Yksi maailman katsotuimmista ja suosituimmista sarjoista saapui tällä viikolla päätökseensä. Fantasiaa, poliittista juonittelua sekä vahvasti henkilövetoista tarinaa yhdistellyt "Game of Thrones" päättyi kahdeksan kauden jälkeen. Se, saiko sarja arvoisensa loppuratkaisun, on jokaisen itsensä päätettävissä. Varmaa on se, että sarjan päätös herätti tunteita ja keskustelua. Ja niitä "Game of Thrones" on synnyttänyt koko olemassaolonsa ajan.
"Game of Thrones" on siitä poikkeuksellinen sarja, että sen ympärille on syntynyt suuri ja intohimoinen fanilauma. Harva tv-sarja vetoaa näin monella tasolla katsojiinsa onnistuen kietomaan nämä pikkusormensa ympärille. Viimeiset viikot internet on pullistellut aiheeseen liittyvistä uutisista, joissa itse sarjaa sekä sen aiheuttamia ilmiöitä on purettu ympäri maailmaa. Intohimoisimpien on kerrottu jopa opettelevan sarjassa kuultua valyrian kieltä, jonka opiskelua varten on perustettu oma verkkopalvelu. Lisäksi uutiset täyttyivät faneista, jotka olivat jo etukäteen alkaneet aktiivisesti tehdä surutyötä sarjan päättymisen johdosta.
Moni sivustaseuraaja alkaa viimeistään tässä vaiheessa näkemään ilmiössä koomisia piirteitä. Maailmassa on oikeitakin ongelmia, joten on lähes naurettavaa, että jonkin tv-sarjan päättyminen aiheuttaa suoranaista ahdistusta.
Nyt kun sarja on päättynyt, ymmärrän tämän tunteen hyvin.
"Game of Thrones" päättyi onnistuneella tavalla. Moninaiset juonikuviot vedettiin yhteen tyydyttävästi ja viimeisten jaksojen juonikoukerot tarjosivat sulateltavaa monella tasolla. Jatkuvasti lähestyvä loppu oli odotettu, mutta tästä huolimatta olo jäi tyhjäksi viimeisten lopputekstien vyöryessä ruudulle. Varsinainen tyhjiö iski kuitenkin jonkin aikaa myöhemmin: ymmärrys siitä, että sarja on todellakin päättynyt, pureutui suoraan ihon alle.
Tämä kertoo hyvin paljon siitä, kuinka suuri ilmiö ja erinomaisesti toteutettu sarja "Game of Thrones" lopulta oli. Vaikka sarjan kahdeksaan kauteen mahtui hyvien hetkien lisäksi niitä huonompia ajanjaksoja, ei se missään vaiheessa muuttunut merkityksettömäksi ja tasapaksuksi. Sarjan hahmot, heidän motiivit ja mielenkiintoiset tapahtumat pitivät jatkuvasti otteessaan synnyttäen tunteita, joita mikään muu tv-sarja ei ole saanut aikaiseksi: sarjan henkilöihin aidosti samastui ja heidän kohtalostaan todella välitti. Tästä syystä sarja synnytti suuria tunteita, keskustelua ja spekulointia siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli luvassa.
Nyt kun "Game of Thrones" on päättynyt, on tämä side katkennut. Kaikki sanottu on sanottu, kaikki tarinat on kerrottu. Jäljellä on tyhjä olo, enää ei ole mitä odottaa.
Tämä on sarjan viimeinen suuri saavutus, joka alleviivaa sen merkitystä. Se voittaa tärkeydessään sarjassa nähdyt ihmiskohtalot, monipolviset juonittelut ja komeat tuotantoarvot - jopa loppuratkaisun. Vaikka "Game of Thrones" on koko olemassaolonsa ajan puhutellut fanijoukkoja ja kerännyt suosiota, on täysin varmaa, että viimeistään nyt sen todellinen arvo paljastuu jokaiselle. Usein jonkin asian arvon ymmärtää vasta siinä vaiheessa, kun sen menettää. Näin kävi "Game of Thronesin" kohdalla, mutta tähän menetykseen sotkeutuu katkeransuloista optimismia. Vaikka tarina on päätöksessä, niin se elää muistoissamme nyt ja aina. Ja tässä vaiheessa jokainen ymmärtää tämän tarinan arvon, jonka myötä "Game of Thrones" on viimeistään noussut ansaitsemalleen paikalleen televisiohistorian parhaimpien sarjojen joukkoon.
Kuten sarjan viimeisessä jaksossa todettiin: "Ihmisiä eivät yhdistä kulta tai armeijat, vaan tarinat". Ja tämän viisauden "Game of Thrones" osoitti todeksi kahdeksan kautensa aikana.
Uinu, uinu lemmikkini (2019)
 |
| Uinu, uinu lemmikkini 2019 Kuva: Finnkino-sivusto |
Elokuvan tarina on tuttua huttua jokaiselle, joka on kirjan lukenut. Creedin perhe muuttaa suurkaupungin kiireestä Ludlowin idylliseen pikkukaupunkiin. Iso talo pihoineen on silkkaa amerikkalaista unelmaa, mutta lähimetsässä oleva, pahaenteisiä väreitä synnyttävä eläinten hautausmaa sekä vilkas valtatie rekkoineen luovat synkkiä pilviä taivaanrantaan. Eikä aikaakaan kun asiat saavat ikäviä käänteitä: perheen rakastama kissa jää rekan alle, jonka myötä metsästä löytyvän hautausmaan vaietut salaisuudet paljastuvat. Kuka tuonne haudataankaan, palaa takaisin - mutta muuttuneena.
Uusi elokuvaversio ottaa taiteellisia vapauksia tarinan yksityskohtien suhteen. Vaikka kokonaisuus on suurin piirtein ennallaan, on muutoksia tehty. Esimerkiksi kirjaversiossa auton alle jää perheen kuopus, leffassa taasen perheen isompi neitokainen. Sinällään muutokset ovat piristäviä, sillä näillä pienillä päivityksillä elokuva onnistuu yllättämään. Erityisesti Ellien kohtalokas yliajo on lähes hykerryttävästi toteutettu, sillä katsoja luulee tietävänsä tapahtumat ennakkoon, mutta elokuva vetääkin katsojaa nenästä. Tällaisina hetkinä pienet muutokset palvelevat tarinaa ja elokuvaa luoden siihen uudenlaista syvyyttä. Harmi vain, että suurin osa muutoksista on naurettavia ja täysin tarpeettomia. Esimerkiksi eläinten hautasmaalle kulkeva naamioitunut lapsisaattue on lisäyksenä täysin tyhjänpäiväinen, joka herättää lähinnä pohtimaan, miksi moista on pitänyt elokuvaan edes lisätä.
Elokuvan eduksi on kuitenkin luettava se, että se on jännittävä: monet kauhistuttavat kohtaukset on rakennettu hyvin ja näiden pahaenteinen uhkaavuus saa pakostakin hengityksen salpaantumaan jännityksestä. Vaikka nämä lopulta lässähtävät halpahintaiseksi säikyttelyksi, on tunnelmaa ymmärretty pitkittää riittävästi. "Uinu, uinu lemmikkini" onkin ainakin kerran katsottuna varsin pelottava, joka on aina hyvä asia kauhuleffoissa.
Valitettavasti "Uinu, uinu lemmikkini" ei muuten ole kovin onnistunut tapaus. Elokuvan suurimmat ongelmat liittyvät siihen, että se yksinkertaistaa liiaksi kirjan tapahtumia. Alkuperäisteoksen suurin valtti oli sen häiriintynyt tunnelma ja hahmojen sisäiset konfliktit, joista saatiin rakennettua ihmismielen pimeimpiä sopukoita puhutteleva kokonaisuus. Kuoleman ympärille rakentuva pohdiskelu, tähän liittyvä epätoivo ja tästä kumpuavat kyseenalaiset teot olivat väkevästi kuvailtuja tapahtumia, jotka todella nostivat monenlaisia tunnekuohuja lukijan mielessä. Elokuvaversiossa näitä sivutaan pintapuolisesti ja esimerkiksi Church-kissan hautaaminen ja kuolleista nostaminen kuitataan muutamalla lauseella. On lähes irvokasta, kuinka höttöisella logiikalla elokuva toimii, vaikka lähdeteos olisi mahdollistanut syvällisemmänkin tarinan.
Elokuvalla on hetkensä, mutta kokonaisuus jättää kylmäksi. "Uinu, uinu lemmikkini" on liiaksi helppoon säikyttelyyn nojaava kauhuelokuva, joka ei tunnu käsittävän lainkaan alkuperäisteoksen ideaa. Elokuva on jännittävä, pienten muutosten ansiosta yllättävä ja näyttävä, mutta sisällöltään se kumisee onttouttaan. On surullista, kuinka vaatimattomaksi lopputulos jää, sillä mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin."Uinu, uinu lemmikkini" on elokuva, jonka katsoo kerran, mutta jonka äärelle ei tule uudemman kerran palattua.
Spyro Reignited Trilogy (PS4)
 |
| Spyro Reignited Trilogy Toys for Bob 2018 Kuva: Playstation Store |
Onnistunut kasvojen kohotus
"Spyro Reignited Trilogy" sisältää pelisarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka voidaan lukea tasoloikkapelien klassikoiksi. Uusioversio päivittää pelien grafiikat sekä äänimaailman vastaamaan nykypäivän standardeja ja lopputulos on tältä osin erinomaisesti toteutettu. Pelimaailmat sekä hahmot ovat aiempaan verrattuna täynnä yksityiskohtia, jonka ansiosta pelitrilogian maailmaan sukeltaa mielellään jo komean graafisen yleisilmeen vuoksi. Pelien timanttinen ydin on fiksusti säilytetty ennallaan, jonka ansiosta alkuperäisten pelien monipuoliset maailmat sekä toimiva pelattavuus muodostavat edelleen jämäkän selkärangan tasoloikkaseikkailulle. Toys for Bob on päivittänyt pelisarjaa juuri oikeista kohdista. Epäilemättä mielenkiintoa tiettyjen ominaisuuksien ja tönkköyksien hienosäädölle olisi varmasti ollut, mutta pelin sisällön säilyttäminen ennallaan on ratkaisuna täysin oikea, sillä nyt myös nostalgiatrippailijat saavat syyn palata pelien maisemiin. Puhtaana ulkokuoren päivityksenä "Spyro Reignited Trilogy" ansaitsee täydet pisteet.
Moni kakku päältä kaunis
Sisältönsä puolesta kokonaisuus on sen sijaan osittain ikävästi vanhentunutta. Vaikka Spyro-pelit mielletään tasoloikkaklassikoiksi, tarjoavat ne kovin vähän haastetta. Suurimpana syynä tähän on varsin yksioikoinen sisältö, joka koostuu lähinnä timanttien sekä erilaisten tavaroiden keräämisestä. Spyrolla on kaksi hyökkäystä, pusku sekä liekkihenkäys, joiden avulla lähes jokainen vihollinen kaatuu ilman suurempaa miettimistä. Varsinkin ensimmäinen Spyro on pelimekaniikaltaan turhan yksinkertainen, sillä lohikäärmeiden pelastaminen erilaisista pelimaailmoista alkaa toistamaan itseään hyvin nopeasti.
Jatko-osat petraavat sisältönsä suhteen, sillä pelimekaniikkaan on pultattu monenlaista lisähöystettä uusista pelattavista hahmoista aempaa monipuolisempiin tavotteisiin. Pelkän tavaran keräämisen sijaan maailmoista löytyi päätehtävien lisäksi pienempiä sivutehtäviä, jotka tuovat kaivattua syvyyttä pelikokemukseen. Pelisarjan kakkososa "Spyro 2: Ripto's Rage" (tai eurooppalaisittain "Spyro 2: Gateway to Glimmer") on pelisarjan osista ehdottomasti toimivin, sillä se monipuolisti ensimmäisen osan aneemista pelikaavaa juuri sopivasti, muttei toisaalta sortunut kolmososan "sitä samaa, mutta kaikkea enemmän" -asenteeseen. Kolmososa on muutenkin hämmästyttävä tapaus, sillä pelattavat lisähahmot tuntuvat ratkaisuna omituiselta. Hahmot eivät ole pelillisesti kovinkaan hyvin toteutettuja ja niiden kankea ohjattavuus jättää toivomisen varaa. Ilmankin olisi pärjännyt.
Lisäksi soraääniä herättää trilogian tekniset ratkaisut. Fyysiseltä levykkeeltä löytyy ainoastaan ensimmäinen Spyro-peli, jonka myötä trilogian jälkimmäiset osat täytyy ladata konsolille ennenkuin niitä pääsee pelaamaan. Nopealla nettiyhteydelläkin tämä vei useamman tunnin, jonka takia ensimmäinen pelisessio kului pelin sisältöä lataillessa. Ratkaisu on turhauttava erityisesti vanhan liiton pelaajille, jotka arvostavat sitä, että pelit löytyvät kokonaisuudessaan levyltä.
Lohikäärmeiden uusi uljas sukupolvi
Uusintaversion arvosana määräytyykin pitkälti sen perusteella, miltä kantilta sitä haluaa tarkastella. Teknisiltä ansioilta "Spyro Reignited Trilogy" on onnistunut teos, joka tuo hienolla tavalla pelit nykyaikaan lähdeaineistoa kunnioittaen. Toys for Bob on tehnyt massiivisen urakan trilogian parissa ja kaikesta huokuu rakkaus alkuperäisiä pelejä kohtaan. Toisaalta jos pelisarjaa miettii puhtaasti sisältönsä puolesta, on se paikoitellen ikääntynyttä eikä tarjoa nykyajan mittapuulla sellaista elämystä, jonka avulla se aikanaan kipusi tasoloikkapelien kuninkuusluokkaan.
Puutteistaan huolimatta Spyro-pelit ovat sen verran viihdyttäviä tapauksia, että koko trilogia tuli pelattua lävitse muutaman viikon aikana. Jos pelit eivät nykystandardeilla aivan täysin toimikaan, on helppo kuitenkin ymmärtää, miksi nämä aikanaan suureen suosioon kipusivat. Värikkäät maailmat imaisevat mukaansa ja rautainen pelattavuus viihdyttää, vaikka haastetta ei löydy nimeksikään. Retropläjäystä kaipaaville faneille "Spyro Reignited Trilogy" tarjoaa upean matkan menneisyyteen ja nykylapsille uusintaversion sisältöä voi pelien helppouden takia suositella lämpimästi. Nyt myös uudella pelisukupolvella on hyvä syy sukeltaa purppuranvärisen lohikäärmeen seikkailuihin eikä siihen tämän parempaa tapaa löydy.
Vakoilijan käsikirja / Salapoliisin käsikirja
 |
| Vakoilijan käsikirja / Salapoliisin käsikirja Tammi 2018 Sivumäärä(t) 192 |
"Vakoilijan käsikirja/ Salapoliisin käsikirja"-opukset ovat värikkäästi toteutettuja tietokirjoja, joista jokainen vakoilusta ja salapoliisin työstä kiinnostunut saa irti suuret tietomäärät. "Vakoilijan käsikirja" antaa vinkkejä esimerkiksi naamioitumiseen ja koodikirjoituksen purkamiseen, "Salapoliisin käsikirja" puolestaan ohjeita muun muassa johtolankojen keräämiseen rikospaikalta. Opukset ovat täynnä hauskaa ja yksityiskohtaista tietoa monenlaisista aihepiiriin liittyvistä osa-alueista. Kirjoissa kohtaavat hienolla tavalla lapsille sopiva kuvitus, tiukka faktatieto sekä tutkimaan innostava ote, joka laittaa jokaisen lukijan mielikuvituksen lentämään. Kirjoista löytyy myös lukuisia erilaisia leikkejä sekä konkreettisia tehtäviä, joiden avulla voi kehittää vaikkapa omaa havainnointikykyään. Tosissaan kirjojen oppeja ei kannata ottaa, mutta niiden sisältö on omiaan antamaan uutta pontta takapihan vakooja- ja salapoliisileikeille.
Etukäteen pelkäsin, että kirjojen sisältö olisi joiltain osin vanhentunutta. Alkuperäiset opukset on kuitenkin julkaistu jo 1980-luvulla, jonka jälkeen moni asia on muuttunut. "Vakoilijan käsikirja/ Salapoliisin käsikirja"-teokset ovat kuitenkin säilyttäneet teränsä kaikkien vuosien jälkeenkin. Kirjojen kuvitus, sisältö sekä aihepiiri on edelleen ajankohtaista ja niiden niksejä voi helposti hyödyntää myös tänä päivänä. Opusten taskukirjakoko on myös ratkaisuna erinomainen, sillä tällaisenaan ne on helppo napata mukaan leikkeihin, jolloin ne pääsevät ansaitsemaansa hyötykäyttöön.
"Vakoilijan käsikirja/ Salapoliisin käsikirja"-teokset on tuotu tälle vuosituhannelle yhtä ihailtavalla tavalla kuin aiemmin ilmestynyt "Noidan käsikirja". Teosten alkuperää on kunnioitettu eikä tarpeettomia muutoksia ole lähdetty tekemään. Kirjojen kanssa lapsuuttaan viettäneille teokset tarjoavat mukavan nostalgiatripin menneisyyteen ja nykylapsille niiden sisältö tarjoaa kiinnostavaa tietoa aihepiiristä. "Vakoilijan käsikirja/ Salapoliisin käsikirja"-teokset eivät ole vain hienosti toteutettuja tietokirjoja, vaan ne innostavat lukijan leikkimään ja käyttämään mielikuvitustaan. Mitä muuta kirjoilta voi toivoa?
Ad Nauseam
 |
| A.W. Yrjänä ja Janne Halmkrona Toim. Tuukka Hämäläinen Like 2018 Sivumäärä 720 |
Paljon Kysy-palstan merkityksestä kertoo se, että "Ad Nauseam" on peräti toinen aiheesta julkaistu teos. Ensimmäinen osa "Encyclopedia Idiotica" julkaistiin jo vuonna 2009, johon oli kerätty aineistoa vuosilta 1995-2009. Nyt julkaistu "Ad Nauseam" käsittää vuodet 2009-2015. Eräänlaisena tilinpäätöksenä "Ad Nauseam" toimii erinomaisesti, sillä CMX:n nettisivut hakkeroitiin vuonna 2015, jonka myötä saatavilta katosi suuret määrät tietoa mukaanlukien koko Kysy-palsta.
"Ad Nauseam" on massiivinen järkäle. Yli 700-sivuinen teos ei pidä sisällään ainoastaan Kysy-palstalla julkaistuja kysymyksiä ja vastauksia, vaan sekaan on ujutettu runsaasti bonusmateriaalia. Teoksesta löytyy useampikin kiertuepäiväkirja sekä studiopäiväkirja Iäti-albumin nauhoituksista. Lisäksi kirjaa varten fanikunta sai lähettää uusia kysymyksiä, joihin vastaukset löytyvät vain tämän kirjan sivuilta. "Ad Nauseam" onkin varsinainen kultakaivos jokaiselle CMX:n fanille.
"Ad Nauseam" on hervottoman hauska teos, jonka ensimmäinen puolisko on hienosti toteutettu. Vaikka kirja ei ajatuksena tunnu kovinkaan kiinnostavalta, ovat erilaiset kysymykset ja vastaukset lopulta täynnä aiheita, jotka tarjoavat uusia näkökulmia niin yhtyeen fanikuntaan kuin itse bändiinkin. Kysy-palstaa käsittelevä osuus on myös erittäin mallikkaasti koostettu, sillä erilaiset kysymykset on järjestelty teemoittain, jotka käsittelevät mm. yhtyeen tuotantoa tai keikkailua. Näiden alueiden sisällä kysymykset on myös järjestelty kronologisesti, jonka ansiosta nämä muodostavat mukavasti soljuvan jatkumon. Eri aihealueiden jaottelu on toteutettu erittäin toimivasti. Harmittavasti kirjan sisällysluettelo jättää toivomaan parempaa, sillä tähän ei ole mahdutettu eri osioiden sivunumeroja. Kirjan selailu on tästä syystä vaivalloista suuren sivumäärän takia.
Kirjaa vaivaa muutenkin repaleisuus. Sekaan ympätyt kiertuepäiväkirjat sekä studiopäiväkirja eivät solahda saumattomalla tavalla osaksi kokonaisuutta. Tämä korostuu erityisesti siksi, että Kysy-palstalle omistetu osio on selkeästi mietty ja sen eteen on nähty vaivaa. Tämän jälkeen tulevat päiväkirjat tuntuvat perään lätkäistyltä irtotiedolta, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Mielikuva siitä, että kirjalle on haluttu vain lisää täytettä välittämättä siitä, miten se kokonaisuuteen lopulta sopii, on vaikea välttää. Ongelma olisi suuri, jos päiväkirjojen osuudet eivät olisi niin täynnä mielenkiintoista sisältöä, kuin ne nyt ovat. Yhtyeen havainnot elämästä kiertueella ja studiossa ovat niin viihdyttäviä, että kirjaa vaivaavan epätasaisuuden voi jättää huomiotta.
Puutteistaan huolimatta "Ad Nauseam" on kiinnostava teos, johon jokaisen CMX-fanin kannattaa tutustua. Kirjana teos ei ole erityisen onnistunut, sillä harvinaisen ruma kansitaide ja kirjan osioiden irtonaisuus syövät lukunautinnosta osansa. Sisältönsä puolesta luvassa on kuitenkin syväsukellus CMX:n maailmaan, eikä yksikään yhtyeestä kiinnostunut jää kylmäksi bändin aivoituksia lukiessaan. "Ad Nauseam" on pakollista luettavaa jokaiselle CMX:n fanille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)