikki nämä Hautalan kirjoista tutut elementit.

"Torajyvät" on psykologinen trilleri, joka kulkee kahdella aikajanalla. Toinen puolisko tarinasta sijoittuu 1600-luvulle, jossa noituudesta syytettyä Jakob Mörtiä kuljettanut kaleeri haaksirikkoutuu jonnekin Suomen ulkosaaristoon. Vahvasti uskonnollinen mies löytää mukanaan kuljettamista torajyvistä keinon koetella itseään ja lopulta hän saa ympärilleen seuraajia, jotka pitävät Mörtiä jonkinlaisena profeettana.

Nykypäivään sijoittuva osuus kertoo tarinan Jennistä sekä tämän Miro-pojasta, jotka saapuvat syrjäiselle saarelle ex-miehensä Markuksen kutsusta. Vaikean aivovamman autokolarissa saanut Markus on hiipumassa, joten kyseessä saattaa olla viimeinen mahdollisuus sovittaa keskeneräiset asiat. Ja näitä on, sillä Jennin nykyinen mies Aaron on myös Markuksen isä, joten hankala parisuhdekuvio on haava jokaisen mielessä. Vierailu muuttuu kuitenkin nopeasti ahdistavaksi kokemukseksi ja lopulta ei ole varmaa, pääseekö kukaan saarelta ehjänä pois.

"Torajyvät" on mielenkiintoinen kirja, jonka tarina on hyvällä maualla rakennettu. Kinnostavat henkilöhahmot sekä moninaiset juonenkäänteet pitävät kiinnostuksen yllä läpi kirjan. Myös kahdessa aikajanassa kulkeva tarina herättää pohtimaan, miten eri asiat liittyvät toisiinsa, kunnes salaisuuden verho alkaa raottumaan. Hautalan tyyli kirjoittaa on myös "Torajyvissä" erinomainen ja selkeä sanailu pitää otteessaan. Miehen tyyli luoda jatkuvasti tiukemmin pauloihinsa sulkeva kokemus on täysin ainutlaatuinen.

Harmittavasti Hautala tuntuu kompastelevan loppuratkaisujen suhteen. Miehen tiukasti etenevät ja koko ajan jännitettä kasvattavat kirjat kun tuntuvat romahtavan viime metreillä. "Kuokkamummo" ei oikein lopussa tiennyt, mitä se olisi halunnut olla ja "Unikoiran" päätös oli kaikessa yllätyksellisyydessään silti hieman laimea. "Torajyvät" tuntuu jättävän hyvin paljon lukijan vastuulle ja tällä kertaa erityisen moni asia jää auki. Varsinkin kirjan lopun tapahtumat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Sinällään arvostan tietynlaista salaperäisyyttä, mutta Hautalan kirjojen tiukka ja tiivis kirjoitustapa ei vain tunnu sopivan miehen väsäämiin loppuratkaisuihin. En liene ainoa, joka "Torajyvät" luettuaan pohdiskeli, älysikö lukemastaan yhtään mitään.

Kaikesta huolimatta "Torajyvät" on kiinnostava teos, mutta se tipahtaa lopulta tähän mennessä kehnoimmaksi lukemakseni Hautalan kirjaksi. Vaikka tarina on hyvin kirjoitettu, se ei lopulta samalla tavalla nappaa otteeseensa kuin Hautalan juonikuviot parhaimmillaan. Kirja ei myöskään itselleni aiheuttanut suurempia jännitystiloja, vaikka sekaan monta uhkaavaa hetkeä olikin istutettu. Hautala on kuitenkin osoittanut olevansa sen tason kynäniekka, että miehen tekemisiä tulee seurattua myös jatkossa tiiviisti. Ja onneksi saamme mieheltä täysin tuoretta luettavaa, kun "Leväluhta"-romaani ilmestyy syyskuussa. Odotukset ovat kovat jo tässä vaiheessa!

A.W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat

A.W. Yrjänä
Joonaanmäen valaat
Johnny Kniga 2017
Sivumäärä 232

A.W. Yrjänä on osoittanut omaavansa ainutlaatuisen taidon käsitellä suomen kieltä. Rockyhtye CMX:n sanoituksista vuosikymmenten ajan vastannut sekä useita runokirjoja julkaissut tekstinero kun on tullut tutuksi monitasoisesta ja paikoitellen vaikeaselkoisesta tyylistään sorvata kotimaamme kieltä. Kun mies ilmoitti kokeilevansa siipiään myös romaanikirjailijan muodossa, nostatti tämä odotukset välittömästi korkealle, sillä Yrjänän tyyli on monimutkaisuudessaan äärimmäisen kiehtova. Ja odotuksiin vastataan hienolla tavalla, sillä kirjailijan esikoisromaani "Joonaanmäen valaat" on aivan niin mielikuvituksellinen ja yllättävä teos, kuin sen toivoikin olevan.

"Joonaanmäen valaat" on seikkailukertomus, joka ammentaa voimaa myyttien ja satujen maailmasta. Romaani kertoo tarinan Joonaanmäen saarella asuvasta yhteisöstä, jonka elämää värittävät salaperäiset tapahtumat. Joonaanmäessä unet voivat olla totta ja erikoiset ilmiöt sulautuvat osaksi arkista aherrusta. Eräänä yönä tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta, joka vetää yhteisön jäsenet suureen seikkailuun, johon sotkeutuu kaikkea aina natseista lentäviin valaisiin.

Ne, jotka odottivat Yrjänän ensiromaanilta jotain erikoislaatuista, eivät tule pettymään. "Joonaanmäen valaat" on maailmaltaan ja tarinaltaan niin värikäs ja monikerroksinen, että kirjaa lukiessa hämmästyy moneen otteeseen siitä mielikuvituksen määrästä, jota kirjan tapahtumat ovat vaatineet syntyäkseen. Erilaisia omituisia yhteensattumia, kiinnostavia juonenkäänteitä sekä hämmästyttävät tietomäärät historiasta sekä erilaisista myyteistä sekoitetaan saumattomalla tavalla osaksi tarinaa, joka etenee soljuvasti eteenpäin runomaisesta tyylistään huolimatta.

"Joonaanmäen valaat" on kirjoittajansa näköinen teos, josta voi nauttia monella tavalla. Tulkitseva lukija voi vetää omia johtopäätöksiään kirjan tapahtumista sekä teemoista, mutta toisaalta romaanista voi nauttia puhtaasti värikkäänä ja sisällöltään rikkaana seikkailukertomuksena. Tästä syystä mainospuheet seikkailukertomuksesta, joka sopii kaikenikäisille, kuvaavat romaania erinomaisesti. Kirjan monipuoliset tapahtumat kun tyydyttävät jokaisen lukijan nälän ilman, että huomiota täytyy viedä tulkintojen sivuraiteille.

Romaanin tarinan voi jakaa karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäiset reilut 100 sivua pyörivät Joonaanmäen salaperäisissä maisemissa toisen puolikkaan keskittyessä eteenpäin rullaavaan seikkailuun, joka johdattaa romaanin päähenkilöt sukellusvenematkalle ympäri maapallon ja sen reunojenkin ylitse. Vaikka tarina on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu, tarjoaa lopulta kirjan ensimmäinen puolikas ne ikimuistoisimmat hetket. Yrjänän kirjoitustyyli kun palvelee selkästi paremmin alkupuoliskon ympärillä leijailevaa mystisyyttä, jossa kaikki on uutta ja ihmeellistä. Loppua kohden kirjan eteneminen tuntuu kiihtyvän liikaa kadottaen osan tästä tunnelmasta. Konstrasti alkupuolen maalailevaan tyyliin tuntuu liian suurelta. Pahimmillaan hötkyily saa kirjan tuntumaan siltä, että osa loppupuolen tapahtumista on jäänyt idea-aihioiden asteelle, joita ei ole maltettu täydentää ja hioa loppuun saakka. Romaanista olisi helposti saanut paisutettua puolet pidemmän ilman, että se olisi tuntunut lainkaan liian pitkältä.

Loppupuolen kiirehtimisestä huolimatta "Joonaanmäen valaat" tarjoaa ainutlaatuisen elämyksen. Kirja tuntuu upealla tavalla ajattomalta kokonaisuudelta, jonka tarina sekä Yrjänän rikas kielenkäyttö nostavat yhdeksi mielenkiintoisimmista kirjoista, joita on koskaan julkaistu kotimaassamme. "Joonaanmäen valaat" olisi täydellinen teos, jos se säilyttäisi perusteellisen tyylinsä loppuun saakka. Vaan tällaisenaankin se on sisällöltään niin rikas kokemus, että sen lukemista voi helposti suositella jokaisella. "Joonaanmäen valaat" on viehättävä kirja, jolla on suuri sydän.